Atomi, Vety vai Rød pølse

+1C, mutta kotikatumme on lehdenjakajan harmiksi liukkaan härmäinen. Pösön etulasilla on millin-parin irtolumikerros. Aamukone Sibelius Akatemiaan lähtee 10 minuuttia myöhässä.

Lokakuun viimeinen päivitys voi sisältää juonenpaljastuksia

1950-luvulla lapsuuden perheelläni oli usein asiaa Lappeenrantaan. Tiedättehän, kaupunki jonka vaakunassa on sama villimies kuin Lapin maakuntavaakunassa (Willmann). Lapissa nuija on miehen olalla, i Willmanstrand på/till foten.

Matkalla piti ylittää usein Leningradiin, Joensuuhun ja Savonlinnaan menevä rautatie. Ylitystä hidastivat karjaveräjät, joita vartioivat, avasivat ja sulkivat pojankoltiaiset, joille isä maksoi pussistaan jonkin kolikon. Jos koltiaisia ei ollut, sain kohtalaisen tilin.

Lappeenranassa ja Lauritsalassa puhuttiin eri murretta kuin Savonlinnassa. Kaupunkiin perustettiin Suomen varmaankin ensimmäinen aito pizzeria 1960-luvulla. Adriano Bar. Satamassa ja torilla myytiin lihapiirakoita, joiden välissä on kinkkua, kananmunaa, ketsuppia ja sinappia. Savukinkkua. Kanssa ja ilman. Savonlinnassa puolestaan myytiin littanoita lihiksiä joita kutsutaan lörtsyiksi. Lätyskän keitinpiirakan sisällä on perinteisesti omenahilloa tai jauheliha-riisi-mössöä. Valkosipuli-, kirsikka-, vadelma- ja mansikkaversiot rikkovat rumasti perinnettä.

Kotikauppalassani Kouvolassa luistinradan laidan pyörillä seisovassa liikuteltavassa kojussa pienessä leveäposkinen matami myi hampurilaisia ja omenapiiraita, jotka eivät olleet littanoita. Hampurilainen tarkoitti lihapiirakkaa, jossa on kaksi nakkia välissä.

Ensimmäisen kesätyön tienisteillä matkustin (Eb-alto-sax) Leinon Karren (tr) kanssa Reberbahnille ja Nyhavniin. Jälkimmäisessä kojuista sai

Rød pølse.

Se, mitä Hampurin asemalla myytiin, ei jäänyt mieleeni. Liekö ollut Hot Dog? auf deutch. Ei ehkä vielä Currywurst tai Bratwurst niinkuin nyttemmin on. Frankfurter?

TV-1, Suomen YLEn verorahotteinen kanava, joka ostaa konkurssiin meneviltä yhtiöiltä erilaisia tuotteita, on kolmena sunnuntaina lähettänyt  Silta-nimistä nordic noir-tv-dekkaria, joka on tehty Lappeenrannassa, ei Ystadissa tai Kööpenhaminassa. Sarjassa ei puhuta Lappeenrannan murretta ja mie sanotaan niinkuin Antti Tuisku (Ounasvaaran lukio, Rovaniemi) sen sanoo.

Ytadissa Wallander ei puhu skånen murteella, mutta aidossa Sillassa mångerretaan ruotsia punaiset nakit suussa (ja usein silmilläkin), jolloin siitä on tullut tanskankieltä.

Kyllä, elämä on ihmeellistä.

Helsingin Kauppatorilla on Snellmanin torikahviossa aikanaan saanut setelirahalla kahvin Sotilaskoti-tyypin posliinikupista ja sen tillpehöörinä olen syönyt Eromangan lihapiirakan, suoraan Tyynen meren saarelta tuotettuna. Nyt ei niitä enää Kauppatorilta saa, mutta EK:n (Elinkeinoelämän Keskusliitto) Kauppahallista ja SAK:n (Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö) & presidentti Halosen Hakaniemen torilta kyllä.

