Hankikannon aika – The Season of Crusted Snow

-10C, lunta on viimeksi katolla ja maassa ollut näin paljon kun omistajat myivät hyvävointisen maalaisliittolais-lehden Pirkanmaan Lapin-ryöstäjille.
Lehti avaa tänään keskustelua tulvista ensimmäisenä, vaikka aamukahvikööreissä siitä on puhuttu jo useiden viikkojen ajan.

Kun veljekset pettivät Maalaisliiton, oli Lapissa vähemmän työllisiä ja enemmän työttömiä kuin koskaan, Suomi ei vielä ollut jääkiekon maailmanmestari ja itsemurhia tehtiin vuosittain kaksi kertaa enemmän kuin nyt, kun suuripäinen pankinjohtaja hiihtää viimeistä Vaskoolihiihtoaan.
Pankinjohtajana, ei ihmisenä.

Ajatuksissa ja lumessa on nyt samaa meininkiä: pinta jähmettyy ja syvät kerrokset valmistautuvat tsunamiin alas pitkin Kymmenen virran maan jokilaaksoja.
Moni jo arveleekin, että edessä on Fin(n)ish Finnish Lapponiae, koska rahan valta ja ihmisen huolto ovat siirtymässä Merikoskeen, josta se vähitellen valutetaan Pirkanmaalle, Moskovaan ja Beijingiin.

Ihmisiä Lapissa on vähemmän kuin vuosikymmeniin, synnytyksiä samoin.

Hautajaisia, niin suuria kuin hiljaisiakin, vietetään enemmän kuin ristiäisiä, mutta ihmiset: he vainoavat toisiaan enemmän kuin esimerkiksi siihen aikaan, kun taatto lampun osti.
Keisarin aikhan.

Puskurikapasiteettia kirjoittaessa laahuksenani ovat yhä enemmän menneet vuodet, vuosikymmenet ja -sadat. Tuhannet.
Yhä innokkaammin tartun sellaisiin tarinoihin, jotka ovat tapahtuneen tuhat, kymmenentuhatta tai satatuhatta vuotta sitten ja yhä vaikeampi minun on katsoa eteenpäin.
Tulevaisuutta olen tietoisesti jättämässä seuraavien sukupolvien vastuulle.

Yhtä yritän hartiavoimin välttää: neuvomista siinä, miten tulisi olla siihen aikaan, kun pappa sammuttaa viimeisen valon, viimeisenä lähtijänä.
Ja sen jälkeen.

Asiassa auttaa hyvä tarina.
Sellainen kuin Tom Sawyerin, Pontius Pilatuksen vaimon tai Anguksen saagat ovat.

Angus on poika, joka eli lapsuutensa Saint Helenan saarella 1600-luvun lopulla.

Hänen merkittävin harrastuksensa ja kasvutehtävänsä oli oppia näkemään tarkemmin ja tarkemmin.
Siihen häntä haastoi Halley-niminen tähtitieteilijä.
Anguksen elämän tarinaa löytyy Olli Jalosen tuoreesta kirjasta Taivaan pallo (Otava 2018).

Lumikinosten alkaessa saada pintaansa teräshankea minä uppoudun näin tarinoihin menneestä.
Kevättulvan peittäessä kotikaupunkini rantatontteja saatan jo miettiä tulevaa kesää.
Keskiyön aurinkoa, horsman kukintaa, sitten jo ruskaa ja mustan lumen talvea.

Mutta nyt on sellainen mieli kuin aamun kuvassa (-aLii- 31.3.-18).
Maa kypsyy kevääseen ja kesään tarkkanäköisimmiltäkin agnuksilta piilossa.
Minä maan mukana.

*

Aamun postista poimittua:

”This test lets you find relatives where you have up to a great-great-great-great grandparent in common”

Mainokset

Lemminkäisen paluu

-11/-15 C, kylmintä juuri ennen auringonnousua.

Pitkäperjantain sanoma, siinä kuin Lemminkäisen paluukin, ovat poistumassa kansakunnan yhteisestä muistista.
Poistuminen on niin nopeata, että sen huomaa vasta jälkikäteen.

