Karkki vai kepponen

Halloween on muinaisen kelttikulttuurin juhla. Silloin syötiin pähkinöitä.

Ne parantavat ja suojaavat sydämen toimintaa.

Pyhäinmiestenpäivä on kirkollinen juhla, mutta kekri ja römppä maalaiskulttuurin katonharja.

Sen sijaan kesäaika on sotaväen yritys tappaa valoisassa (I ja II maailmansota).

Sitä en unohta, että Mikkelinä pedofiileille laitetaan kivi kaulaan (vrt Tanskan papit) ja heidät upotetaan meren syvimpään kohtaan.

Mistä näitä juhlia sikiää, ja kesäaikaa.

Ei ainakaan lehmistä, susista, viruksista tai prioneista, bosoneista tahi kvarkeista.

On hyvä, että juhlia on, koska ne pakottavat ihmis-viettäjänsä toteamaan ajan kulkua.

Muutoin voisi olla, ettei kukaan tietäisi tulleensa boomeriksi (baby boom).

Iän myötä aivot käsittelevät ajan kulua eri tavoin. Osa ajasta kuluu nopeammin, osasta (minuutista tai tunnista) tulee aiempaa pidempi.

Yleensä kekrinä, halloweenina ja pyhäinpäivänä on soma sää. Nyt on Lapissa plussalla ja jo satanut lumi tuntuu sulavan silmissä.

Seitsemäskymmenes kuudes halloween. Lipposella kahdeksaskymmenes ensimmäinen.

Se, ettei Pekka Laine ole saanut Paavo Lipposta mukaan Politiikka-Suomi-tuotantoon on aika iso aukko. Enimmillään 194 cm pitkä (80-vuotiaana toki on muutama sentti jo kadonnut selkänikamien tiivistyttyä).

Hiukan palsamia tulee siitä, ettei myöskään Puolangan ”Harvardin” eli pessimistikunnan lukion lupaavia lahjoja kansallemme päästetty tai pyydetty mukaan.

Juha Sipilä (Nikkeliä Sotkamosta) ja Mikko Kärnä (Lapin evp rajakapteeni katalaaniksi).

Vähän se mietitytti, että vihreiden männä-staran taistolaisisää ja iikooälli-isoisää niinkin isosti mainostettiin.

Asiantuntija-todistajien ”väärä valinta” voi pilata koko tuotteen. Ihan yhtä lailla kun Armi Aavikosta puuttui päähenkilö.

Siis Armi.

Ja Ilkka Lipsanen.

Tätä se on, tiedon jakaminen.

Yksinäistä 80-vuotispäivän juhlintaa Musiikkitalolla tällä kertaa ehkä ilman Covid-19-tartuntoja post festum.

Niitä on vain Tanskassa (jossa maassa muutenkin on jotain mätää).

Älä kirjoita – LUE

Paljon suomalaisia on viime vuosina osallistunut kirjoittamiskoulutukseen.

Aiheena on käsittääkseni ”miten kirjoittaa kirja”.

Tapana tai välineenä monessa kansalaisopistossa tai vastaavassa on omaelämäkerta. Minä kirjoitan elämäNkerta.

Osallistujat ovat sikäli kuin heitä voin kuulla aika tyytyväisiä.

Tosin tyytyväisyys osalla heistä loppuu, kun käy ilmi, että niin Kalle Päätalon kuin Väinö Linnankin istuimet jo ovat varattuina.

Osaltani tyydytin kirjankirjoitus-viettini 1995 kun kirjoitin kirjan, johon paremman puoliskon kirjoitti parempi puoliskoni ja kuvat teki ammattitaitoinen Pöntsön herra.

Kustannusala on viimeisen vuoden-parin aikana toistanut otsikon toivetta, jos ei sitten käskyä. Lue!

Olen kahdesti osallistunut Helsingin Kirjamessuihin. Molemmilla kerroilla aikaa raitiovaunu seitsemän pysäkillä vierähti pari tuntia.

Miksen enää näe sitä vaivaa, että tämän takia matkustaisin toiseen päähän maata?

Viimeisellä piipahduksella kuuntelin, kuinka Saska Saarikoski haastatteli punainen Trump-lippis päässään (se tosin oli päässä Stillerin ohjelmassa) entistä vaimoaan tai Saskan entinen vaimo haastatteli Saarikoskea.

