Sotasää – The Weather of War

Kaksi plussalla, mutta japanilais-Datsunini etuakkuna on jäässä.

Katsoin perheen vaimon valinnan ”jälkeen” illalla japanilaisen sotaelokuvan, jossa kuvattiin sama asia kuin aiemmn illasta lukemassani Kanava lehden 7/2016 artikkelissa ”Kilpailu Aasian herruudesta kiristyy” (Robert Wihtol).

Elokuva kertoo isästä, joka osaa opettaa lapsilleen käyttäytymistä ruokapöydässä. Tarina päättyy Hiroshimaan ja Nagasakiin ja toivoisin hartaasti, että sen ”nauttisivat” nyt sekä Jussi Niinistö, Timo Soini, Esko Lotvonen että Timo Rautajoki. Juuri tässä järjestyksessä kuin minä. Ensin kuvaus Kaakkois-Aasian nykytilasta, sitten kertomus siitä, miten amiraali opettaa alakouluikäisiä lapsiaan syömään kauniisti.

Antti Kokkoselle en reseptiä tarjoa, koska hänellä lehtensä päätoimittajana on syli yhtä täynnä Kakslauttasen lomakylää kuin Suomen Kuvalehden kollegallansa Levitunturin hiihtohissiä.

Koska arvelen, että valtaosalta vieraistani perjantai-ilta jäi kokematta minun tavallani, jätän enemmän syventelyn ja propagoinnin.

Kohtasin äsken Pekka Jylhän, joka valmistelee Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kasarmintorille patsasta. Siihen kenraalien silmien alle.

Jylhä on sävyisä mies, sellainen iso nallemainen setä. Patsas kait alkaa olla valmis.

Suomikin näyttää olevan valmis.

Sota tästä syntyy, mutta ei meillä tällä kertaa ole amiraali Yamamotoa. Ei Suomen, Japanin eikä NATOn päämajassa. Patsaat meillä on aina keskuudessamme.

Ja pitseriat, kebabkioskit. EU:n pohjoisin McDonalds.

Erottajan Esso.