Ehtoo-ekstra (klo 18 jälkeen):
Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää.
1) Jussi, olet hoitanut leiviskääsi tavalla, joka ansaitsee vilpittömän ihailuni. Hoivaat ja välität, vaikka ”släkten är värst”.
Läheisiäsi ja siinä sivussa satoja muita – perinteiden mukaisesti. Kiitos!
(Jussi, s 1948, on sukulaiseni, jollaisia kehtaisi kenelle tahansa toivoa)
2) Rune, olet jaksanut jouluisin pysähtyä Simon ja Inkerin tykö ja sytyttää kynttilän. Se on kunnianosoitus 1940-50-luvuille ja vieläpä tavalla, jossa omaa ei pyydetä vaan muistoa kunnioitetaan. Kiitos!
(Rune, s 1945, on päälärin kokoisesta ollut väärti ja sellaisena pysyy)
3) Matti, olet Volkkarikuskeista eräs parhaita, jos et paras. Kiitos!
(Matti, s 1948, on eräs minulle kiistanlaisimpia simvastatiinin popsijoita, joita maa Pietari-Kouvola-akselilla, sikäli kuin tiedän, päällään kantaa)
* * *
Ja sitten siirrytään takaisin torstai-aamuun:
Kello vuodelta 1900 käy taas.
Mekaaninen, kahdesta kohden vedetty (viisarit, kongi).
Huomenta.
Japanissa suurimittaisen inhimillisen ydin- ja tsunamikatastrofin hoitoon on kehitetty hoitorobotti, jonka kehittäjä taitaa tuntea Junnu Vainion tuotannon:
”Vanhoja poikia viiksekkäitä, mies sekä hylje, kumpikin on”.
Kuutin tapainen keinoälyllä varustettu ulvahtelija-pehmolelu hoitaa kodittomia, omaisuutensa ja omaisensa menettäneitä. Paro on keinoelikon nimi.
On ehkä syytä minun uudelleen pohtia, kannattaako 8. elokuuta palata työpaikalle.
Sen sijaan voisin tilata poliklinikalleni Japanista muutaman ”Paro”´n.
”Saimaan saaressa pienoinen torppa…”
http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/07/robottihylkeet_antavat_terapia-apua_japanin_evakuoiduille_2752209.html
* * *
Luin iltayöstä loma-ajan lehdet, ne kotiin kannetut.
Eipä tullut mieleen yhtään huomautusta.
No, kaksi sentään:
1) Metallica konsertoi Ylläksellä 2012 (Lapin Kansa 28.7.)
2) Aki Kaurismäki olettaa, että tiu on tasaluku eli 20. (Suomen Kuvalehti 8.7. s 29: ”On hyvä hetki lopettaa, koska kaksikymmentä on pyöreä luku. Tiu elokuvia”)
Elämä siis jatkuu – ja kello käy.
Sää on harmaa, utuinen, +15C ja Marjatan munkit kuumia.
* * *
Honkavuori ja se toinen kokoomuslainen haluavat siirtää Helsingin kauppatorin Vanhan ylioppilastalon ja Stockmanin väliseen kolmioon (Kolmen sepän patsaan paikalle).
(Lapin Kansa 28.8., s 1)
Useampi kokenut psykiatri on Honkavuoren ja sen toisen kokoomuslaisen tavoin lähtenyt siirtämään toria keskustaan: tekemään diagnoosia Brevik-nimisestä, toistaiseksi virtuaalitason hahmosta.
Ei kannattaisi.
Mielentilatutkimus kestää viikkoja ja sitä tekee huipputiimi asianmukaisesti varustetussa sairaalassa tutkittavan ollessa oikeuden määräyksestä tarkkailussa sisällä 24 h/pv, 7 pv/vko.
Antaisivat nyt päivystävät dosentit prosessin kulkea ja odottaisivat tuloksia.
Paavo Väyrynenkin on samaa mieltä: ”Niinistöä ei valita presidentiksi, mutta demarien tuella minut valitaan” (Yle Radio 1 28.7. klo 08:45).
Eikä häntäkään kukaan professori tai dosentti syytä psykopaatiksi tai psykoottiseksi.
”Paavo on Paavo vaikka voissa paistas!”
* * *
Hyvin raskain mielin (ja BMI/max keholla) laitan vieraitteni pohdintaan oheisen medisiinapläjäyksen, jonka rivien välistä luen, että kuusi kantajaa pääsee helpommalla, jos suuret ikäluokat pläjäyksen viestin ottavat todesta (mie en tosin taida ottaa?):
”Tietoisesti painoaan pudottavilla ikäihmisillä ei näytä olevan kohonnutta kuoleman vaaraa, käy ilmi tuoreesta the American Journal of Clinical Nutrition – lehdessä julkaistusta tutkimuksesta.
Iäkkäiden laihtumista on pidetty vaarallisena, sillä eräissä seurantatutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että tahaton laihtuminen saattaisi ennakoida vanhuksen kuolemaa. Tahaton laihtuminen voi olla merkki esimerkiksi syövän, dementian tai ruuansulatuskanavan sairauksista.