En koskaan enää halua joutua likellekään tuollaista duettoa.

Vertailukohta on selkeä, kirjallinen. Se on Eino Leinon elämänkerta, jonka on kirjoittanut L. Onerva.

Hyllyssäni, 2 nidettä, Otava 1931.

Siinä maailmassa, missä Leino ja Onerva toimivat, haluaisin olla. En siinä kirjallisessa salongissa, jossa toisiaan haastattelevat Saska ja Sofi O. 1.0 (Anja Kauranen).

*

Ajattelen nykyisin, että paremmin aika ja elämä sujuvat, kun kirjoittaa kahtakin eri blogia.

Toinen on suljetuilla (Fimnet) sivuilla ja siellä päivityksiä on yli 10 000.

Toinen on tämä alusta, jossa päivityksiä on alle puolet Arktista psykiatriaa – blogiin verrattuna.

Kumpaakin päiväKIRJAa olen kirjoittanut parikymmentä vuotta +/-.

Mutta lukemasta en ole lakannut. Valikoiden, mutta en kuunnellen.

Paperin rapina on minun lukemiseni suola. Hyvässä ja huonossa.

Luen lehtiä. Päivälehtiä. Viikkolehtiä. Ammattilehtiä. Tiede-lehtiä. Kulttuurilehtiä.

En juuri kuuntele enkä surffaa niiden lehtien digi-, META– tai sisätiloissa kuin sattumoisin.

Niin, se kirja.

Se on valmis ja kertoo siitä silmittömästä henkisestä, sosiaalisesta ja fyysisestä väkivallasta, jota liittyy everstinä, pappina, lääkärinä, perheenjäsenenä, tutkijana ja seikkailijana toimimiseen.

Rakkaudesta en kirjoita, mutta sitä on tarvittu että kirjaan on tullut useamman sadan vuoden jänne.

Ja minä.

Nykyisin kirjani motiivia kutsutaan dopamiini-humalaksi.

Ehkä Uuden Testamentin ja vastaavien uskonnollisten julistusten avaaminen dopamiini-humalan termein olisi jonkun tehtävä.

Suosittelisin aloittamista ”Josef ja hänen veljensä”-kirjalla (4 osaa), jossa kirjoittaja muuntaa Vanhan Testamentin ensimmäistä Mooseksen kirjaa Robinson Crusoen ja Moby Dickin genreen.

Ainakin kirjoittaja on sellainen, jota kustantaja ei pyydä:

”Lue, älä kirjoita”.

Thomas Mann.

Kuolema Venetsiassa

”Fantastisen humoristisia henkilöitä”

Taisikohan se olla Antero Kekkonen, jonka kanssa pelasin bridgea KYO:n tiloissa 1960-luvun lopulla.

Ja eihän vain ollut sama ihminen, joka houkutteli toistaiseksi ainoan kaljuPÄÄmiehen ennustamaan otsikon mukaisesti.

Kysymys kuului josko tuo 1956 valintatilaisuuden radiolähetyksen aikana minun pahoinpitelyyni johtanut henkilö olisi jo saanut valitusta vallasta tarpeekseen (1970-luvulla ennen v. 1978, viimeistä valintaansa).

Se, miksi ja miten tulin pahoipidellyksi alkutalvesta 1956, on aiemmin näillä sivuilla jo kerrottu, joten en märehdi sitä toiste.

Suomeksi sanottuna: Kekkonen kysyi Kekkoselta mitä hän sanoisi, jos joku tulisi pyytämään häntä nolaamaan itseään Tamminiemen pesän luojana 26.10. 1981.

Nyt kun maassamme taas on tulossa kaljupäiden karnevaalit (tammikuussa 2023) taidetaan uudelleen kysellä himoa valtaan yhtä hienovaraisesti kuin musiikkitoimittaja-muusikko-Laineen 10-osaisessa suomalaista vallanhimoa pohtivassa TV-1-tuotannossa Politiikka-Suomi (”Voiko vitutukseen kuolla”).

Pekka Laine johti myös höyryradion kesällä 2021 lähetettyä ”Armi Aavikko”-tuotantoa.

