YleLiri

+6C, takana tämän vuosikymmeneni parhaiten nukuttu yö koskaan.

Vaikka päiväpostia ei kannetakaan kuin ”sateen sattuessa”, on aamuisin postilaatikkoon rutattu Lapin Ganjan lisäksi Stadin Pravda kuluneen viikon tiistaista alkaen. Tunnustan, etten vielä ole oppinut tuota lehteä avaamaan ennenkuin työpäivä on plakkarissa. Mutta enköhän opi, kun työkyky tästä vähenee. Siis varmasti.

Maakuntalehden pääkirjoituksen PS-laatikko pysyy tänäänkin yhtä paljastavana kuin Marjo Matikaisen ”havuja perkele” tai Urho Kekkosen ”saatanan tunarit”. Vallan arroganssia. Nyt se pohtii, ovatko ruotsalaiset sukellusvenejahdissaan Gotlannissa juovuksissa, hyväuskoisia vai vainoharhaisia. Veikkaan joukkopsykoosia ”entä kun tulee se yhdestoista ryssä”-hengessä. Tuttua Tuntemattomasta sotilaasta meilläkin päin, mutta ei Perussuomalaisten uudessa synnyinmaassa (Ack Åland, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp).

Yle, joka maksaa verorahoistani 300 000 henkilönsä ruhtinaalliset palkat, palkanlisät ja Washingtonin harjoittelijatoimittajien ulkomaanpäivärahat Nevadassa, aikoo nyt vähentää heistä 130 000.

Ei kun maantielle vaan. Tahdon Lieko Zahcovalovan (SKP) ja Knud Möllerin (DK) takaisin, maksoi mitä maksoi.

Lähde: Julkisen Sanan Neuvosto (poliittisesti vahvasti sitoutunut, Maalaisliitto nojaa siihen).

Taas Puskurikapasitoija kryptaa? Kyllä! Miksi? Se on hauskaa ja mittaa vieraideni medianlukutaitoa, joka minulle on oman vessani peilissä joka iltapesulla ylivertainen, aamupissalla todella ruma ja kykenemätön. Anhiton, sanoisi Päätalo. Arrogantti, sanoisi sävyisä fb-ystäväni, jolla on terävät hampaat, mutta vain niskapuolellani.

*

http://www.lapinkansa.fi/paakirjoitukset/p-s-39/

http://yle.fi/uutiset/3-9242527

Kultainen leikkaus

Lämmin, kostea yö

Työpöydän ”perinne”radiosta eli itse asiassa pakelliittiräpsystä kaikuu Sapfo, Saaban kuningatar. Paljon huonompaakin musiikkia olen sekä itse esittänyt että kuunnellut. Ruokailutilassa miettii eilinen perheen syntymäpäivälahjakseni antama ”Mielenosoitus”-teos (Tuomas Korkalo, 2016), jollaisia en ole edes yrittänyt tehdä.

Tasapaino jin ja jang on fifty-fifty, Matti Nykäsellä fifty sixty, mutta kultaisessa leikkauksessa ja tuossa oopperassa ei näin ole. Taiteessa kulmaa ei voi jakaa tasan kolmeen yhtä suureen osaan – eikä geometriassa.

Suomessa on menossa nopeassa aikataulussa kohden toteutustaan sellainen uudistus, jota koskaan tai missään ei ole tehty. Sitä tehtäessä ei ole kuultu niitä ydinasian lääkärin toimessa tietäviä valkotukkaisia, jotka tietävät jo, ettei fifty-fifty edes kiinalaisena kuviona ole totta, oikein tai toimiva. Ihmisen sairastaessa kyse on ihan muusta kuin magnesiumin puutteesta, homesienistä tai vääristä rasvoista. Siksi sitä niin vaikeata onkin ahtaa hallinnon ”kolmanteen huoneeseen” (esim 18 maakuntaa).

