Sotien kestoista

Kolmekymmenvuotinen sota kesti kolmekymmentä vuotta.

Ensin heitettiin herroja akkunasta lantakasaan ja lopuksi todettiin:

”An nescis, mi fiji, quantilla prudentia mundus regatur”

Sota lienee ollut maailmanhistorian julmin ja tuhoisin.

Ilmastonmuutos mukaanluettuna, pieni jääkausi.

Samaan aikaan toisaalla käytiin Satavuotinen sota.

Ensimmäinen maailmansota kesti vuodesta 1914 lopulta Tarton rauhoihin (I ja II) asti, jos katsomme asiaa sukuni (Viro, Viena, Keväjärvi) tulokulmalla.

Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939 ja loppui Pariisissa 1947.

*

Suomessa on puhjennut sota maan kuuden lääninhallituksen ja yhden eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen välillä.

Se voi jatkua aika pitkään. Iltapäivälehdet ja turhautuneet keski-ikän ohittaneet päivälehti-viisaat kaluavat sen hallituksen hentoja nilkkoja.

Mikäs sitten sodille on ominaista?

27.2. 2021 aamulla radion aamuhartaudessa kuvattiin yhtä mielenkiintoista sotaa, joka tapahui 1100-luvulla.

Osapuolina oli kaksi pappia: Titus ja Evagrius.

Sodan syy ei ole aikakirjoista löydettävissä, mutta sen loppu on.

Evagrius vihasi Titusta niin paljon, että hän kuoli Tituksen kuolinvuoteen äärelle.

Titus puolestaan parani kuolemantaudistaan.

Hartaus viittasi kai Suomen ortodoksien sotaan, jossa arkkipiispa ja piispa puukottavat toisiaan kahdesta syystä:

Nainen ja raha.

Näin se taitaa olla uudemman ajan sodissa laajemminkin.

Poikkeus on Kiinan viisituhatvuotinen historia.

Siellä ei naisilla ole mitään asiaa sotiin tai rauhoihin.

Ainakaan aikakirjoissa asiasta ei mitään mainita.

Kiinalainen nainen on viisas kuin lauantai-illan tv-elokuva Collette.

Sotahistoriani oli tässä.

Siltäkin osin, mitä juuri Suomessa kahden porilaisen (kansliapäällikkö, ministeri), tamperelaisen (pääministeri), turkulaisen (äitiyslomalla) ja pietarsaarelaisen (oikeusministeri) naisen kesken käydään.

Onneksi yksi everstinnoista on edes sukua minulle. Nimiä mainitsematta.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan.

Nolattiinpa ennenkin, vaik´ ojan takan´oltiin

Juha Hurme on Kalevala-friikki. Olen istunut tunnin luennon, jossa hän todisti asiassa.

Hän on kirjoittanut Kalevalan eräästä kerääjästä näytelmän, johon olen mieltynyt siksi, että sen päähenkilö on ennestään kovasti tuttu Jakob Europaeuksen jälkeläinen. Äyräpäitä.

Daniel.

Yli 50-vuotinen ahkerointini psykiatriassa on yhden kalevalaisen riitin tuonut esille ja arvelenpa, että sillä on melkoinen merkitys ”Koskela-gate”- ja ”nuori Werther” – ilmiöissä: miksi pohjoisen mies kiroopi kuin Kullervo ja joutuu äitinsä suremaksi ja uudelleen koottavaksi Tuonelan virran rannassa?

Yksi ”tapausten kulku” on hyvin keskeinen havaintoni, josta puhui aikanaan myös opettajani Gustav avittaessani häntä väitöskirjan materiaalin käsittelyssä.

Tuossa tieteellisessä työssä tuli ilmi, että kokenut kätilö tai äitiysneuvola-terveyssisar kykeni jo muutaman lapsen ensimmäisen elinviikon aikana päättelemään, kenestä tulee paha, sieluton tai piittaamaton psykopaatti.

Havainto kehittyi vastasyntyneen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutusta seuraamalla sinä aikakautena, jolloin se vielä oli mahdollista. Sellainen aika oli Suomessa 1950-60-luvuilla.

Jos vastasyntyneen ympäristössä vallitsi nolaava, vauvaa väheksyvä ilmapiiri, oli peli isolta osalta menetetty. Erityisesti näin, jos kyseessä on wannabe – soturi, ”warrior”, siis poika tai tuleva amatsooni.