Tilalle on tullut jotain sellaista, jonka ytimiin ainakaan minä en kokeneena psykiatrina näe.
Seurauksia näen.
Mutta en enää ole varma, mikä pitää kulloinkin elävää 7-9 miljardin ihmisen joukkoa leivässä, tiedossa ja lisääntymässä.

Yhdentoista vuoden päivityksiäni täällä poikkesin selaamassa.
Ajattelen, että jos sieltä näkisi, omasta sisimmästään tai siitä, mitä sieltä kertoo.

Ei löytynyt, joskin käytin selaamiseen vain lyhyen myöhäisillan hetken.

Aamulla herättyä Radio Yle1:ssa soi Sibeliuksen sarja Lemminkäisen paluu.
Mistä hän palaa?

Rakensin illalla postilaatikkomme viereen jäämetsän. Sherwood vai Getsemane?
Päättäkää itse.
Joku oli aamuun mennessä puhaltanut kynttilän sammuksiin.

Plugged: Fully aware; in a state of keeping up with current information about a topic; engaged wholeheartedly in a task or cause; connected; informed; involved

Sää lauhtuu (-6C), vaikka nouseva kuu tapansa mukaan onkin aamuani valvomassa. Se aina on täyttymässä, sanoo perheemme padre pääsiäisviikosta.

”Se on täytetty”.

Jonkun viikon on ranteessani ollut kello, jonka hihna on silikonia. Ihoni ei silikonista pidä eikä kehoni kalasta.
Nyt tuo kello on kadoksissa.

Olen unplugged. Plug lienee töpseli. Tappi, tulppa, pistoke.

Mietin onko huoli kellon katoamisesta tai sen ja älypuhelimeni keskinäisestä tiedonvaihdosta hyvä vai huono asia.
Koska tämä ei ole terveys- tai perhelehden viisas ortodoksinäyttelijän (Hannu-Pekka Björkman) kolumni en jatka mietintääni julkisesti tai vieraitani ärsyttäen.
Miettikää itse.

Sitä mietin, miksi en halua lopettaa keskiviikkoisia potilasvastaanottojani kauppakeskuksen viidennessä kerroksessa enkä loppuviikon poliklinikkapäiviäni työpaikassa, jossa olen ollut jo yli 42 vuotta.
Pitäisikö töpseli vetäistä seinästä?
Tai piuha töpselistä.

Luen valvavan hyvää kirjaa. Naipaul, Waltari ja Twain ovat tällaisia kirjoittaneet ja minä niitä lukenut.
Tämänkertaisen Huckleberry Finnin seikkailut Kaptahin kanssa on kirjoittanut Olli Jalonen.
Taivaanpallo (Otava 2018).

Kirja kytkee minut elämäni kaksikahdeksatta piinaviikolla maailmoihin, joissa liki täyttynyt kuu katselee kahta poikaa kulkemassa Repokairan erämaassa tai Lintukymen jäällä hankikannon jouduttaessa taivalta.

Jos on pakko olla pistokkeena töpselissä, olkoon se tällainen.

Taakka kasvaa

Sama kylmä, joka yö, hankikannon odotuksessa.

Paikallislehden toimittaja kirjoittaa:

Kuinkahan moni johtaja on viimeaikaisia uutisia lukiessaan menettänyt yöunensa: onko seuraavaksi minun vuoroni? Toivottavasti.”

Kiertelen vapaapäivinä taapertaen kotiseudun teitä, katuja ja aitovieriä.
Työssä taas kuuntelen kotimaakunnan syrjäytyneitä ja syrjäyttäjiä.
Elämässäni väistyn aina, kun taakka kasvaa eikä taakankantajia ilmaannu.
Jeesukselle Via Crucis´lla taakankantaja löytyi.
Tosin siitä ei ollut isosti apua.

Toimittajan asenne on tuttu nyt kierrellessäni näitä katuja. Aika monella katolla alkaa olla lunta ”yli sallitun” ja seuraushan on varma.

Katto pettää ja katon alla oleva joukko joutuu mieron tielle.

Jos taakankantajia olisi kurkihirren kohdilla riittävästi, ehkä se olisi kestänyt.
Tai paineen laukaisijoita.
Ulkoa sataneen lumen kolaajia.