Mika Waltarin ja Senaatintorin Komissario Palmu, Kristo Karlssonin ja Kouvolan aseman konstaapeli Pihkaniska sekä Mikko Oinosen ja Lappeenrannan torin Kari Sorjonen ovat Helsingin, Kouvolan ja Lappeenrannan vastineet Henning Mankellin ja Ystadin Walladerille.

Aika veli- ja sisko-kultia.

*

Miksi sitten ei ”Silta” kelpaa joukkoon?

Rød pølse on EU-direktiivin vastainen tuote sisältäen laitonta väriainetta

*

Lappeenrannan murrevammaisen Sorjosen ja Rovaniemen AnttiTuisku-mie-väen välillä on muutakin yhteistä kuin Jari Tervon dekkari ”Minun sukuni tarina”.

Rovaniemellä remontoitiin, nuija olalla, teatterin sisältävää Lappiataloa 20 miljoonalla kun taasen Lappeenrannassa tehtiin, nuija jalalla, samoin.

Nyt Rovaniemellä lautakunta-pj, pian ehkä kansanedustaja (PS) joutuu miettimään samaa kuin perussuomalainen kollegansa, jo kansanedustaja, Sorjosen nuijamies-kylässään: laitetaanko lihoiksi koko kulttuuri?

Niin, paitsi SaiPa ja RoPS.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1477800375037

*

Käykääs katselemassa peiliin ja työpöytäänne, mutta älkää hemmetissä samperi maiskuttako, mie käyn ettoneille:

http://natgeo.fi/tiede/ihminen/4-asiaa-jotka-yhdistavat-alykkaita-ihmisia?utm_source=nb&utm_medium=email&utm_campaign=ngm_fi_2016_10_31_women_abo&utm_content=artikel&cxense_hash=94674244dc6ee481e5a1555510960eb8b989e380

Honorable Deed

Plussalla mennään eikä revontulia näy pilvien takaa.

Ostin pitkästä aikaa iltapäivälehden. Sen, missä Loka Laitinen EI pakinoi vaan Lasse Lehtinen. Kymäläissyntyinen, varpaisjärveläinen rääväsuu ja besserwisser.

Lehdessä on haastateltu arvostamaani ihmistä ja hänen 10 vuotta nuorempaa morsiotaan.

Huomaan muutoksen itsessäni. En enää arvostakaan entisellä tavalla ihmistä, josta on tehty pehmojuttu keltaiseen mediaan.

Ryhdyin laatuelokuvaa puolinukuksissa (Marlowe) seuratessani miettimään, onko maassa tai maailmassa enää mediaa, joka ei tahraa esittelemiään ihmisiä, vedä heitä lokaan mielikuvissani tai ”IRL”.

Vaimoni piti perhettämme koskeneista printtimedian jutuista leikekirjaa muutaman vuoden ajan, mutta sitten se jäi. Leikkeitä toki on, mutta ne ovat vuositasolla ”arkistoituina” työpaikan reiällisiin A-4 – viestikuoriin, jotka ovat vuosi vuodelta ohuempia. Mietin noiden muutaman leikekirjan ja kymmenkunnan kuoren sisältöä samalta kantilta kuin kirkkonummelaisen emerituksen herättämää ja liattua mielikuvaa.

Sitten välähtää. Vaalien alusaikoina, joita hetkiä 1987 alkaen on takanani muutama kymmen, käyn katsomassa googlelta, missä mediassa ja missä hengessä itseäni käsitellään ja seurataan. Haku näet kertoo järjestyksen: mikä on eniten ihmisiä nimessäni kiinnostanut. Kärjessä näyttää pyörivän teksti Suomi24-sivuilta, jonka on kirjoittanut muuan hyvin tuntemani rovaniemeläinen kauna- ja äly-poliitikko.

Ihminen ei voi paljoakaan siitä valita, miten häntä räyhä- tai laatumediassa luonnehditaan.  Vuosi vuodelta vihamielisemmäksi muodostuva e- ja printtimedia ei myy irtonumeroita eikä mainostakaan, jos se ei kärjistä ja mustavalkoista viha-rakkaus-suhdettaan niihin, keistä se kertoo.