Kun Sapfo on sävelletty, on sen tekijällä ollut jossain syvällä rakenteissaan, ehkäpä ihan biologisestikin, sellainen arvaus, josta taiteen huipputuotteen tunnistaa, jos sellaista malttaa jäädä etsimään, kuuntelemaan, katsomaan ja kokemaan. Makustelu on vähän krouvi ilmaisu, mutta sallittakoon.

Kun Martti Kekomäki, terävästä ja joutuisasta kielestään ja ajatuksenkulustaan kuulu 75-vuotias lastenkirurgi huomaa, että suomalaisesta sairauksien hoidosta uhkaa tulla sutta ja sekundaa, on se minun kokemuksellani aika tasapainoinen, kultaisen leikkauksen oivaltavan osaajan väite tai teos.

Sapfo-ooppera muuten sävellettiin silloin, kun J.W. Snellman edellisen kerran mestaroi suomalaisen palvelujärjestelmän kuntoon, joka kesti kuusi sukupolvea eli 150 vuotta suurinpiirtein sellaisenaan.

On se ihana, tuo lahjaksi saamani taulu. Mustaa, punaista, vihreänsinistä ja kolme ulottuvuutta kultaisessa leikkauksessa.

Kiitos, perhe! Kiitos, Tuomas Korkalo!

*

 

vihreänsininen, sinivihreä, akvamariini, syaani, syanidi, turkoosi

*

Yksi takavuosien suurista rovaniemeläistapahtumista oli Santran synttärit Korkalonvaaran laidalla, TB:n tykönä.

Santra on nyt aikuinen, mutta silloin kehtolapsi ja siitä vuosi kerrallaan vähemmän kehto. Pitsaa syötiin ja parannettiin maailma.

Jotain noista synttäreitä on juhlakalun sieluun kai tarttunut, niin on sujuva kynä ja ”oikeansuuntainen” ajatus oheisen linkin takana:

http://www.lapinkansa.fi/uusirovaniemi/kolumni-laikahdellen-lasna/

Valmis maailma

Hotellin toisen kerroksen ikkunasta katsoessani huomaan, ettei kadun kivetys kiillä eikä sillä ole lunta. Lokakuun loppu läntisessä Götalandissa.

Huomisaamuna on ajeltava Ylämaihin toisenlaisessa säässä.

Mikäpä tässä, valmiissa maailmassa.

Päivän kunniaksi Ylämaan lehden toimittaja kirjoitti seuraavaa:

http://www.lapinkansa.fi/lappi/on-vaarallista-olla-liian-usein-oikeassa-mutta-opettavaista-olla-riittavan-usein-vaarassa/

Sen paremmin elämääni kuin tuohon lehtiartikkeliinkaan minulla ei taida olla juuri lisättävää. Kuten Pekka Raudaskoski (s. 1928) eilen lähettämässään viestissä totesi:

”Kahdeksas vuosikymmen on erilainen, mutta vasta yhdeksäs ottaa ihmisestä mittaa”.

Voi olla, että rankin vuosikymmen kuitenkin on ollut ensimmäinen. Onneksi muistan siitä niin vähän.

Spede ja Sörsselssön

Plussalla ollaan vahvasti ja Pohjanmeri tihuuttaa.

Uusi, Lappeenrannan kunta- ja kaavapolitiikan mädännäisyyttä pohtiva dekkari on herättänyt alan menestymättömissä ammattilaisissa kovasti kyynistä raivoa, ei sarkasmia. Kansan kielellä ”äly hoi, älä jätä

Kun jazz-hotellini kotikaupungissa (tässä maassa se on kunta) tehdään tekstiilejä enimmiltään 36 000 suomalaisen voimin ja vieläkin on 6600 jäljellä, on tämä ”nokkapystyssä”-porukka varmaan edelleen samaa mieltä:

”Väärin sammutettu”.