Lisäksi hän on kertoillut eri musiikki-genreistä ohjelmakokonaisuuksina meille aiemmin lupamaksua, nyttemmin YLE-veroa maksaville.

Sekä sarjoissa että sunnuntaisin.

https://areena.yle.fi/audio/1-50943439

Mainio mies Pekka on eikä lainkaan ylimielinen besserwisser vaikka onkin valitsemissaan asioissa besserimmin wisseröivä kuin me muut.

”Lusin” Politiikka-Suomi-ohjelmaa YLE-Areenalta ja mietin, miksi koko kymmentuntisen tuotannon haastateltavana ei ollut sitä henkilöä, joka on Suomen seuraava Sape.

Edellisen kerran erehdyin tulevasta TP:stä kun löimme ”suvun kesken” vetoa henkilöstä Töölössä, Lehtovaara-nimisessä kalliissa illallisruokalassa. Minä väitin, että seuraava TP on Kekkosen näköinen mies – Jaakko Iloniemi, ministeri h.c.

Ei ollut.

Ehkä tässä on sama tilanne kuin Lasse Lehtisen ja Jussi Lähteen muinoisessa ”ohjelmassa”, jonka sankari oli MOKA ja target Suomen valtakunnan Sorsan pettäjäksi ryhtynyt kansa.

”Tamminiemen pesänjakajat”.

On parempi olla pilaamatta hyvää ihmistä ennenkuin kansa on hänet päättänyt pilata.

Vai olisiko niin, että joku Suomen presidenteistä ei olisi osan kansaa mielestä ”paljon tinannut, paljon pilannut, viimein kolvinsa kylmettänyt”?

Minun veikkaukseni on taas, niinkuin 1990-luvun alussakin:

’”Kekkosen näköinen semmoiseen on oltava”

Onneksi meillä on PaavoV ja peruskannattajansa Timo Haapala (Ilta-Sanomat):

Haapalan arvion mukaan Väyrynen lie ollut oikeassa siinä, että Koivisto oli…miten sen nyt sanoisi: kuolleempi kuin Väyrynen ja Haapala.

Sellaisia on aika helppoa – tai halpahintaista – syyttää (kts Ilta-Sanomat 26.10. 2021).

Kaikki kolme ”näyttelevät” tässä käsittelemässäni kreikkalaisessa tragediassa, jonkalaiselle on ominaista, että tiukan paikan tullessa näyttämölle astuu Deus ex Machina.

Tässä siis Väyrynen, s 2.9. 1946 (Kekkonen syntyi vasta 3.9., mutta Haapala jo 6.3.).

Itämeri: Ohutta yläpilveä, näkyvyys vain menneeseen, tuuli hermostunutta

Radion suosikkiohjelmani on ehdottomasti Tiedotuksia merenkulkijoille (digiajan versio: Merisää).

Paras aika sille on ollut hetki ennen STT:n iltaseitsemän uutisia, mutta niitähän ei enää ole.

Nyt kello on jotain vaille yksi iltapäivällä kun Radio Suomesta näitä voi kuunnella.

Gotska Sandön on paras, koska sen ohi olen 1957 alkaen purjehtinut aika monta kertaa. Mutta kyllä kaikki ovat hyviä, jovain.

Siitä radiolähetyksestä tietää, missä vielä mitataan niinkuin ennen.

Näyttää siltä, että Suomessa ja Euroopassa, joita siis tunnen 75 vuoden elämäni tietoiselta ajalta, on nyt hyvä aika katsoa, mitä on.

Ja miten on ennen ollut, miesmuistiin.

Samalla tavalla nyt on hermostuneisuutta kuin on ollut jonkun kerran miesmuistissani.

1952, 1956, 1958, 1961, 1968, 1971, 1981, 1991, 2008 ja siis nyt, 2020 alkaen.

Aika usein siis sittenkin.

Olen käynyt näitä hermostuneisuuksia kokemassa 1952 alkaen eri maissa. Ensimmäinen ulkomaankokemus oli Örnsköldsvik ja autohissi Sundsvallin hotellissa, Mo i Rana ja Kittilän puukirkko.

Italiaan asti jouduin 1957, joskaan en suostunut tulemaan ulos autosta ennenkuin tulimme takaisin Itävaltaan ja Etelä-Saksaan.