Amatsoonit olivat aika isossa roolissa kalevalaisena aikana, mikäli Risto Isomäki kirjassaan Viiden meren tarina todistaa oikein.

Pohjoisen rankka ja säälimätön, kahdeksan vuodenajan luonto, joka edellyttää äärimmäistä resilienssiä, kykyä sopeutua ja muovautua, tarvitsee soturinsa ja hylkää surmanrotkoihin heitettäväksi heikoksi havaitut tai epäillyt.

Olen lukemattomat kerrat seurannut tätä nolaamisen moodia poikien kasvatuksessa. Se onnistuu niin vahvalta Pohjan Akalta, Louhelta kuin Seppä Ilmariseltakin ja sen uhri on jo murrosiässä kaverinsa hengettömäksi kiusaava sankari-uroksen taimi tai testosteronia tihkuva uljas viikinki-prinsessa, myöhemmin kuningatar.

En tiedä, onko muilla kuin ääripohjoisilla, arktisen luonnon kulttuureilla tällainen arvoituksia käyttävä kasvatustapa. Tsuktseissa sellaista on ainakin mietitty (”Kun valaat syntyvät, Juri Rytheu”).

Kun kersa tai amatsoonin alku ei osaa tulkita oikeaan osuvasti sitä, että naapurista ei saa nuottiavainta ja lähtee G-avainta turhaan haettuaan uudelle retkelle basso-avain ostoslistassaan, alkaa homma olla paketissa.

”Eikö se edes tuota osannut…”

lisää asiasta:

”Suomen kansan arvoituksia” (Elias Lönnrot)

***

Lääkärin työssä on vuosituhanten myötä muutamia ratkaisemattomia ihmisen vaivoja – kuoleman lisäksi.

Yksi on rutto, toinen on insanity (pazzo dalegare, lunatic).

Niillä on tahkottu varallisuutta ja mahtia niille, jotka näitä hoitavat.

Kun tuberkuloosi ja isorokko saatiin ratkaistua sillä, että syy löydetiin ja ehkäistiin tai hoidettiin pois kuleksimasta, jäivät vielä tuo hulluus ja RNA-virukset sekä pelko.

Niillä edelleen tahkotaan rahaa ja valtaa kaikilla mantereilla. Niiden oheen on ilmestynyt pari muuta mahtia antavaa vaivaa. Ylipaino ja onnellisuuden tunteen määrä.

Mitä paremmin voimme, sen enemmän pelkäämme.

Mitä pelkäämme?

Ehkä sitä, että Europaeus ja Lönnrot ovat jo pari sataa vuotta sitten löytäneet oleellisen.

Sen saman, jonka voi lukea Qumranista löytyneistä Kuolleen meren kääröistä.

Yksi näistä luettavista on ollut radiossamme kuultavana arki-iltaisin jo usean vuoden aikana. En tiedä, kuinka moni on malttanut kuunnella.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Luenta loppuu vajaan kuukauden päästä.

Unohditko kuunnella: Marcel Proust (1913, 4215s)

Sama määrä, mutta valtavasti hienompaa tekstiä kuin Arktisessa puskurikapasiteetissa.

Määrällisesti vähemmän kuin tuomari Kemppisen blogeissa.

Mikä on ollut tärkein aika?

Frank Sinatralla on muuan ottava laulu: My Way.

16.2. täydennys, vierailijan pyynnöstä, josta kiitän: A Mi Manera; Comme d´habitude; Claude Francois, Jaques Revaux, Paul Anka

Tuli ystävän kanssa puhe siitä, mikä elämänvaihe on merkityksellisin.

Näillä vuosikymmenillä on jo kanttia vähän katsoa.

Muuan väärti oli todennut, että hän on nyt ollut puolet elämästään saman kumppanin kanssa ”identiteettiään venyttämässä, menettämässä, joustavoittamassa ja kasvattamassa”.

Automaattinen kysymys on, kumpi oli tärkeämpi: ensimmäinen vai toinen puolisko tuon väärtin tähänastista elämää?

Jaottelin asian uudelleen: missä iässä vahingoittuminen jättää syvimmät jäljet, joita sitten oman yhteisön ”vastaamoissa” ratkaisukeskeisesti, LSD:lla, ketamiinilla tai EMDR:lla, hypnoosilla, psykoanalyysilla jne jne traumoina neutraloidaan?