Tästä huolimatta en olisi toivonut, että hivenen salaperäisenä pysynyt, jotenkin ihailemanikin mielikuva-henkilö, jota en ole koskaan kohdannut, olisi perhepotretissa iltapäivälehdessä saati että maakunta- tai paikallislehti kehittyisi tekstari-hostiiliksi Tornion ja Rovaniemen välimaastossa, kahdessa Lapissa.

Mikä olisi minulle kelpaava laatu-media?

Hetki menee, ennen kuin hokaan.

Arktinen puskurikapasiteetti – Arctic Buffer Capasity

 

Sotasää – The Weather of War

Kaksi plussalla, mutta japanilais-Datsunini etuakkuna on jäässä.

Katsoin perheen vaimon valinnan ”jälkeen” illalla japanilaisen sotaelokuvan, jossa kuvattiin sama asia kuin aiemmn illasta lukemassani Kanava lehden 7/2016 artikkelissa ”Kilpailu Aasian herruudesta kiristyy” (Robert Wihtol).

Elokuva kertoo isästä, joka osaa opettaa lapsilleen käyttäytymistä ruokapöydässä. Tarina päättyy Hiroshimaan ja Nagasakiin ja toivoisin hartaasti, että sen ”nauttisivat” nyt sekä Jussi Niinistö, Timo Soini, Esko Lotvonen että Timo Rautajoki. Juuri tässä järjestyksessä kuin minä. Ensin kuvaus Kaakkois-Aasian nykytilasta, sitten kertomus siitä, miten amiraali opettaa alakouluikäisiä lapsiaan syömään kauniisti.

Antti Kokkoselle en reseptiä tarjoa, koska hänellä lehtensä päätoimittajana on syli yhtä täynnä Kakslauttasen lomakylää kuin Suomen Kuvalehden kollegallansa Levitunturin hiihtohissiä.

Koska arvelen, että valtaosalta vieraistani perjantai-ilta jäi kokematta minun tavallani, jätän enemmän syventelyn ja propagoinnin.

Kohtasin äsken Pekka Jylhän, joka valmistelee Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kasarmintorille patsasta. Siihen kenraalien silmien alle.

Jylhä on sävyisä mies, sellainen iso nallemainen setä. Patsas kait alkaa olla valmis.

Suomikin näyttää olevan valmis.

Sota tästä syntyy, mutta ei meillä tällä kertaa ole amiraali Yamamotoa. Ei Suomen, Japanin eikä NATOn päämajassa. Patsaat meillä on aina keskuudessamme.

Ja pitseriat, kebabkioskit. EU:n pohjoisin McDonalds.

Erottajan Esso.

Rehellinen kirjailija

Lumi tuli, lumi meni, ´+4C, Levillä metri.

Muuan nobelisti – ei Dylan – kirjoitti, että jos joku pyytää ja vannottaa Sinua olemaan rehellinen, valehtele minkä ehdit, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Jari Tervo (Rovaniemi, Lappi, Katajanokka) on eilen Helsingin Messukeskuksessa ollut median mukaan rehellinen vaatien ihmisen keskinäisen läheisyyden palauttamista vähintäänkin keskusteluun.

Valehteleeko hän vai promoaako hän uuden kustantajansa piikkiin?

Tunnen silmästä silmään monta suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, belgialaista, ranskalaista ja italialaista kirjailijaa. ”Kokoelmani” on viimeisen vuoden mittaan täydentynyt puolalaisella, itävaltalaisella ja kosovolaisella jaan krossilla.

Yksi parhaiten tuntemistani kirjailijoista on Pekka Kejonen, Suomen seuraava nobelisti Sillanpään jälkeen, kuten häntä Helsingin Sanomat 1970-luvulla kuvasi. Hänen jälkeensä on tullut kaksi: Ahtisaari ja tämä ekonomisti, mikä hänen nimensä nyt olikaan?