Niin muuten onkin, mutta tehkääpä perästä. Ryövätkää kaikki Prahan aarteet, palauttakaa kallisarvoisimmat Italiaan (Kustaa II Adolf ja hänen tyttärensä St Kristiina) ja tulkaa sitten uudelleen viivalle, jossa haamuina ovat Pekka Puupää, Vesa-Matti Loiri ja Sörsselssön.

Tässä maassa – tarkoitan nyt Suomea – pitää olla Kaurismäki ennenkuin kritiikittä ja some-hostiilien vaietessa voi tehdä kulttielokuvansa Donald Tru…siis Duck-muotoon.

Tässä toisessa maassa – tarkoitan nyt Ruotsia – on varaa pitää Mikkeliä ystävyyskaupunkina, vaikkei kylätalon hyllyissä ole ensimmäistäkään lahjaesinettä Etelä-Savosta, mutta useita sellaisia Indonesiasta ja Kongon demokraattisesta kansantasavallasta.

Demokratian suloja ja pulauksia.

Saara Aalto vastaan Theresa May

Katulampun valaisemassa ilmassa näkyy lakanaa pienempiä rähtähiutuja plus yksiC. Ilmassa kuuluu yli puhiseva aamukone, ihan ajallaan. Itse lähden vasta iltapäiväkoneella.

Sekä lähemmäs että kauemmas katsellen  kaksintaistelut ovat selkeämmin näkyviä ja kuuluvia, yksintaistelut eivät.

kts esim http://www.hs.fi/mielipide/a1476585317856

Yhteiskunnat nämä kaininsa ja abelinsa selvästi tarvitsevat tai ainakin ansaitsevat, mutta niihin taistoihin ja otteluihin, ”derby”,  pääsylippua ostaessa kannattaa muistaa, että ihmislaji on ihan perimänsäkin puolesta kaksitaisteluille ahne. Ainoa itseään ja myös tiukan paikan tullen lajitovereitaan syövä.

Ei, en nyt tarkoita Aleppoa tai Kosovoa, joissa kummassakin on tosi kysymyksessä.

Minulle sopisi parhaiten Suomi-Ruotsi, Tornio-Kemi tai Kemi-Rovaniemi kaksintaistelujen sijasta Erkki Toivasen (lepää rauhassa!) kuuluksi tullut tapa raportoida kansojen ja alueiden riidoista:

yhtäältä, toisaalta, kolmaalta, neljäältä

*

Kirkkoherranvaali

+5C, tuulee kosteahkosti.

Elokuvassa Syysprinssi (Haapasalo) käsitellään Suomen kuntauudistusta Suomen suurruhtinaskunnan valtiopäivillä 1860-luvulla, hivenen ennen suuria nälkävuosia.

Asia liittyy Rovaniemen kirkkoherranvaaliin sikäli, että niissä hävinnyt ehdokas on sukua noiden valtiopäivien esittelijälle, jonka hyvän valmistelun seurauksena Suomi on nyt sitä, mitä se hallinnollisesti on: yli 300 kunnan hevosvetoinen verkko, jossa valtaa käyttävät valtiopäiville valitut kansanedustajat. Heitä taas ohjastaa hyvä-veli(sisko)-verkko, josta merkittävä osa on samaa sukua.

Sursillit.

Syysprinssi-elokuva on helpompi ja kiinnostavampi katsoa, jos tietää, kuka on mukana tuollaisessa suvussa, kuka taas ei.

Koirat haukkuu, karavaani käy. SoTe- ja maakuntauudistus pullistelee vallankäyttäjien rohmuisissa käsissä saaden kylkiinsä kolhun toisensa jälkeen.

Minkähän kirjan ottaisin matkalukemisiksi, kun lähden paikan päälle katsomaan miten tuon suvun vallan on käynyt. Miten entinen Suomen eli Itämaakunnan isäntämaa on kohdellut pohjoisen suurinmman kansainvaelluksen ja pakolaisjoukon asioita Volvon, Saabin ja Gisleved-renkaiden tehtailla. Siellä, minne katosi 1960-80-luvuilla Suomen BKT:n tekijöistä neljännes. Sinne, missä omaisuuksia on luotu kuulalaakereilla ja tulitikuilla.