Pitkäkään keskustelu ei antanut vastausta ihan selkeään kysymykseen.

Ainoa, joka tuli aavalle vedenpinnalle näkyviin luotona jolle pelastautua, oli pelko.

Elämä on yhtä ja samaa pelkäämistä ja sellaista sommittelua ja suunnittelua, joka auttaa välttämään tai kestämään pelon ilman että sytokiinien myrkky liian kauan pommitettuaan syö elimistön ja hermoston tärkeitä ja herkkiä säätökeskuksia palautumattomasti rikki.

”Palovammoja aivoissa”. Kts http://www.anttiliikkanen.net – > psykiatria – > palovamma aivoissa

Eri psykologiset, psykiatriset, uskonnolliset, neurofunktionaaliset ynnä muut koulukunnat ovat valinneet eri elämänvaiheita kohteekseen.

Oman elämän keskitysleirejä (Viktor Frankl).

Olen tavannut ammattialueellani 54 vuoden aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä satoja tuhansia kertoja.

En ole löytänyt sellaisia säännömukaisuuksia, joita hyllyssäni olevat psykiatrian oppikirjat (Freud, Jung, Psykosomatiikka, neuroendokrinologia, psykofarmakologia, kasvatusoppi, filosofia, historia, katekismus…) esittävät.

Mutta ehkä olen vielä liian nuori tai jo liian dementti?

Korjaussarja vai Tyyntä myrskyn edellä

Kiinan keisarin BMI takaa, että sinne tulee vahvinvaihto, Trump on todellisen sanktionsa joutunut nielemään ja Putinin palatsi – ja valtakuntakin – on läpihomeessa.

Vajaan pari vuotta on oikean käden nimettömässäni ollut OURA-sormus, joka tänä aamuna ensi kertaa ilmoittaa että kaikki on liki 90 eli exellent.

Mietin mikä lukema on Kaarle XVI Kustaalla, Bidenilla tai Paavilla. Taidan olla tässä tänään podiumilla?

Suomen suurin päivälehti kertoo tänään, ystävänpäivänä eli Happy Valentinena, että maassa valtaa käyttää tosiasiassa Kemijoen alajuoksun lahja maallemme.

Ei, hän ei ole Paavo Väyrynen vaan Maria Kaisa Aula, puutarhurin tytär ja lapsiasiahenkilö.

Lehden työryhmä luettelee ensin BMI-jätti-renesanssiruhtinaat, mutta sivulauseessa muistaa: ”Aina hän ilmestyy paikalle…”.

Herra ja rouva maata hyvästi hallitkoot, itse tiedän oman polkuni: vuonna 200X, aamulla klo 08:45, kaksi vaiteliasta silmälasipäistä, keski-ikäistä henkilöä istui vartiksi pienen kahvilan nurkkapöytään ja alle vartissa historian kellot pysähtyivät ja käynnistyivät uuteen aikaan:

Euroopan, jopa maailman, suurin kaupunki oli syntynyt.

Tärkeintä politiikassa on ainakin välillä se, että jotain voidaan tehdä luottamuksella.

Erityisesti jos laki näin säätää.

Kun nyt jälkiviisaat ovat tuon lain säätämän vaitiolon napapiirillä unohtaneet, he toimivat paljon raukkamaisemmin kuin ne, jotka kertovat valtalehden työryhmälle ja valokuvaajille, mistä ”kili pissii”. Tai uuhi.

Toivottavasti 2021 laskiaisen ja ystävänpäivän aika ovat tyyniä siksi, että pahat henget ovat puhkuneet itsensä pahki.

Toivottavasti aika ei ole tyyni siksi, että vanhat valtiaat (Xi, Putin, Biden, Niinistö, Kaarle XVI Kustaa) olisivat tulossa höperöiksi.

Gevurah on ikäjakso, joka Talmudin mukaan suo siihen ulottuneille ”uutta, erityistä, iän mukanaan tuomaa viisautta ja voimaa”.

Puskurikapasitoija on, kuten yleisesti lie tiedossa, iältään neljäkahdeksatta vuotta, 4 kuukautta.

Avaan radion kello kahdeksan uutisille: Cavia porcellus

Guinea Pig

Sama on sama toisinkin päin

2007 alkaneiden päivitysteni yhteydessä on monesti käynyt ilmi, että APK (Arktinen puskurikapasiteetti) ei ole kovin keskustelevaa sanan säilää.