Kejonen kertoi minulle usein sen saman, mitä alussa mainitsemani nobelistikin kirjoitti: pitää valehdella, että tulee uskotuksi. Että kaikki olisi hyvin.

Hyvin moni kirjailija on myös lehden toimittaja. Toimittajia tunnen vielä enemmän kuin kirjailijoita, mutta kirjailijoiksi muuttuneita toimittajiakin kasapäin.

Sekä toimittajan että kirjailijan uskottavuus, ei valehtelu, on heille ja yleisölle kohtalonkysymys. Ehkä myös maille, kansoille, roduille ja ihmiskunnalle.

Jari Tervon vaatimus inhimillisemmästä, humaanimmasta Suomesta on meidän kansamme kohtalonkysymys. Siksi minä edellytänkin itseltäni ja blogistikolleegoiltani ehdotonta, ihmisen hyvään kurkottavaa rehellisyyttä. Blogistikolleegoillani tarkoitan vain yhtä: Jukka Kemppinen.

Muita blogeja en seuraa. No hyvä: perässähiihtäjä Hämäläinen (HS), kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja, joo.

Hyvät vieraani. pitäkää mielessänne tämän lyhyen päivityksen alku ja nobelistin väite.

Hänen nimensä on joko John Steinbeck tai Jaques Monod. Kolmas vaihtoehto on Albert Camus.

Valitkaa heistä.

 

No Worries

-1,9C, nelostie pohjoiseen kuiva Torviseen asti.

Matkalukemisena etelään oli Nousiaisen road movie ”Juurihoito”.

Nyt aamusta, taidemuseon 30-vuotisjuhlan iltaosuudesta toipuneena, luen lehdet, joiden viesti on eri kuin hammaslääkäreitä promovoivan kirjailijan ”no worries”-tarina, jossa aika ja rakkaus polttavat karstan pahimmankin odontologin moralisoivasta sielusta.

Nousiaisen Mika on tullut tv-yleisölle tutuksi huuliveikkona. Vähän niin kuin Jari Tervo- ja Mielensäpahoittaja-nimiset kirjailijat.

Katja Heikkinen (alias Kettu), Maria Peura, Anja Snellman tai Sofi Oksanen eivät kuulu joukkoon, jolle ominaisinta on sukupuoli: mies.

Istuin illalla museojuhlan aikhan erään maan merkittävistä vallankäyttäjistä vieressä ja käynnistelin keskustelua siitä, miksi neroja on. Hän raivostui silmittömästi, koska neroja ei ole. Lopulta löysin häntä tyydyttävän kompromissin. On olemassa autistisia, kapeilla aloilla mahdollisesti ylilahjakkaita suhteellisuusteorian tai Occamin partaveitsen keksijöitä.

Sen tämä ihminen joutui kuítenkin nielemään, ettei autismikirjo ilmeisesti tai ehkä ole likikään niin tavallista tyttö- kuin poikalasten joukossa.

Sitä ei voi kutsua Kakslauttasen sovuksi, mutta eipä sota Kosovossakaan ollut naisten juttu. Vain sen jälkien siivoaminen on.

*

Official version ”No Worries” alias ”Juurihoito”:

http://areena.yle.fi/1-3696935

Matkaan, Hopea!

Yöt kympin pinnassa, aamulla sataa, illalla sitten kait lunta?

Jossain vaiheessa pitää ymmärtää että matkassa sortumisen riski on isompi kuin matkustamattomuuden aiheuttama turhautumisperäinen tauti.

Sitä havaintoa yritän siirtää hyvin tiukoilla rutiineilla, mutta siitä taas seuraa, että itse matkasta on vaikea muistaa mitään ”kokemisen arvoista”. Muutos tapahtuu niin vaivihkaa, että sitä ei taida edes puoliso huomata, kun niin innokkaasti suunnittelee omaa Pietarin pistäytymistänsä, kunhan työnsä täyttää ensin huomenna 30 vuotta (Rovaniemen taidemuseo)

Sellainen kesäleskeys pimeimmässä talviajassa ei sytytä kynttilää olohuoneen tai ruokahuoneen pöydälle.