Hermostuneisuus, siis ohut yläpilvi, hyvä näkyvyys taaksepäin ja tuuli, on aina samanlaista ollut.

Sitä ei voi lukea mistään erityisestä merkistä ja katsoa tunnistaakseen. Sen voi vain aistia.

Tätä tunnelmaa, joka nyt on ollut koko ajan päällä 15.1. 2020 klo 14:35 alkaen niin että itse sen tunnen, ei ole kuvattavissa.

Siitä voi vain kertoa.

Outoa on, että sen paremmin koetut parisuhdekriisit kuin omaisten kuolematkaan eivät tuollaista tunnetta ole aiheuttaneet. Eivät etu- eikä takakäteen.

Ilmeisesti oma pieni saareni on aina ollut sellainen, ettei se ole tuulia haistelemalla miksikään muuttuva.

Jumalauta, meitä ammutaan – siskot veikat, tulkaa auttamaan

Puuttuko Suomessa tietoa vai ihmisiä kun pitäisi 12v+ – väestöä motivoida hakemaan Covid-19-rokotusta.

Se moraalinen, ”faktoihin perustuva attityydi” (hah-hah) ei nuoria rokote-denialisteja nykymuodossaan taida tavoittaa.

Joko se jengi ei kuule, lue tai näe tuota THL:n, HUS:n, EvLut-kirkon ja HS-pääkirjoitus-sivun vahvasti syyllistämisellä vetoavaa viestiä tai sitten se raivostuu vain lisää joutumisestaan maalitetuksi.

Maassa on hyvin vahva joukko sellaisia ihmisiä, joita ei tavoiteta:

”Nyt et sie / sä täti/setä/piispa/valkotakki viittis, et sie / sä ennenkään ole viittinny.”

Pitäisi löytää sellaisia ”törkyturpia”, joilla on tsäänssiä saada tätä jengiä handuun.

Siis Rock- jne kansaa (Remu ja perässäkulkijat).

Näitä vesaloita, ”Vain-elämää”-staroja, #metoo – vaikuttajia, 12v+ – kulttuurin osaajia.

Sellaisia, joita OIKEASTI sekä kuunnellaan että seurataan, jopa totellaan.

Alojensa Mestareita.

Jukka Poika, Pyhimys, Anssi Kela ja erityisesti heidän mantteliensa perijät.

Se ei nyky nuttura- ja ruutupäiltä missään tapauksessa onnistu.

Ei ainakaan ”aikuistoimistusten” valitsemilta puhuvilta päiltä.

Erikseen mietin, miksi Latviassa ja Etelä-Pohjanmaalla nuorilla on sama suhtautuminen pandemiaan.

Molemmissa ehkä ymmärretään, ettei tässä ole kyse mustasta surmasta, espanjan taudista tai Albert Camusin Rutosta.

Tässä on kyse jostain, joka on ”isoommas kärees”, niinkuin Antti Tuuri ja Tsehov (vai oliko Dostojevski) asiaa ovat tarinoissaan maalailleet.

Gogol, Aleksis Kivi, Hannu Salama.

Ei kuitenkaan Knausgård.

Karhunpesäkivi

Olen kuunnellut viime aikoina tarinaa karhun talviunille ”ryhtymisestä”.

Tämä otso eli kontio alias kouvo on rakennellut pesäänsä kiven viereen.

Se valmistautuu talviunilleen hidastamalla sekä kulkuaan että elimistöään ja ilmeisesti se tulee köllähtämään kammiinsa kun lumi peittää maan.

Näillä selkosilla seuraava viikko sen lumen tuo. Koko alkava viikko luvataan pakkasta ja lumisadetta.

Kouvo on lähtönimi koulupaikkakunnalleni Kouvola. Runsaasti poikasena hiihtävänä tiesin, että lumi todellakin tulee juuri nyt, 19. lokakuuta. Siis päivänä, jona synnyin.

Synnyin Kouvolassa, mutta elän Lapissa.

Tämän tarinan kouvo on ilmeisen hyvätapainen eikä sitä taida metsämiehen luoti tavoittaa.

Enää pari viikkoa olisi aikaa.

Sitten on ihmisen siitinluu-jahti 2021 loppu.