Kommentteja on vain puolet siitä mitä päivityksiä.

Niin minulle on jäänyt aikaa ja tahtoa ”vahtia” kommentteja alustalla, jonka tärkein motiivi on puskuroida arktista vihaa, surua, hätää ja muita sielun myrskyjä, ei inttää.

Tämä on erilaista kuin tuntemieni hyvin suosittujen some-ihmisten kohdalla. Kysyttäessä he kertovat, poikkeuksetta, että he eivät toimita katsojia tai seuraajia vaan omia tekeleitään.

”Letterit tervetuloa”

Näin on sitten käynyt, että fb:ssa olen ”ajoneuvoilla ajo kielletty”-emoijin taakse ahtanut yli 300 minun sää(n)töjäni rikkonutta, kun fb-ystävieni määrän olen yrittänyt pitää muutamassa sadassa (nyt juuri heitä on hiven vaille tuhat, kevätsiivous siis tulossa?).

Kun leipätekstin kirjoittajana esittän näkemykseni, usein kryptattuna, saatan olla aika arka siihen, että toistuvasti vastaus-puheenvuoro kommenttipalstalla on kryptattu eikä minulle sitten jää juuri muuta neuvoa kuin lopettaa päivittäminen tai torjua hyökkäykseksi tulkituksi tullut.

*

Otsikko tänään syntyy palindromista: 12022021 (saippuakauppias) tämän päivän numeerisen merkinnän kohdalla, jota valitettavasti ei noudata 112 vrt 911 vertailu.

Eli APK:n ”lettereissä” joko ”sama kaiku on askelten” tai ”mitään en tiedä, mutta eri mieltä olen”.

Toistaiseksi jatkan päivityksiä, tällä erää harvinaisella tavalla: linkitän 3-minuuttisen, jossa Valkama tänä aamuna mietti kahta Hamelnin pillipiipari / Till Eulenspiegel – moottoria:

”Fake it still you know it” ja ”Huijarisyndrooma”:

https://areena.yle.fi/audio/1-50739246

Derkut meille

Katsoin elokuvan Muiden elämä saunan päälle eilen.

Tänään on vapaapäivä ja vuorossa on kovasti tuttu Me sotasankarit.

Sama kanava eli YLE Teema.

Tarinat kertovat Suomen asemasta idän ja lännen välissä tai pohjoisena etelässä minun elämäni aikana. Babyboomers – rajaus siis.

Nuoremmille nimitys on OK boomer.

Ensimainittu elokuva kertoo, millainen suloinen pikkuvaltio rakentui Pommernin miljoonia saksalaisia surmanneen kansainvaelluksen raunioille, joista kaikki mielisaraat, mustalaiset, kehitysvammaiset, baltit ja juutalaiset oli poistettu.

Toinen kertoo, miten Roosevelt viimeinkin suututtuaan Norjan kruununperijän vaimolle laittoi hyrskyn myrskyn ja tillin tallin koko tunnetussa maailmassa – Afrikka ei ollut tunnettua maailmaa.

Rakkaani Hiroshima.

Kyllähän menneisyys todella on juuri se, joka ei elämästämme katoa.

Tai jos katoaa, menee kaupanpäällisinä tulevaisuus.

Jää vain carpe diem ja niinhän tässä näyttääkin käyvän.

112 – save our souls ( … _ _ _ … )

Rapakon toisella puolella 911.

Opiskeluaikanani viihdyin piireissä, joiden tapana oli käydä DDR:n rahoilla Itä-Berliinissä.

Itse en poikennut, minulle riitti BDR:n Kassel, maan tasalle pommitettu sotateollisuuskaupunki ”am Zonengrenze” ja sekin vaati pilkuksi iin päälle paikallaolon silloin, kun itämarkka loppui ja ”ruohon väri aidan (Mauer) toisella puolella” alkoi paljastua.

Trabista tuli pyhäinjäännös.

Ei ollut kaseva väri eikä kunto nurtsilla, ei puolin eikä toisin.

En opiskeluaikana liikkunut piireissä, joiden CV:ssa stipendi Keski-Lännen punaniskojen pikkukaupunkeihin takasi elämän mittaisen menestyksen pörsseissä ja öky-huviloissa.

Olisi ehkä kannattanut?

No ei!