Koska aamuherätys on ennen kukonpieremää, jätän tämän tähän.

Radovan Karadžić (serb. Радован Караџић, s. 19. kesäkuuta 1945)

Kymmenkunta plussaa, taivas on pilvessä, ei kovin itke.

Istuin kaksitoista-henkisen kokousyhteisömme joukon jatkeena kokouskaupungin pormestarin tarjoamalla illallisella britin ja albaanin välissä. Isäntämme puhui tervehtiessään meitä maltista, suvaitsevaisuudesta ja rakentamisesta. Henkisestä, sosiaalisesta ja konkreettisesta.

Britti muisteli vasempaan korvaani ajoista, jolloin hän oli Punaisen Ristin edeskäypä kun näillä seuduilla kidutettiin, raiskattiin ja tapettiin. Naisia ja lapsia oli sankoin joukoin uhreina, mutta mukana myös julmuuksia tekemässä.

Radovan Karadžić, ikäiseni psykiatri ja Jugoslavian nuorten maajoukkueen jalkapallovalmentaja oli mukana Jugoslavian hajoamissodissa (1990-luku) johtamassa toimintaa, joka laantui vasta pitkällä tällä vuosituhannella.

Kysyin ensin britiltä, sitten albaanilta, kuka oli syyllinen, kuka pahin ja kuka jäi henkiin. Britton kertoi, että lähes parasta oli suomalaisen kirurgiryhmän toiminta, jolla se sai kokemattomat tai jo kokemuksensa unohtaneet amerikkalaiset toimimaan oikein kun sota oli kuumimmillaan ja uhreja syntyi eniten. Albaani täydensi oikeaan korvaani, että suomalainen sairaanhoitojärjestelmän Kosovoon neuvoillaan kasanneen asiantuntijajoukon työn tulos on vieläkin täysin korvaamaton jälkien parsimisessa ja uusien ikäpolvien auttamisessa rauhan askareissa.

Kysyin uudelleen, kuka oli syyllinen, kuka julmin ja miten tällainen repivä rikkominen voitaisiin tulevaisuudessa välttää.

Sekä britillä että albaanilla on vuosikymmenten kokemus rauhan ja sodan ajan katastrofeista. Mutta he eivät nimenneet syyllisiä. He nimesivät rauhan sankareita.

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa. Oi kallis kotimaa…”.

Leo Tolstoin Anna Karenina, eräs lapsuuteni ottavimmista lukukokemuksista, käsittelee erästä Balkanin sotaa, 1877-78. Suomi vastaan Turkki. Johan Kasimir Ehrnrooth, kenraali Adolfin suvusta, nimetiin tuolloin jälkiselvittelyiden aikana Suur-Bulgarian sotaministeriksi.

Punainen Risti ja Punainen Puolikuu eriytyivät toisistaan.

Martti Ahtisaari, paljon nykyisin kotimaassaan parjattu, sai Balkanin ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon.

Eilen vietettiin  kansainvälistä YK:n päivää.

On siinä miettimistä, Suomen puolustusministerillä Jussi Niinistöllä (PS), miten pitää toimia, jos sodassa on mukana hurmos.

Niinkuin siinä usein tuppaa olemaan.

Rauhassa puolestaan on mukana…niin, mikä siinä on mukana?

*

Suomalaisnimiä, jotka Kosovossa (asukkaita saman verran kuin III-kehän tietämissä) ehkä Ahtisaaren ohella tunnetaan: Harri Holkeri, Elisabeth Rehn, Olli Rehn, Helena Ranta, EULEX, KFOR. Suomessa asuu tällä erää vajaa 10 000 kosovolaista, paluumuutto on alkanut. Puhelimen suuntanumerot Kosovossa ovat Monaco +377, Slovenia +386 ja Serbia +381, rahayksikkö on €, Serbian rajalla myös dinaari, 80% autoista on Volkkareita, litrahinta, oluttuopin myös, n 1€. Sveitsiläisiä on aika paljon (autoja, ihmisiä), Suomi-Kosovo 1-1 (jalkapallo).