Salakaatoja aina on, mutta tarinani mesikämmen urvahtaa alueella, jossa salakaato ei tule kyseeseen. Sen verran on salon sisäinen katso eli vahti tiheä ja tunnollinen.

Salakaato ei onnistu senkään takia, että nuorehkon metsähinen – uroksen pesäkivelle on ladattu parikin kameraa 24/7 läpi talven.

Metsänhaltija eli metsänvilja, metsän kuningas eli ohto saanee unirauhansa, vaikkei sillä OURA-sormusta ole tassuissaan.

Mönninkäisen eli pöykärin talvenviettoon palaan, jos aihetta on.

Niin että missäkö tämä kouko tulee uinumaan?

Lapissa, arktisessa korvessa, totta kai.

Metsänvaari kun on.

Dålig Chef Största Ursak till Mobbning i Jobbet

Luin 1970-luvulla SAS:n paikallislennolla yhtiön läpyskää, joka oli iltapäivälehden tavoin halvalla tuotettu ja taitettu.

Sen etusivulla on tämän päivityksen otsikko.

Kun olen kymmeniä vuosia seurannut liki järjetöntä vonkaamista työpaikkakiusaamisesta, olen ollut hyvin turhautunut.

Se tieto, joka oli tuossa SAS:n paikallislennon istuinten selkä-kotelossa, ei tunnu millään välittyvän suomalaiseen keskusteluun, ei niin millään.

Nyt se EHKÄ on välittynyt.

Oheisessa linkissä on haastateltu tutkijoita, jotka ovat selvitelleen mobbauksen eri tulokulmia takuulla hierarkisessa työyhteisössä, jota mm Kjell Westö on kuvannut tuoreimmassa kirjassaan Tritonus, ja tutkijat kyllä panevat parastaan.

Vastaavia hierarkisia yhteisöjä on mm kirkossa, armeijassa, psykiatriassa ja poliisivoimissa.

Yhteistä niille on homman tekemisessä äärimmäisen tarpeellinen lupa käyttää valtaa.

Yhtäältä-toisaalta-kolmaalta-neljäältä.

https://areena.yle.fi/audio/1-50923250

Maratonilla on neljä kvartaalia ja kääntöpiste

En elämässäni ole juossut maratonia.

En puolimaratoniakaan.

Mutta lapsuudessa hiihdin talvisin aika paljon.

Hiukan autistiseen tapaan. Joka aamu.

Elämäni on pian kolme maratonin kvartaalia kestänyt.

Muuan politiikassa tutuksi tullut siilinjärveläinen, joka syntyi samaan aikaan kun itse tulin Pohjois-Savoon töihin, on tänään maratoninsa kääntöpisteellä.

Onnea vaan, Jyrki Katainen.

Olimme kvartaali sitten samoissa vaaleissa ehdolla ja taisimme saada äänestäjiltä suurin piirtein samankokoisen kannatuksen.

Kirjoitin tuolloin vaimoni kehoituksesta ja yhdessä hänen kanssaan kirjan siitä, mitä tulee puolivälissä olevan suomalaisen suurten ikäluokkien miehen asiaan. Kirjassa vaimo vastasi joukkoon väitteitäni ja Pöntsön kuvataiteilija Reijo Raekallio kuvasti tilannetta kirjan kanteen ja sivuille.

”Tunkua katon harjalla” (Interterras 1995).

Uutta kirjaa en jatkoksi 25 vuoden takaiselle ole valmistelemassa.

Äsken juhlittiin Aleksis Kiveä.

Hänen versionsa elämästä (Seitsemän veljestä) taitaa sopia niin kääntöpaikan Jyrkille kuin neljännelle kvartaalille siirtyvälle Antille:

Elettiinpä ennenkin, Vaikk ojan takan oltiin, Ojapuita poltettiin Ja ojast oltta juotiin

Niin ja vielä: Maratonin maaliintuloa en tiedä kenenkään muistaneen.

Ainakaan eivät ole tulleet kertomaan.

Vanha salakuljettaja Laitinen

Kohtasin runoilijan, joka on 4 viikkoa itseäni vanhempi. Meillä on yhteistä menneisyyttä varmaankin saman verran kuin kotkalaisella salakuljettajalla (Laitinen) ja hänestä runoilleella Juha Vainiolla.