Minulla on olohuoneen kirjahyllyn lasioven takana neljä tulitikkuaskia, joissa lukee:

Wir waren Freunde

On aika irvokasta, että Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiota 3.0 nyt kuvataan linnoituksessa, joka antautui Romanoveille laukaustakaan ampumatta. Vasa-suvun viimeisen kuninkaan käskystä.

On aika irvokasta, että I maailmansota käytiin samojen sukujen geenien ja kromosomien rappeutumisen yhtenä seurauksena. Eurooppalaisuuden bipolaarisuuden vauhdittamana.

On aivan erityisen irvokasta, että 70 vuotta sitten, 15.-16.10. välisenä yönä alkaen klo 01:10, hirtettiin kymmenen II maailmansodan pahimmaksi todettua sotarikollista liian lyhyeeseen hirttoköyteen.  Heidän niskansa eivät katkenneet. Lehden mukaan osa heistä sätki köyden jatkona jopa 15 minuuttia.

Ruumiit poltettiin Münchenin kunnallisessa krematoriossa ja tuhkat heitetiin Isar-jokeen, jonka ylitykseen liittyy taru Savosta:

Täss’ Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!”

On aika paljon, että yksi elokuva mäkitupalais- ja kuntauudistaja-sukujen kohtaamisesta 1960-90-luvun rakkaustarinana saa aikaan tällaisen päivityksen.

Kauranen, Tiihonen, Snellman, Stenval, Ahlqvist-Oksanen, Herlin, Linna, Waltari, Washington, Lincoln, Saarikoski, Sibelius, Lönnqvist, Achté, Linna, Armfeldt, de la Gardie, Lönnbohm, Hemingway, Paasilinna, Menuhin, Mozart, Sundqvist, Serlachius, Wilde, Bulgakov, Golgoruki, Dufva, Europaeus,  Topelius,  Teir, Halonen, Kalela, Virtanen…

Se luoti tiesi paikkansa

Mikä oli todistettava / todistettu

Pilvinen, härmätön aamu.

Kouluaikana kohtasin kahdelaisia matematiikan opettajia. Ensimmäiset sanoivat, että m.o.t. tarkoitti tehtävää, toiset sen lopputulosta. Todistettava tai todistettu.

Elämän varrella oppii epäilemään, ettei ”motti” matematiikan ulkopuolisessa elämässä ole kumpaakaan. Huijaus, valhe, hyväuskoisuus ja harha ovat sopivampia käsitteitä kuvaamaan asiaa, joka nyt on muuttunut jo vähän monimielisemmäksi. Evidence Based, näyttöön perustuva.

Sitä mukaa kun rehellisimmät ja suoraniittisimmät kaverit kuluvat pois, ei ikään ja kokemukseenkaan enää voi luottaa. Hyvin asioita ymmärtävät ja kirkkaasti huijausten läpi näkemään kykenevät ovat olleet niin stressaantuneita ja turhautuneita, ettei heidän sydämensä kestä eivätkä heidän vasta-aine-mekanisminsa jaksa syöpäsolujen kanssa taistella.

Älykäs, näkevä ja oivaltava kuolee usein nuorena ja vain me höynätyt jäämme eloon?

Ikääntyvällä on lisäksi vaivanaan se, ettei hän tajua nykyhetkeä ja muistaa menneisyyttä vain valikoiden: hyvät asiat (maanikko) tai huonot asiat (depressiivikko).

Ennustin tälläkin alustalla, joka on pian 10 vuoden ikäinen, jo aikapäiviä, että suurten ikäluokkien vanhentuessa alkaa mietintä heidän siististä nihiloimisestaan. Arvelin, että se pohtiminen alkaa alankomaalaisella, 1930-luvun Saksasta kotoisin olevalla pohjalla eli eutanasia-keskustelulla.