Suomen asema DDR:n ja Dallasin välimaastossa kannatti ehdottomasti eniten tutkia, koska sitä olisi mahdollisuus testata pitkän päälle.

EU toki 1992-2019 on nähty.

Tutkimus jatkuu.

Sytokiinit

Käydäänkös välillä hetki ihan tavallisessa pakkastalven pulverilumen arjessa – sellainenhan on viikossa vain yksi päivä: tiistai.

Työni käsittää nykyisin 24/7 kaksi asiaa: sytokiinit ja kertomakirjallisuuden.

Osa kertomakirjallisuutta kerääntyy diginä ja vuorovaikutuksellisena, mutta kaikki sytokiinit kokoontuvat niin minun kuin minulta neuvoa hakevienkin osalta ERITTÄIN ISOON TARPEESEEN.

Ilman sytokiineja näistä 7.7 miljardista ihmisestä ei tulisi lasta, ei paskaa.

Tiedän, koska Piitu, 7.5 kk, on lähes päivittäin meillä hoidossa.

Siis olemalla ”lasta ja paskaa”. Ja kehittymällä siinä.

Kun yritän otilla poikkeavien ihmisteni kanssa löytää sopivaa balanssia D3-hormonin, B3-vitamiinin ja sytokiinien sokkeloissa, käytän hyväkseni kertomakirjallisuutta.

Viime aikojen suosikkini ovat olleet Olli Jalosen Taivaanpallo ja Joel Haahtelan Hengittämisen taito.

Hyvin ovat kirjat pelittäneet, mutta vieläkin tahtoo välillä tulla missi.

Niinkuin tänään, kun pakkanen esti falloksen jatkeeni, Datsun 100A, käynnistämästä ja esimieheni piti minulle palautekyselyn.

Ensinmainittu ei toimi vieläkään, mutta palautekeskustelu toimi kuin junan vessa 1950-luvulla.

Eli jätökset lentivät pitkin matin vatia (ei siis työhuoneelle) ja kumpikin oli tyytyväinen.

Minä uraani yksityislääkärinä (1977 alkaen), esimies uraansa ja työtään (vielä) paljon lyhyemmän tuokion tehneenä pomona ja naisena.

Sytokiineja siis tarvitaan, mutta jos Covid-19 yllättää ikäiseni, ne sytokiinit tuota pikaa tappavat ”sisällä ja puutarhassa”.

Sitten ei voi mitään.

Pitää toivoa, että sen aikaa vielä suotaisiin, että asia lopuksi hoidettaisiin loppuunpalamisella (krematorion ensimmäiset lapionpistot suoritetaan Tavivaarassa ihan millä hetkellä tahansa), jos kerran pohjaanpalaminen ei riitä. (pohjaanpalaminen = elämän keitos saa pohjaan palaessaan pikantin lisämaun, jolloin inha riistan maku peittyy).

ERGO: puun ja kuoren välissä:

Muut halatkoon niitä puita, alle 25 miinusasteen holotnassa mie poltan puut varaavassa, Kaukosen taiturin tekemässä takassa.

Sellainen, viikon ainoa arkipäivä.

Juuret

Televisiossamme on alkamassa sarja, jossa ihmiset hakevat juuriaan.

Ensimmäinen suuri promootio asiasta oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 2 / 2021, jossa rooleissa ovat orjuus, siirtomaavalta, jazz ja keihäänheitto – jos ei ihan Kahdeksan Surmanluotiakin.

Olin itse mukana tutkimuksessa, jossa selviteltiin eräiden kansantautiemme taustaa ja sain ”vaihtarina” käyttööni oman DNA-perimäni analyysia melkoisen paketin.

DNA:n lisäksi perimää on kovin, kovin monenlaita muutakin ”kakilla, kakilla”-tekijöistä (gi-biomi) alkaen, joten DNA-tarinat ovat vain kapeita valokiiloja elämän (3500 miljoonaa vuotta) ja lajimme (200 000 vuotta) yönpimeään tarinaan.

Huomaan geenikartastani olevani keskeisellä tavalla skandi, hämäläinen ja lohikoskelainen. En siis biomini tai epigeneetiikkani kannalta, mutta sieluni kerroksittaisessa rakenteessa ja dynamiikassa kyllä.

Kutsuvat niitä sosiaalisia tarinoita mm hämäläis-savolais-karjalaisuudeksi. Opiskellessa tosin pelasin bridgea Kymenlaaksolaisessa osakunnassa.