Se, että kumpainenkin muistamme saman tarinan samalla lailla on melkoinen voitto. Ja harvinaista.

Ehkä asiassa auttaa se, että lähtökuopat ovat samassa paikassa Kalevalankadulla Helsingissä reilun viidenkymmenen vuoden takaa ja nykytilanne on tasapeli:

”Kansankadulla, samassa talossa kuin Esteri Vartiaisen leipomoliike…” (sävel: ”Liisankadulla…”).

Etsimme yhteisiä kohteita: A.E. Järvinen, syrjäytyneet ja rakkaat potilaamme, asemamme mekanistisesti solidaarisessa ihmisen maailmassa.

Yhdessä salakuljettaja on edellä: hän ei oikein kuule. Onneksi hänellä on taskussaan pieni ”viiden grändin rasia”, jonka avulla keskustelu käy tasavertaisesti.

Minulla on kuukauden kuluttua edessäni rengasmatka, jossa Suomen pienimmän kaupungin kautta kuljen tapaamaan ystäviä vuodelta 1967. Sieltä jatkan sellaisen veden rantaan, jossa kohtaan kavereita ajalta, jolloin Suomen tasavallan presidenttinä toimi Juho Kusti eikä olympialaisia saati Coca Colaa vielä ollut maassa nähty. Aku Ankka sentään on kädessäni vanhassa valokuvassa, jossa olemme V:n Valtameren etelälaidan laiturilla.

Tällaiset tapaamiset ovat aika henkilökohtaisia.

Niiden teemoista ei ole tapana kertoa.

Mutta kuten eräs minua kaksi vuotta vanhempi, elämän kovasti kolhima ihminen eilen verkostoissani ilmaisi: Se alakulo ei edellytä psykoterpiaa saati ole sitä. Se on parasta kaunokirjallisuutta.

Erotessamme tänään kohdassa, jossa on samanlainen puutalo kuin se, missä olen asunut Paasikiven aikhan ja cokis-vapaan elämänvaiheeni, mietimme ääneen samaa.

Kaunokirjallisuus on ehkä kallein ja paras aarteemme.

Kääntelen viimeisiä sivuja kirjasta Niin katosi voitto maailmasta, Paavo Haavikon elämä

Martti Anhava on oiva kaunokirjailija. Jovain on.

Sitä eivät kylän koirat syö sati ymmärrä.

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa

Orban kohtaa Nummen

Kaiken muun ohella rakastan lukea kirjoja, jotka haastavat.

Kuuntelin autoradiosta ”Moniääninen Eurooppa”-ohjelmaa ollessani hakemassa uusinta lukemistani odottavaa kirjaa. Radio-ohjelmassa (YleRadio-1) kerrottiin, miten Unkari on vaipumassa natsihenkiseen railoon vähän niinkuin jo 1944 tapahtui.

Tarkoitan sitä aikakautta, jota ”Hyväntahtoiset”-kirjassa 1964 syntynyt kirjailija Jonathan Littell kuvaa 1920-luvulta 1990-luvulle Saksassa ja Ranskassa, mutta erityisesti myös II maailmansodan itärintamalla ja Hitlerin Berliinin bunkkerin pihamaalla.

Littellin kirja on aika eroottisesti ladattu, hiukan absurdi tarina.

Littellin kirja osuu siis Orbanin Unkarin säätämään lakiin, jossa pedofilia ja homoseksuaalisuus rinnastetaan.

Hakemani kirja taasen kertoo monen muun tarinan ohella Seppo Nummen ja Paavo Haavikon nuoruusaikaisen suhteen kariutumisesta.

Jossain vaiheessa kohtasin nuo tarinat elävinä sellaisen ihmisen kautta, joka toi minulle Ritva-nimisen naisen omistuskirjoituksella varustetun Haavikon kirjoittaman kirjan.

Kirjan kiitoksena minulle palveluistani tuonut ihminen on kuollut.

Kirja on kadonnut, mutta siinä kuvattu elämä ei.

En avaa tätä nyöriä pidemmälle, mutta kirjassa, jonka kävin tänään Orbania kuunnellen hakemassa, on 812 sivua.

Palaan ehkä asiaan, kun olen päässyt kirjasta irti.

”Niin katosi voitto maailmasta”, Martti Anhava (Otava 2021).