Nyt tuo keskustelu on jo ilmiliekeissä, suorastaan latvapalossa. Vielä se pukeutuu hyvän kuoleman ja saattohoidon kaapuun, mutta yhä enemmän perussuomalaiseksi populismiksi muodostunut kansallinen mediamme ja somemme puhuu avoimesti eutanasiasta armomurha-mielessä ja vanhusten itsemurhista. Ikäänkuin lisätäkseen sallivuutta siihen, että ihminen itse tai hänen läheisensa voisi päättää, kenen vuoro on lähteä teatterista seuraavaksi sen oven kautta, jonka päällä olevassa lampussa on vihreällä pohjalla  juokseva valkoinen MIES.

No, mikäs tässä sitten on todistettava tai todistettu?

Ainakin se on kirkkaasti näkyvillä, etteivät tähän keskusteluun isommin osallistu ne, joilla on pesä omistuksessaan vaan ne, joilla se on perittävänään. Mieluiten ilman perintöveroa.

Viimeinen näyttö, se evidence based, oli esillä ammattiliittomme, Suomen Lääkäriliiton tutkimuksessa hyvästä kuolemasta. Tulokset julkaistiin aivan äsken ilman isoja jälkikeskusteluja seuranaan. En lähde niitä tuloksia tarkemmin kertaamaan, mutta kahteen leiriin on Hippokrateen valan vannoneiden karja jakautunut: empäs, juumpas.

Tutkimuskaavakkeet lähetettiin tuhansille lääkäreille ja mukaan otettiin vain ne, jotka ovat työikäisiä. Mitä se sitten tarkoittaakaan. En viitsi kertoa, koska edelleen käyn viitenä tai kuutena päivänä viikossa työssä enkä juhli tänä vuonna merkkipäivääni.

Muita esimerkkejä m.o.t. ja evidence based maailmasta?

Kävin puolisen tuntia sitten noutamassa kadun varren laatikosta aamun maakuntalehden ja luin sen läpi. Jokaisella sivulla, jossa on toimitettua tekstiä, valehtelivat niin toimittajat kuin haastateltavatkin minkä ehtivät. Ainakin, jos viestistä etsii m.o.t. tai EBM sisältöjä.

Heillä on hyvä esikuva: ”Jos joku pyytää sinua kertomaan totuuden itsestään niin vanno puhuvasi totta, mutta valehtele minkä ehdit, niin kaikki ovat tyytyväisiä”. Tuon lauseen kirjoittaja on nobelinsa syystä ansainnut.

EBM = evidence based medicin, näyttöön perustuva lääketiede

Esimerkki?

http://www.hs.fi/raha/a1476328647174

m.o.t.

Anteeksi, ČSV – So Sorry, čájet Sámi vuoiŋŋa

1.10. -16 olin mukana vajaan vartin ajan Radio Yle 1:n ohjelmassa ”Tämän runon haluaisin kuulla”.

Ohjelmassa käsiteltiin vuodenaikojen runoja ja itse toivoin erään 16-vuotiaan kirjoittamaa runoa, joka on minulle aika herkkä paikka.

Ohjelman jälkeen on minulta usealta taholta kysytty, miksi en maininnut minua jututettaessa, että käsite kahdeksan vuodenaikaa on Ernst Mankerin kirjasta.

En sitä maininnut, koska käsite ei ole siitä kirjasta vaan peräytyy vanhaan saamelaiseen vuodenkiertokäsitykseen liittyen kansan elinkeinoihin ja elämään eri luonnon vaiheissa.

Tämän puolestani mainitsin, mutta sitä sitten ei joku ole kuullut ja näin on laittanut latvapalon asiassa liikkeelle:

”Se halveksii saamelaisia ja varastaa heidän kulttuuristaan”.

Linkitän tuon ohjelman tämän kirjoituksen loppuun ja kehoitan kuuntelemaan siitä jakson kohdasta 1:01 – 1:03.