Minua hirvittää tämä harvoihin kohdistuva enemmistöjen valta.

Ei siksi, että se kansan terveyteen isoja merkitsisi. Mehän voimme päivä päivältä paremmin, elämme päivä päivältä pidempään ja terveempinä ja harrastamme päivä päivältä enemmän väkivallan vähentyessä vapauksia, joita itse valvomme.

Tiedättehän Julkisen Sanan Neuvoston. Sen, joka on ottanut kantaa ”Trial Via Media”-ilmiöön. Tai ehkä ottaa sitä kantaa? Tai ainakin pitäisi.

”Ristiinnaulitse” tai ”Päästä Barabbas” tai ”Viaton on media tämän unettoman johtajan vereen”.

Aamun kuvassa taakka on kasvamassa eikä Simon Kyreneläistä näy.
Hän on, jos rescue ehti paikalle, sydän-tehohoidossa.

Unettomuus ja oman katon lumitaakan kolaus yksin olivat ehkä liikaa.

AKSAP – väärinpäin kasvavat kynttilät

Kylmää ja kuulasta.

Aamun otsikkokuvassa on kolme väärinpäin kasvavaa jää-kynttilää.

Suomen, EU:n ja globaalissa mitassa keskustelu käy juuri näin.
Ensin luodaan tulos, sitten kehitetään teoria se tueksi.
Sosiologiassa tutkimustraditiota kutsutaan nimellä AKSAP.

”Sittenkin samanlaisia”, Raportti 1 (Ville Pitkänen, Jussi Westinen, @e2 ja Suomen Kulttuurirahasto, 2018)

Menetelmä on onnistunut, koska juuri sen ansiosta maapallomme tila on parempi kuin koskaan. Ihmisen lajin kannalta ja nyt. Siis tänään.

Eniten eläviä, vähiten kuolleita, eniten rauhaa, vähiten sotia.
Kaikki voi paremmin kuin koskaan, koska näin se on kasvanut kuin jääpuikko.

Ylöspäin.

Ne vähät moraaliset opetukset, joissa vaikkapa kiirastorstain oikeudenkäynti ja Pietarin kolme kieltoa ihmiskunnan etoksessa hiukan varottavat tulevasta on unohdettu helposti.

Istuu vaan ikkunapöydässä, stig ombord ja antaa mennä.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005618946.html

Eräs oman kotitaloutemme eniten salaa kulutettu hyve on pumpulitikku.

Sillä on kiva tuhota korvakäytävän ihoa, vagus-hermoa ja luontaista puhdistuskykyä jopa päivittäin, mutta vähintäinkin saunan jälkeen.

Uusi tuhoväline on satasen älykello, joka kiskoo minut väkisin ylös sängystä klo 05:15-05:45 välillä (DST), koska se tietää, ettei pidä herätä väärässä unen vaiheessa.
Tietää se kello senkin, että ei pidä nukkua liian vähän.

Mutta mie olen kuin Kittilän kunnanvaltuusto tai EU:n ainoata alkuperäiskansaa inhoava parlamentaarikko-sotilas.

Ystävät kaukaa, viholliset läheltä.

”Vorwärts” sano mummo lumessa.

*

Täytyy myöntää, että suupaltti toimittaja stadilaisella ajatustavallaan RadioYle1:n tämän viikon aamuhartauksissa ei osu, ei upota.
Se on vielä kryptatumpaa sananselitystä kuin tämä Arktinen puskurikapasiteetti, jonka tarkoitus sentään on puskuroida, ei splitata.
Mars-merkkinen Johanna Korhonen.

Autistinen KetSu

Liki parikymmentä miinusta ja tunnin verran eilistä pimeämpi aamu. DST!

Runsasluminen on talvi myös pihassamme.
Sen poikki, suuren kuusen alta, on kettu, susi, jänis, kissa, supi tai karhu tehnyt jotoksensa. Sen härkäviikkopolun yksi osa on aamun kuvituksena.

Eläin on autistinen niinkuin yhä useampi meistä on.

Siis sellainen, joka opittuaan yhden tempun tai väylän pitää siitä pakkoneuroottisesti kiinni.