Yhdysvaltalaistutkijat halusivatkin kartoittaa, miten tarkoituksellinen painon pudottaminen on yhteydessä iäkkäiden kuolleisuuteen. Tutkimuksessa hyödynnettiin aikaisemman satunnaistetun tutkimuksen aineistoa, johon oli osallistunut lähes 600 ylipainoista 62-70-vuotiasta miestä ja naista. Puolet tutkimukseen osallistuneista kuului painonpudotusryhmään ja he laihduttivat keskimäärin neljä kiloa. Vertailuryhmään satunnaistetut laihtuivat vastaavasti vajaan kilon.
Kahdentoista seurantavuoden aikana ryhmäläisten kuolleisuudessa ei todettu merkitsevää eroa. Tutkijoiden mukaan nyt saatujen tulosten perusteella ainakaan kohtuullisesta laihduttamisesta ei näyttäisi olevan vaaraa ylipainoisille iäkkäille. Tutkijat toteavat, että tulokset tulisi kuitenkin varmentaa vielä uusissa tutkimuksissa, johon osallistuisi vieläkin vanhempia miehiä ja naisia.”
* * *
Jos ei Hesari tule mökille eikä digilehteäkään ole käytössä, tässä olisi sitten luettavaa iltapuhteelle:
Norjalainen kirjailija Jo Nesbø:
Muutama päivä sitten, ennen Utøyan ja hallitusrakennusten tapahtumia, juttelin erään ystäväni kanssa siitä, kuinka ne kulkevat käsi kädessä: elämisen ilo ja suru kaiken muuttuvaisuudesta.
Kuinka valoisinkaan tulevaisuus ei voi täysin korvata sitä tosiasiaa, että mikään tie ei johda takaisin menneeseen. Takaisin lapsuuden viattomuuteen. Ensirakkauteen. Kesän tuoksuihin. Siihen tunteeseen, kun hikiseen selkään takertunut heinänkorsi kutittaa, ja hyppäät rantakalliolta norjalaisen vuonon jääkylmien sulamisvesien syleilyyn, ja suolan ja jäätikön maut täyttävät nenän ja suun.
Mikään ei tuo takaisin sitä hetkeä kun seitsemäntoistavuotiaana seisoin kymmenen frangia taskussani Cannesin satamassa ja seurasin, kuinka kaksi typeriin valkoisiin univormuihin pukeutunutta aikuista miestä souti naisen ja hänen villakoiransa ja luottokorttinsa huvijahdista rantaan, ja tajusin, että se tasa-arvoinen yhteiskunta, josta tulin, onkin poikkeus eikä sääntö.
Tai kun silmät pyöreinä katselin jonkin toisen maan eduskuntarakennusta, jota turvasivat aseistautuneet vartijat, ja näky sai minut pudistamaan päätä voimattomuuden ja omahyväisyyden sekaisin tuntein: tuo on tarpeetonta minun kotimaassani.
Sillä minä tulin maasta, jossa pelko toisiamme kohtaan ei vielä ollut saanut jalansijaa, maasta, josta saattoi lähteä kolmeksi kuukaudeksi matkalle läpi kahden vallankaappauksen, yhden nälänhädän, yhden kouluammunnan, kahden attentaatin ja yhden tsunamin, ja sitten palata kotiin huomatakseen päivän lehdistä, että vain ristisanatehtävä oli muuttunut.
Tässä maassa hyvinvoinnin takasi 70-luvulla löydetty öljy, ja poliittinen kenttä oli lyöty lukkoon toisen maailmansodan jälkeen. Yhteiskunnassa vallitsi konsensus, keskusteluissa keskityttiin enimmäkseen löytämään oikeat tavat niiden tavoitteiden saavuttamiseksi, joista oltiin yhtä mieltä niin oikealla kuin vasemmallakin.
Tämä maa katsoo voivansa parhaiten pysyttelemällä omillaan. Se ei mennyt mukaan Euroopan unioniin, johon useimmat pienet maat haluavat kuulua ja antaisivat vaikka oikean kätensä päästääkseen jäseniksi.
Ideologisia keskusteluja syntyy vasta kun ihmiset joutuvat kohtaamaan ympäröivän maailman, kun kansa, jolla lähes 1970-luvulle asti oli yhteinen etninen ja kulttuurinen tausta, joutuu ottamaan kantaa siihen, saavatko heidän uudet maanmiehensä pukeutua hijabiin ja rakentaa moskeijoita tai pitäisikö maan lähettää sotilaita Afganistaniin ja Libyaan.
Silti norjalaisten omakuva ennen 22. 7. 2011 oli neitseellinen: Norjan luontoon ei ollut ihmiskäsi koskenut, ja yhteiskunta oli sivistyksen sairauksista vapaa.
Tämä on tietenkin liioittelua, ja vastakkaista todistusaineistoa on riittämiin, mutta silti.
Kesäkuussa Norjan pääministeri Jens Stoltenberg, eräs yhteinen ystävämme ja allekirjoittanut pyöräilivät halki Oslon katujen matkalla kiipeilemään metsäisellä vuorella, joka sekin sijaitsee tämän pienen suurkaupungin rajojen sisällä. Muutaman metrin päässä meitä seurasi kaksi henkivartijaa, pyörillä hekin.