Olen ollut tiiviissä yhteistyössä tuon nykyisin EU:n ainoan alkuperäiskansan asioissa syyskuusta 1971 alkaen, siis 45 vuotta.

Oppanani ovat olleet monet, monet sadat saamelaiset ihmiset, joihin olen oppinut luottamaan ja jotka ovat oppineet luottamaan minuun eri rooleissani.

Syyskuussa 1971 oli erään saamelaisjärjestön –

ČSV

perustava kokous ja olin siinä läsnä kahden kouvolalaislähtöisen ystäväni kanssa lähinnä Oula Näkkäläjärven kutsusta.

Me kaikki jäimme lähes siltä istumalta Lappiin, erityisesti saamelaisten Lappiin.

http://areena.yle.fi/1-3655564

Asfaltti-Image

+2, ei sada, illan revontulet kilpailivat sotakoneiden kera taivaalla, kumpi ja kampi tappeli saunassa.

Kumpi voitti.

YLE-Teema osui, mutta valitettavasti myös upposi. Kanava on tarkoitus lopettaa Soinin (Espoon metro) & Co kulttuurimyönteisyyden vanavedessä. Kanava esitti illalla elokuvan Asfalttilampaat ja pöydälläni on IMAGE-lehden maksamaton lasku, mutta ei vielä elokuvalippuja näiden kaikkien kuolemaan.

Syysprinssi on ”aikamme rakkauselokuva, joka menee pinnan alle”.  Asfalttilampaat oli oman aikansa elokuva, joka vieläkin on jokaisen itseään kunnioittavan laulajan ohjelmassa.

”Sinua, Sinua rakastan, niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene hiljaa…”.

Harri Sirola kirjoitti Image-lehteen loisteliaan artikkelin itsemurhien ehkäisystä, mutta se ei estänyt Anja Kauranen – nimimerkkiä todistamasta hänen itsemurhaansa myös juhlan jälkeen, post festum.

Siksi Asfalttilampaat, Imagen lehtilasku ja Syysprinssi kuuluvat yhteen siinä kuin Espoon metro ja Soinin kulttuurimyönteisyys.

Miten Espoon metro tähän kuuluu?

Suomen liikenteessä tapahtuu vuosittain satakunta liikenne-itsemurhaa, joista suurin yksittäinen joukko on junan alle tai junasta heittäytyjien joukko. Liki puolet.

En  jatka tätä logiikkaa pidemmälle.

Aulikki Oksanen, Kaj Chydenius ja Harri Sirola ovat kaikki kirjallisuuden Dylan-Nobel-palkintonsa ansainneet, mutta sitä toivon hartaasti, että Oscar-palkinto annettaisiin Hymyilevä mies elokuvalle, koska sen rakkaustarina on ”Aikamme paras”. Toisin kuin ALMA- & Lännen median elokuvakriitikko aamun lehdessämme väittää ja unohtaa.

Jos muutan mielipidettäni, kerron kyllä sen.

Hymyilevän miehen loppukohtauksessa näyttelijäpari kävelee satamalaiturilla, kun heitä vastaan tulee vanha pariskunta. Vain toinen on oikea rakastavaispari, mutta toinen näyttelee heitä rehellisen kauniilla tavalla.

Kauan eläköön Alli Haapasalon ja Juho Kuosmasen epookki.

Miten huutaa minulle avaruus

miten kirkuvat tähdet ohimoni läpi

miten itkevät lapset maailman rannoilla

ja merien yllä savuavat sydämet

Requiesta de pache, Auli & Inkeri

Kun kylän viimein saavutti

hän mielipuoli olikin

Tuo kurja kulkuri

.

Pimeä nolla-sumu – Black Snow Smog

Kotiintulo, saunaanmeno ja muutaman tunnin uni ei muuta käsitystäni siitä, että maa on kahdella karvalla ja pian roudassa, mutta ilma murkun sakeana. -0.6C.

Olenkohan oikeassa väittäessäni, että koko aikuisen elämäni, siis 14-vuotiaasta alkaen, olen yrittänyt pitää yllä kokonaiskäsitystä tästä ihmisen maailmasta.