Helena Rantaa eivät täällä kaikki muista hyvällä. Tutkiessaan erästä joukkomurhaa hän arveli mediassa, että siinä oli mukana ETYJ:n ja KFOR:n (= NATO) vedätystä.

Päivän kokouksessa puheenvuoron käyttänyt kosovolaislähtöinen dr Vjosa Musliu Brysselin vapaasta yliopistosta heitti 12-päiselle ukkoköörillemme (no, yksi britti nainen, mutta joukon särmin jätkä) kovan luun kaluttavaksi: Jos kosovolaisnuoret, joista 35% on työttöminä, eivät pian saa vapaata matkustusoikeutta EU:n alueelle (nyt on viisumipakko), he ovat hyvin helppo saalis itäiselle mafialle (ISIS & al). Hän arveli riskiryhmän kooksi vähintään 30 000 fiksua, vapaamielistä ja uteliasta. ”Hän” on erittäin sipakan näköinen nuori ihminen. Sukupuolen jätän vieraideni arvioitavaksi, mutta huivia tämä muslimi ei käyttänyt.

Sisällissota

+12C, sumua

Kosovo on identiteettivammainen. Ehkä Suomikin oli sitä 1700-luvulla ja 1918 jälkeen. Niin, ja Nuijasodan. Kemin kapinan.

Hotellin edessä pellolla on jokunen tuore hauta.

Oikeastaan taidan päättää raporttini tähän, tällä erää.Tämä maa ansaitsee perehtymisensä.

1990-luvun Aleppo ?

Oliko Mauno Koivisto oikeassa? kts:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kosovon_sota#Kosovon_vapautusarmeijan_vastarinta

 

Pohjoismainen Yhdyspankki – Nordiska Föreningsbanken

+0,6

Pankinjohtajana oli Lemmetyn setä, jonka vaimo oli saunakaveri Käyrälammen hiihtomajalla. Saunasta mentiin avantoon.

Pankki sopi hyvin kuvaamaan Kouvolan, rautatie- ja varuskuntakaupungin henkeä. Ruotsinkieliset tosin asuivat naapurikauppalassa Kuusankoskella ja heillä oli omat kartanonsa ja radio-ohjelmansa.

Elimäellä asui kartanossaan oikea natsi, joka näytti olevan saman Lemmetyn setän pankin asiakas sekä serkkuni isä.

Oiva ”aiheita”-koriin sopiva tilanne 1950-luvun ryssää todella syvältä sielunsa pohjasta vihaavasta pikkukauppalasta, jonka johtaja oli Tuuli, ei enää Helle.

Nyt tuota pankkia ollaan siirtämässä Anne Frankin maahan. Annenhan pettivät omat, eivät Nürnbergissä 16.10. 1946 liian lyhyeen köyteen sätkimään hirtetyt.

Se ero Tanskassa ja Alankomaissa on, että Tanskalla on vain Grönlanti, kun Alankomailla oli kokonainen Kaakkois-Aasia. Nyt noita maita ei vaikkapa EU:ssa katsellen erota toisistaan mikään. Erityisestikään ei maailmanpoliisi.

Olisin niin toivonut, että PYP olisi pysynyt suomalaisena pankkina, koska siirryin KOP:n asiakkaaksi vasta klubikaverin luvattua sieltä asuntolainaan huomattavasti edullisemmat ehdot. Ne muuten eivät toteutuneet ja lisäksi olen taas Nordean asiakas.

En pidä siitä, että pesäpallomogulin poika päsmäröi tätä nyt meneillään olevaa pankkifuusiota, koska eutanasia (armomurha saksaksi 1930-luvulla), joka nykyisin on 6000 kertaa vuodessa tappamassa Anne Frankin pettäjien perillisiä, on Ruotsissa ollut paljon hienovaraisemmassa käytössä. ”Rashygieni”.