Sellainen ei voi olla onnellinen, jos sen pitää tehdä uusi polku.

Työhuoneen ikkunasta voin nähdä, että tuota eläimen polkua todella hiipii useampia luojanluomia. Kettu, kapinen, kissa, pullea, jänis, arka, supi, lymyilevä.

Reilulla 20%:lla ihmisistä on seikkailugeeni, DRD4-7R.

Mutta loput kulkevat kulloisenkin herran tai rouvan perässä, vailla vapautta.
Nuo 70-80% meistä muodostavat kulloisenkin enemmistön.

Kumpaa pitäisi kannattaa. ”Vapaa on vain umpihanki” vai ”Laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää”.

Päästä Barabbas, ristiinnaulitse Nasaretilainen ja pese kätesi, ettei virus leviä.

Subsidiarity

Lämpimämpää kuin -20, kylmempää kuin -15, mutta ei tuule ja on DST. Päivemmällä alkaa tuulla – hiihtäjille tiedoksi.

Jos minulla olisi vastuullani maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloseura ja vähän muitakin isoja juttuja, minä en menisi suomalaisen alkuperäiskansa-aktivistin juttusille.

Erityisesti, jos suomalainen alkuperäiskansa-aktivisti olisi vuosia työskennellyt poliittista uraa luodessaan alkuperäiskansan ilmaisemia tavoitteita ja etuja vastaan.

Erityisesti, jos se alkuperäiskansa olisi Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansa.

Erityisesti, jos uskoisin, että subsidiariteetti 28 kansakunnan Euroopan unionissa on totta eikä vain haaveiden tynnyri.

Merkittävä osa suomalaisista nykyisistä eu-parlamentaarikoista on sitä mieltä, että subsidiariteetti EI ole totta eikä sen tarvitsekaan olla.

Yksikään heistä ei ole saamelainen tai katalaani.

On surullista, että populistit, mustavalkoiset, vain omaa valintaansa ajavat herramme soturit löytävät toisensa.
Tässä Katalonia- ja ILO169-kysymyksessä näin taas kävi.
Paradoksi.

Aamun kuva (-aLii- 25.3.-18) kertoo ajasta ennen Lynx´a ja Occelbo´ta

*

Subsidiarity tarkoittaa toissijaisuutta. Se taas tarkoittaa, että ne asiat, joita kannattaa ja voidaan tehdä lähellä kansalaisen ”ihoa”, myös päätetään ”iholla”, ei herrojen ja rouvien parlamenteissa, komissioissa tai ministerineuvostoissa, huippukokouksesta nyt puhumattakaan.
DST tarkoittaa päivänvalon sääst/y/ä/mistä (Daylight Saving Time)

Berlin Bebelplatz 10.5. 1933

Aamun kuva on päivän sää.

Kaikista tieteistä, joita olen tarvinnut työssäni psykiatriassa, on kiehtovin historia.

Kiehtovuus alkoi 1950-luvulla, jolloin päätin elämänurastani.

Vajaan kuudenkymmenen vuoden ajan olen syventänyt osaamistani. Monta, monta opastajaa matkassa on ollut, mutta aivan viime aikoina olen alkanut niittää satoa itsestäni. Tällä nyt mennään, loppuun asti.

Kohokohtia ja vainovalkeiden käryä on vastaan tullut kiehtovuuteen asti, mutta yksi kuitenkin on yli muiden.
Saksan pääkaupunki Berliini toukokuun kymmenentenä 13 vuotta ennen syntymääni.

Sivistyksen ja tutkimuksen, musiikin ja teatterin maailmanytimessä poltettiin tuona päivänä kirjoja.

Tätä Arktista puskurikapasiteettia väsäillessäni on mieleni toistuvasti palannut tuohon aikaan, jota en mitenkään ole voinut hallita, mutta johon omat vanhempani ovat vahvasti kiinnittyneet omien ruuhkavuosiensa huippuhetkinä.

Minut jo muisto tuosta tapahtumasta lyö maahan kerta toisensa jälkeen ja saa miettimään, mitä järkeä on kertoa ajoista ja niiden ilmiöistä.
Se ei paranna ketään, se ei muuta mitään ja kirjoittamisen tärkein viesti ei kanna mihinkään.