Tällä kertaa auringon ja sateen Bryssel mursi osan tavoitteestani, kolmen päivän lehtien saunan jälkeen lukeminen vei loput. Hetkeksi.

Keskustelematon, vihamielinen, kaunan täyttämä painettu lehti ei nosta suupieliä hymyyn, ei edes Fingerpori. Yhä tärkeämpi päättäjä on yhä useammin ja enemmän hukassa, vaistonsa kadottaneena. Ja sen voi kosketustuntumalta nähdä siinä kuin lehden sivuillakin.

Parempi on, etten nosta henkilöitä, naisia tai miehiä, nimineen tikun nokkaan, koska oma turpea egoni on tuon kidutus-paikan jo varannut. Huomasin asian viimeistään kotimaan paluulennolla tai lukiessani lehdestä ”Syysprinssi”-elokuvan arvostelua.

Pitkään mukana olleet vieraani tietävät, että puskurikapasitoijalla on huonot aamunsa. Yllättävän usein ne ovat loppuviikon arkiaamuja. Niissä on nykyisin mukana ikävä piirre: ilta ei tunnu aamua viisaammalta.

Kyselin jonkin aika sitten täällä elinpiirin suuruuksia ja häirikköjä. Annoin vastausosoitteeksi Brysselin, jossa minulle eilen tuotiinkin kirje Inkeroisista.

J.A. toteaa ihmislajin olevan vastaus. Hyvä vastaus, mutta suurin ongelma on siinä, että kysymys muuttuu vaikka vastaukset pysyvät.

Aamukone kuuluu lähtevän pari minuuttia myöhässä taipaleelleen kohden Sibelius-Akatemiaa. Se joutuu kiertelemään Kuopion kautta, koska lännessä on niin paljon sikakalliita hävittäjiä leikkimässä keskenään sotaa. 1h20min.

Toistan J.A.:n vastauksen:

IHMISLAJI

Kysymyksen voi puolestani itse kukin vierailijani tehdä aivan itse. Sitä en kuitenkaan pyydä lähettämään Rue Beliard 99-101:een (B-1040).

Loppukevennys: Suomessa vietetään tänään leikkipäivää ja ainakin 30 kirkon kellot soivat hautajais- eli saattosäveliä YK:n päivään asti (Aleppo).

Ai jahas. Piti olla kevennys.

No yritetään.

Lehdessä kerrotaan Jaakko Heikkilän taidenäyttelystä, joka oli kesällä Kansallismuseossa ja on sieltä nyt saapunut kotiseudulleen Lappiin (Korundi). Vernissage eli avajaiset juhlitaan perjantaina klo 18:00 Lapinkävijäntien varrella, punatiilisessä talossa, jossa tänä iltana soi Lapin Kamariorkesteri.

Kuusikymppinen mestari on kymmenen vuoden ajan syventynyt Venetsian aatelin nykytilaan historiallisesti merkittävissä entisen ajan homevaurioituneissa kodeissaan. Aiemmin Kukkolankosken mies on kuvannut muun muassa armenialaisia, joita Turkin sotavaltio I maailmansodan aikohin tappoi miljoonakaupalla. Heikkilä on myös kuvannut ihmisiä Väylän varresta. Ja pönötinhän kerran minäkin Omaha Beach´lla II maailmansodan merkeissä hänen Hasselbladinsa objektipuolella.

Viisas mies, kun ei etsi kokonaisnäkemystä vaan mittakaavaa.

Toinen viisas, Claudio Magris, on minun ehdokkaani kirjallisuuden Nobel-voittajaksi. Taattua Triesten yliopiston laatua, jovain. Sigmund Freudin oppiahjo syvänmeren biologiassa ennen hysteriaa.

Donabe (1986) – Tonava (WSOY 2000), loppuunmyyty Suomen kirjakaupoista jo aikapäiviä.