Tutkimusmatkani 14.7 miljardin vuoden juurilleni osoitti, että paljon on Vanhan ja Uuden Suomen rajalla tehty.

Hyviä ja pahoja.

Toisaalta rajalla tuskin on isoa merkitystä, koska Rurik ja muut hurrit ja viikingit aikanaan vaelsivat Novgorodiin ja antoivat itäiselle suurentuvalle imperiumille nimen: RUS.

Sanat RUO ja RUS ovat aika liki toisiaan ja niin ovat tavatkin. Porilaisten marssi, Savolaisten laulu, Isoviha, Pikkuviha, Pultava, Kustaa III murha, Tilsit, Compiègne, Tartto, Pariisi ja Nordek. Nyt vielä NATO-ongelma ja HX-hävittäjät.

Viimeksi tuo on nähty, kun liki miljoona Itämaakunnan kansalaista minun Lapissa asuessani vietiin kaleeriorjiksi Göteborgiin ja Gislavediin.

Samojako nyt tuhotaan Covid-19-leireissä liki viimeiseen mieheen.

Juuri otettu ”pieni askel Pohjolalle” on Volvoihin (made in China) akkuja tekevät viruslinkomot (Skellefteå)

Kun näin pitkälle olen päässyt ja löytänyt tarinasta jännittäviä, itsetuntoa hiveleviä piirteitä, siirryn näin maanantai-aamuna takaisin arkeen, leipätyöhön ja seuraan sivusta, kun perheen 10v minua nuorempi ja terävämpi penaalin kynä kuuntelee äänikirjana Juha Hurmeen kirjaa ”Suomi”.

Luin sen printtinä jokin aika sitten ja olin ”äimän käkenä”: loistava!

Ei siis mitään uutta auringon alla, jatketaan Kustaa V (s 1323, Pähkinänsaari) muistelemista.

Hän oli se, joka kurmuutti niin Norjan kruununprinssin puolisoa, USA:aa kuin Suomeakin 1939-1944, kunnes ajoimme ranskalais-saksalais-juurilla lesottavat kustaviaanit hetkeksi etäämmälle Käsivarren kautta.

lisää tuosta aiheesta kirjassa Tommi Kinnunen: ”Ei kertonut katuvansa” (WSOY 2020)

Lähtiessään nuo kansallismieliset polttivat paljon, mutta auttoivat myöhemmin mm lahjoittamalla flyygelin Kansantalolle, Villentalon pihaan.

Rovaniemellä, ihan talomme naapurissa, on myös Kiiruna, jota ei Hitlerin sotakoneelle rautaa toimittavan kaivoksen tieltä siirretä ja jos on lintu, on rauhoitettu sellainen.

Herraseura

Seija Wallius poikkesi kerran Rovaniemen taidemuseolle ja haastatteli minua johonkin ohjelmistaan.

Wallius oli tuolloin toimittaja, työpaikkanaan Yleisradio.

Tuon tapaamisen jälkeen hän otti yhteyttä ja kysyi olisinko käytettävissä hänen uuteen ohjalmaansa Herraseura. Hänen suunnitelmansa oli kahden kolmemiehisen kokoonpanon kanssa keskustella suorassa lähetyksessä radion ykköskanavalla sunnuntai-iltapäivisin.

Lupauduin mukaan.

Tähdet lähetyksissä olivat toisessa kokoonpanossa filosofi Timo Airaksinen ja omassa kokoonpanossamme sanoittaja Veksi Salmi.

Veksi-kokoonpanossa mukana oli myös merkittävä kansainvälinen toimija ja tutkija Tapio Varis Tampereen yliopistosta.

Huomasin hiljattain yllätyksekseni, että arkistossani löytyvät kaikki tämän ”kakkoskokoonpanon” ohjelmat.

Tunti kerrallaan, joka toinen viikko, useamman vuoden aikana.

Wallius kertoi, että tuo ohjelma parhaimmillaan keräsi satoja tuhansia kuulijoita, mutta ei muodostunut sillä tavalla rasitukseksi tai ilmiöksi, että oma narsismini olisi tuosta saanut lisäsilausta.

Ohjelman tuottaminen oli aika halpaa. Ohjelmat tehtiin usein siten, että olimme joko menossa tai palaamassa Helsingin kautta Eurooppaan. Veksi asui Rööperissä.