Kolme lapsuuden kirjaa kuvaa mietteitäni Nordean, Sampon, OP-Pohjolan ja Danske Bankin välimaastossa:

Anne Frankin päiväkirja

Pieni Tulitikkutyttö

Veljeni Leijonanmieli

Mietin pitkään, olisiko Lejonhjärtan sijasta valittava Pekka Töpöhäntä, Ronja Ryövärintytär tai Peppi Pitkätossu, mutta Peukaloista en edes pohtinut. Riittää että se tässä suhmuroi. Kuin vesi hanhen selässä.

*

Aamupuurolla Erottajan Essolla aiheina ovat pakolaiset ja maakunta-  & SoTe-uudistus sekä Lapin liiton talousarvio. Kerroin Lapissa olevien pakolaisten määrän ja sen kehityksen (reilusti vähemmän kuin viime aikoina Välimereen on hukkunut) sekä liiton talousarvion numerot (2.3 miljoonaa), koska ne ovat tiedossani. ”Älä Antti valehtele, yksi tai kaksi nollaa on noissa luvuissa liian vähän”.

”Minulla on Sinulle neuvo”, virkoin: ”Never argue with an idiot”. Väärti suutahti kun käänsin lauseen pyynnöstä suomeksi.  Katsoin silmiin ja hymyilin vinosti.

”Ai jaa”, sanoi hän oivallettuaan teon- ja nimisanojen ”suunnan” ja kurvasi laatuautollaan pois pihasta sytyttämättä tupakkaa. Sen sijaan tupakkakoppiin ilmestyi horjuen mies: ”Onks tupakkaa, kun on niin huono olo”. ”On toki” sanoi vielä tupakoiva toinen turinakaveri ja tarjotutui käärimään sätkän. Tarjosin pikkusikaria peltilaatikosta. ”En minä tuollaisia”. Turinakaveri löysi povitaskustaan ”sunnuntaiaskin” ja pian sauhusi mallu putkasta päässeen suussa.

Johtopäätös: ”Tupakointi on terveellistä ja aiheuttaa mielenmalttia”.

Illaksi Gjilaniin (rahayksikkö €, meteo Serbia)

*

Sarjasta samettihousuisten hartioiden kapeudesta:

http://areena.yle.fi/1-3685385

Cherbourgin sateenvarjot

Maa kiiltää, lämpömittarin punainen pylväs N:o Viidessä.

Joko iän myötä kärjistyvä kyynisyys tai tarve oppia uutta ovat takana siinä, että vaihdan kotiin tilattavia ”viikko”lehtiä aika ajoin, vaimolta kysymättä.

Nyt vakituisten Kanavan, Ytimen, Demokraatin ja Hyvä Terveys-lehden oheen on tullut uudelleen Suomen Kuvalehti ja vaihteeksi saman kustantajan Seura. Helsingin Sanomien Kuukausiliite ja Teema eivät vaihdu eivätkä myöskään Lapin ja Helingin yliopistojen tiedelehdet (Kide ja HY).

Suomen Kuvalehdessä kerrotaan psykiatri Vamik D. Volkanista, joka yli 80-vuotiaan viisaudellaan esittää, että ihmisen minuus on yksilön, perheen ja kansan tasolla sateenvarjon kaltainen. Tuohon varjoon on kirjoitettuna sen alle kertyneiden tai otettujen identiteetti, minuus. Tuollaista varjoa professori ei Euroopan yltä löydä, ei ainakaan Euroopan unionin yltä. Afrikasta, Kiinasta tai Intiasta ei lehden jutussa ole puhe.

Jokin vuosi sitten poikkesin ihastuttavaan taidenäyttelyyn Tampereella Saara Hildenin museossa. Taiteilija mainitsee näyttelyn kirjassa olevansa Triesten yliopiston kouluttama syvänmeren biologi. Töissään tuossa näyttelyssä taiteilija kuvaa orjalaivoilta Atlanttiin heitettyjen, tauteihin ja nälkään kuolleiden mustien uutta valtakuntaa meren pohjassa. Eräänlainen Atlantis. Paratiisi.