Tällaisia kirkkaina kevättalven aamuina koko oman muistini ajalta on joka vuosi ollut mukana sama hankikanto-suru.

Viimeisten vuosien aikana olen oppinut tuntemaan monia sellaisia ihmisiä, joiden käsissä tämän päivän historia on.

Mutta yli viidenkymmenen vuoden ajan olen osunut usein paikalle sellaisten ihmisten seuraan, joiden käsissä on se tunnelma, jossa historiaa vallakkaat tekevät.
Tarkoitan ihmisiä, jotka istuvat kansakuntien henkisen elämän kaapin päällä.

Nyt voin jo nähdä, että asemani on ollut koko nuoruuden aloittaman henkisen elämäni ajan ollut sivullisen ja tarkkailijan.
Näinä aikoina se tarkoittaa minussa syvää, liki toivotonta surua siitä, mitä ympärilläni, tuttujen ihmisten kirjavalkeiden valossa ja lämmössä tapahtuu.

Kun tuli pakkastalvessa sammuu, jäljelle jää tyhjä paikka.
Sellainen, jossa äsken vielä oli toivo ja luomisen, sitten tuhoamisen palo.

Eräänlainen sinfonia, viimeiseen asti hiottu ja mietitty, on tyhjän tilan paikalla vielä äsken soinut.

Onkohan niiden sielussa, joiden hallussa on tulukset ja tulitikut vainovalkeiden sytyttämiseen, nyt kuinka hyvä olla.
Kun uusia poltettavia ei rovioiden ravinnoksi juuri näyttäisi olevan käsillä.

Vai vieläkö jotain jäi polttamatta?

Kuin piispaa pappilassa

Lauhaa ja lunta, katolla ja maassa.

Markus Lohi (Rovaniemen maalaiskunnan Keskusta) näyttää tulleen järkiinsä: hän kannattaa samanlaista terveyskeskusta, jota Suomen Lääkäriliittokin.

12,7% maan asukasluvusta, puolet pinta-alasta ja vain yksi piispa.

Nyt mie tulin hyvälle tuulelle, koska en ole havainnut mitään eroa Kainuun, Keski- ja Pohjois-Pohjamaan ja Lapin välillä.

Jopa ensimmmäinen Lapin mentorini oli Torsti Kivenheimo, Kanjoni-Kalleksi kutsuttu, Kokkolasta. Ennen JFK:n ampumista, Koivulahden lento-onnettomuutta tai Tsar Bombaa, mutta Kuurilan ja Yöpakkasten jälkeen.

Veijo Merikin asettaa sanansa taiten historiakirjassaan (Huonot Tiet, Hyvät Hevoset): kun tsaari ja sen vasallit & kasakat tuhosivat Suomen identiteettiä (Iso- ja Pikkuviha, Åålannin sota, YYA jne), oli maamme ja kansamme kallein kätkössä ja kehitettävänä Raahessa. Oulu oli tuohon aikaan ainoastaan vankilansa takia tärkeä maalle ja sen terrrvaporrrvarrrreille.

Selailin eilen ärsytettynä nuoruuden kouluni matrikkelia 1903-1993.
Jostain syystä kirja ei herättänyt isoja intohimoja.

Mutta kun tuon koulun perinteet nivoo yhteen Oulun ensi syksyn piispanvaalin, Markus Lohen uuden valtakunnan ja omien näkö- ja tulokulmieni kautta, asiaan tulee tulta, tappuraa ja tulikiveä, tuhat tulimaista (kuten kapteeni Haddock asian Tintti-kirjoissa sanoisi).

Nyt saa Vapaavuorikin vähän vapista kun Pohjola näyttää, mistä päästä jo kolme viikkoa sitten Ylikylässä bongattu kiuru tai nyttemmin Baltian siipensä jäädyttänyt haikara-kana pissii.

Kokkolasta Nuorgamiin, Nuuskakairasta Taivalkoskelle, rajana vain taivas. Ja Koljonvirta.

”Äl yli päästä perhanaa”.

Aamun kuva: Oman elämän matrikkeli