Pysähtyessämme punaisiin valoihin pääministerin viereen ajaa auto sivuikkuna auki. Miesääni puhuttelee häntä nimeltä. ”Jens!”
Norjalaisten tapa puhua johtajistaan ja puhutella ylintä johtoaan etunimellä on tasa-arvoon pohjautuva perinne, jota olen jo aikaa sitten lakannut hämmästelemästä.
”Täällä on pikkumies, jonka mielestä meidän pitää tervehtiä sinua.”
Jens Stoltenberg hymyilee ja tervehtii matkustajanpaikalla istuvaa poikaa kädestä. ”Hei, minä olen Jens.”
Pääministeri pyöräilykypärä päässään. Turvavöissä istuva pikkupoika. Molemmat ovat pysähtyneet punaisiin valoihin. Henkivartijat ovat pysähtyneet kunnioittavan matkan päähän. Hekin hymyilevät.
Kuvasta henkii turvallisuus ja molemminpuolinen luottamus. Arkipäiväinen, itsestään selvä norjalainen idylli. Se oli meidän mielestämme normaalia. Mikä siinä olisi voinut mennä väärin? Meillä oli kypärät, turvavyöt ja liikennesäännöt, joita kaikki noudattivat.
Tietenkin jokin meni väärin. Aina on jotain, mikä voi mennä väärin.
Hiihdon MM-kisat järjestettiin helmikuussa Oslossa. Norjalaisten urheilijoiden panos oli mahtava, ja joka ilta yli satatuhatta innostunutta ja riehakasta norjalaista kokoontui Oslon keskustaan juhlistamaan mitalien jakoa. Samalle paikalle kokoontui 25. heinäkuuta 150 000 Oslon 600 000 asukkaasta, tällä kertaa surun merkeissä.
Kontrasti oli koskettava, kuten olivat myös yhtäläisyydet.
Molemmat tapahtumat ilmaisevat odottamatonta tunteiden voimaa ihmisissä, joille itsehillintä on kansallinen hyve ja joille ”pitää päänsä kylmänä” kuuluu vakiosanastoon, toisin kuin ”pitää sydän lämpimänä”.
Jopa meihin, jotka automaattisesti tunnemme vastenmielisyyttä kansallista itsetunnon kohotusta, lippua, suuria sanoja ja ihmismassojen ilon- ja surunilmauksia kohtaan, tekee lähtemättömän vaikutuksen se, kun ihmiset näyttävät, kuinka jollakin todella on merkitystä: perinnöksi saamamme yhteiskunnan ajatuksilla ja aatteilla, joita pidämme itsestäänselvyytenä.
Toki kyse on symbolisista teoista, jotka eivät maksa yksilölle paljoakaan, mutta ne puhuvat enemmän kuin sanat. Ne sanovat, että me emme halua kenenkään riistävän meiltä turvallisuutta ja luottamusta. Me emme halua hävitä taistoa pelkoa vastaan.
Tahto on olemassa.
Kuitenkaan emme saa mennyttä takaisin.
Eilen kuulin miesäänen huutavan ja raivoavan torilla. Ennen heinäkuun 22. päivää olisin automaattisesti halunnut kääntyä, ehkä mennä lähemmäksi. Ehkä kyseessä oli jokin mielenkiintoinen kiista, johon järkiperäisesti perehdyttyäni riidan argumentteihin olisin voinut ottaa kantaa.
Tai ehkä siellä olisi jopa ollut nainen, jota minä ja väistämättä myös joku toinen ohikulkija olisimme voineet puolustaa.
Mutta nyt automaattinen reaktioni oli katsoa tytärtäni, varmistaa että hän oli turvassa ja että hän tarvittaessa pääsisi pakoon.
Tämä uusi reaktio tulee toivottavasti ajan myötä hälvenemään. Yhdestä olen kuitenkin varma: se ei koskaan, koskaan, häviä kokonaan.
Tuo päivämäärä, 22. heinäkuuta, tulee eteemme joka vuosi, niin kauan kuin elämme, ja elossa oleville norjalaisille se muistuttaa, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä, vaikka meillä onkin kypärät ja turvavyöt.
Pommiräjähdyksen jälkeen minäkin tunsin tärähdyksen omalla asuinalueellani Oslossa ja uutisten alettua tulvia Utøyan ampumisista kysyin tyttäreltäni, oliko hän peloissaan. Hän vastasi minulle lainaten omia sanojani: ”Olen. Mutta jos ei pelkää, ei voi olla rohkeakaan.”
Vaikka tietä takaisin ei olekaan, takaisin täydelliseen, tiedostamattomaan ja lapsenomaiseen pelottomuuteen, tie johtaa meitä kuitenkin eteenpäin. Olemaan rohkeita. Jatkamaan kuten ennenkin. Kääntämään toisen posken ja kysymään: ”Eikö sinulla ollut muuta sanottavaa?”
Ja kieltäytymään antamasta pelon määritellä sitä, miten me jatkamme yhteiskuntamme rakentamista.
Arktinen puskurikapasiteetti 