Näyttämökirjasta käy ilmi, että myös Sigmund Freud, 1900-luvun psykoanalyysin ”isä”, on ennen Wieniin lääkärin oppiin muuttamistaan opiskellut Triesten yliopistossa syvänmeren biologiaa.

Kirjahyllyni kunniapaikalla on usean vuoden ajan ollut Claudio Magrisin, Triesten yliopiston professorin kirja Tonava. Magris kuvaa tuossa kirjassa eurooppalaisuuden tarinaa viimeisten kymmenien tuhansien vuotten ajalta sitoen tuon historian valtavirtaan joka saa alkunsa Schwatzwaldin vuorilta ja laskee lopulta Mustaan mereen lähes 10 000 kilometriä ”alavirtaan”.

Jos minun nyt ja tässä olisi valittava, lopettaisin tilaamasta Suomen Kuvalehteä, mutta pitäisin Seuran tilauksen voimassa vaihdellen sitä puolivuosittain Apu-lehden kanssa.

Mutta se, minkä ensi sijassa valitsisin, olisi kirjallisuuden kesto-nobelehdokas Claudio Magrisin kirjan kertaaminen. Jos aikaa olisi, lukisin rinnalla Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikan.

En pidä vertauksesta sateenvarjoihin, koska se ei kokemukseni mukaan ole tosi, se ei edistä kenenkään elämää iästä tai sukupuolesta riippumatta ja orjuuden esittäminen syvänmeren Atlantiksena on yhtä hedelmätönta kuin Cherbourgin sateenvarjot suojasivat kahta rakastunutta tai Atlantin valli 1944 saksalaista sotakonetta.

Tarinat kirjoitetaan kirjoihin, kirjoista tehdään vaikkapa elokuvia ja kukin valitsee sieltä oman tapansa olla samaa tai eri mieltä.

Liekö itselleni tärkeätä sittenkin olla eri mieltä, mutta vähemmän tähdellistä löytää tulenkantajia, joiden kanssa olla samaa mieltä.

Jos pyydätte asiassa todistamaan – sankarittomuudessa – lukekaa Arktinen puskurikapasiteetti. 9000 sivua, 3313 päivitystä.

Uppiniskaisuuden Tonava.

*

Olen 70-vuotias suomalainen psykiatri ja juureni ovat Hämeessä ja Savossa. Olen 1955 alkaen ollut ensin pienessä, nyt vanhassa mielessäni Eurooppa-intoilija, mutta tutustunut myös Kiinan, Fidjisaarten, Keski-Afrikan ja Pohjois-Amerikan identiteettiin. Viimeiset 12 vuotta olen ollut hyvin aktiivinen Balkanin Eurooppaan lähentymisen tekijä, joskin samaan aikaan olen tehnyt paljon arktisen Euroopan, sen saamelaisen alkuperäiskansan ja globaalin ympäristön edestä. Nyt juuri valmistaudun matkalleni Kosovoon, jossa suomalaiset rauhanturvaajat vielä aivan äsken sammuttivat hyvin raakaa latvapaloa.

Arkeni täyttyy kuitenkin psykiatriseen tietooni ja kokemukseeni pohjautuvasta Lapin ihmisten auttamisesta, olipa kyse mistä tuskasta tai harhasta hyvänsä.

En tässä 70 vuoden tarinassani ole päätynyt Virginian yliopiston emeritusprofessorin johtopäätöksiin siitä, mikä meitä post-freudilaisesti kovin monella lailla määriteltyjä maailman ihmisiä ja heidän yhteisöjään vaivaa.

Tuskin kuitenkaan sateenvarjojen puute, tuskin.

*

http://www.tampere.fi/sarahilden/nayttely/aiemmat/ellengallagher.html