Harvoin asiasta koitui matkakuluja Yleisradiolle.

Usein yövyimme hotelli Pasilassa, jossa poikani kerran taisteli Salmen kanssa siitä, kuka pysyy jalansijoillaan käsikontaktissa taistellessa.

Poikani voitti ja Veksi lupasi tästä palkkioksi pullon Koskenkorvaa.

Nyt tuo Ugandassa asuva Ukko odottelee lähetystä Vexin taivaasta tai helvetistä.

Tuohon aikaan sekä ohjelmaa edeltävästi että sen tauolla, mutta myös iltasella hotelli Pasilan patiolla, poltimme tupakkaa.

Veksi Marlboroa, minä Café Crèmea.

Sit tibi terra levis, Veksi – minäkään en enää polta.

Nyt tupakkafirmat ovat joutumassa vastuuseen tumppien keräämisen aiheuttamista kustannuksista ja Kauniaisten pappi (maan varakkain kunta) saarnaa lihansyöntiä ja lihantuottajia vastaan.

Viihdyin paremmin siinä Suomessa, jossa Herraseuraa tehtiin.

Kiitos, Veksi, Tapio ja Seija.

Ja kiitos te sadattuhannet kuulijamme.

Seijan esiMIEHET Yleisradiossa, Kaj Färm ja Hannu Taanila, eivät tietämäni mukaan Seijaa ohjelmasta kiittäneet.

Emme olleet riittävästi noiden herrojen mieleen? Tai Seija ei ollut.

Kiitokseksi projektistamme lahjoitin Seija Walliukselle itse Åboa Vetus – museossa lyömäni puolen unssin Sigismundin ajan kultarahan.

Kullan olen huuhtonut itse Lapissa vain tiedossani olevalta valtaukselta, jonka toinen omistaja on Vexin seurassa tuolla vähän ylempänä tai kauempana, pappi Kuulan moraalinmukaisissa maisemissa.

Donnerwetter

Tapasin Jörn Donnetin etelässä asuessani ja Euroopassa päättäessäni sen verran, että uskallan hänestä keskustella Lasse Lehtisen kanssa.

Mitään ei ole jäänyt hampaankoloon kumpaisestakaan vasemmisto-intellektuellista – Donnerin perään uskallan jo kirjoittaa ”sit tibi terra levis”. Jopa niin, että ymmärrän lauseen alkuperäisen merkityksen. Se ei ole ”kepeät mullat”.

Lehtiselle, maamme Väinö Tannerin vankimmalla takapirulle, toivotan pitkää ikää.

YLE Areenalta katsoin tänään huonon poliitikkohaastattelun päälle dokumentin, jossa tekijät ovat onnistuneet kovin hyvin.

Paremmin kuin Donner itse Mammutissaan, jonka senkin luin aivan äsken ja ällätikun kanssa.

Yksi asia sai minut erityisesti hyälle kiirille: Donner on valokuvannut koko elämänsä aikana hyvin paljon.

Hän on tehnyt valtavan urotyön: hän on arkistoinut ottamansa kuvat ”pinnakkaisina” kansioihin, joiden selkämyksissä lukee ”PRIVAT”.

Nyt nuo kansiot on avattu ja kansa pääsee itse katsomaan, mitä Zeissin 50 mm optiikka 2.8 valovoimaisena on tallentanut Agfan ja Kodakin filmeille.

Itselläni on yhdessä vaimoni kanssa kokoamani valokuva- ja leikearkisto (minä katsoin, vaimo teki työt, mutta ”minäitte” olen kovin päällekäyvästi pääosassa.

”TARGET”, ei ”VICTIM”

Tunti ja 20 minuuttia kestävä dokumenetti jätti monen muun asian ohessa omaan sieluuni yhden hyvin tärkeän jäljen: en enää pelkää kuolemaan senkään vertaa, mitä lääkäri yleensäkin vähänlaisesti pelkää.

Kiitos työryhmälle ja Donnerille, joka on haastateltu ennenkuin tämä sanoinkuvaamaton paniikki alkoi kuolleen RNA-partikkelin (sars-CoV-2) levittyä lentokoneissa ympäri ihmiskuntamme asuinsijoja.

Juuri ja juuri ennen tämä testamentti on kuvattu, joulukuussa reilu vuosi sitten.

Ave imperator, morituri te salutant