RAUTATIE

Olin jokin aika sitten yksityisessä keskustelussa, jossa mietittiin Jäämeren ja Ugandan ratoja, tunnin ratoja Helsingistä länteen, itään ja pohjoiseen sekä Suomen tulevaa valtakunnakansleri Melanchthonia.

Koska keskustelu oli suljettu, sitä normeeraa Catham House sääntö: asiaa saa siteerata, ei puhujaa nimeltä.

Keskustelussa todettiin, että kiinalaiset ovat viekkauvella ja viäryyvellä huijanneet Ugandan kansaa rautatieasiassa. Todistetuksi tuli myös, että rautatie Jäämerelle on jo valmis ja ollut käytössä 1900-luvun alkupuolelta alkaen ja sille on EU:sta lukuisia pistoraiteita.

Tunnin radoista tuli esiin, että niistä itään Helsingistä suuntautuva on tosin valmis, mutta nyt tarvitaan uusi, joka kulkee ministerin äänestysalueen (Kotka, Hamina) kautta.

Mielenkiintoisin osa keskustelua käytiin historiasta: ovatko Melanchthon, Göbbels ja tämä viimeisin ”Hyväntahtoiset”-kirjan päähenkilö (oikeustieteen tohtori Aue) sama henkilö.

Äänin 4-1, 1 tyhjää, todettiin, etteivät ole. Sama henkilö tai aikomus. Heistä nimittäin vain yksi on yhteiskunnallisen liikkeen johtaja, muut taapertelevat 10.5. 1933 bebelplatzeillaan alemmissa asemissa tai virtuaalisina.

Joka tapauksessa Kasselin Documenta-näyttelyssä kohtaamani taideteos kuvasi oikein kolmannen valtakunnan (Ein Reich, Ein Führer) rautatieverkkoa. Hyvin se pelitti, 10 vuotta.

Illan pimetessä muistutin yhdestä suomalaisesta huijauksesta:

Juhani Ahon ”Rautatie”-pienoisromaani julkaistiin v 1884. Savon rata Kuopiosta pohjoiseen rakenettiin v 1898-1904.

Matin ja Liisan pysäkki Lapinlahdella on siis raakaa totuudenjälkeistä historiaa.

Jäämeren radan, ugandalaisen rautatien ja itäisen tunnin radan tavoin.

Sen sijaan poliittisen liikkeen johtajan ihailu suomalaisissa pääomapiireissä on taivahan tosi.

Melanchthon-rules (mies ei koskaan eronnut katolisesta kirkosta).

Aamun kuvassa kirjoittaja miettii, ovatko Suomen taiteen kultakauden viestit totta, vertauskuvia vai sulaa valhetta

Mainokset

My People of Eight Seasons – Kahdeksan vuodenajan kansani

Minulla on hyvä työyhteisö ja mielenkiintoinen perhe, sukuni on pysyvä mysteeri.

Työpaikkani hyvyys on siinä, että viimeisen ikäpolven (25v) ajan se on tukenut minua työssäni ja ihmisenä todella lujasti.

Viimeiset vuodet se työyhteisö on antanut minun kaikessa rauhassa lausua lähtöloitsuja niille tuhansille ja taas tuhansille ihmisille, joita lääkärinä olen kohdannut.

Ensimmäiset potilaani jäivät mieleen siksi, että he herättivät minua elokuussa 1968 osaston päivähuoneen keinun alta räsymatolta nukkumasta:

”Nouse ylös, ryssät ovat miehittäneet Tsekkoslovakian!”. Valvoin öitä eräässä B-mielisairaalassa, jossa herättäjät olivat vastuullani olevia potilaita.

Viimeiset ihmiset jäävät mieleen usein siitä, että luen heidän nimiään ”ristiltä”, mutta enemmänkin siksi, että minulla on ollut rauha lopetella yhteistä taivaltani heidän kanssaan ajan kanssa.

Harva potilaistani eroaa yhteistyöstä valittamalla viranomaiselle tavastani hoitaa.
Viimeisen viiden vuoden ajan – kun ihmiset yleensäkin ovat innostuneet valittamaan ”ombudsman”-verkostossa milloin mistäkin – heitä on ollut yhden käden sormilla laskettava määrä.
Niinpä kaikki hekin ovat jääneet mieleen.

Rauhassa ja ajan kanssa hyvästely on ihmisen kunnioittamista.
”Minkä te teette heille, sen he tekevät teille”.

Parin yön kuluttua loppuu päivystys ja on alkamassa elämäni viimeinen kesäloma.

Se kestää perinteisesti kolme viikkoa.
Niin se 1960-luvullakin oli. Juuri riittävästi tilaa ja tiimaa irrottautua arjesta, luopua printti-päivälehtien rapistelusta ja keskittyä lihapiirakka-gourmet´n saloihin.

Ne kymmenet tuhannet ihmiset, joita olen ollut satatuhatlukuisia kertoja vierellä lääkärinä avittamassa, eivät Arktista Puskurikapasiteettia tai muita päivityksiäni eri areenoilta lue, mutta heillä on matkassaan se viesti, jonka yhdessä olen heidän kanssaan laatinut.

Aina siten, että potilas ja hänen kipunsa edellä, minä siinä vierellä. Milloin osaavana, milloin epäonnistuen.

Lapsena päätin ryhtyä lääkäriksi luettuani kaksi kirjaa.

Toinen oli saksalaisen salaneuvos Fernindad Sauerbruchin kirja ”Das war mein Leben”, toinen suomalaisen kirjailija Mauri Sariolan tarina ”Ei loitsu eikä rukous”.

Sauerbruch kertoo, miten hän rakensi lääkärinä huipputehokkaan verkon, jossa ”primum est non nocere” (tärkeinä on auttaa vahingoittamatta).

Sariola puolestaan opettaa ”Erratum humanum est”. Vähän niinkuin ”memento mori”, muista olet voittojesikin hetkellä kuolevainen.

Kannatti aivan varmasti nuo kirjat lukea lapsena, koska niiden myötä mieleni kerroksiin tarttui tieto siitä, kuinka heikko ja sellaisena arvokas ihminen elämässään on.

Viimeiset kaksitoista ja puoli vuotta Arktisen Puskurikapasiteetin seuraajat ovat voineet tuhansista päivityksistäni lukea, miten tämä tarina on polveillut.

Lääkärinä, matkaajana, isänä, pappana, ystävien verkoissa ja menettäjänä, hyvästien kertojana.

Tänään oli taas sellainen aamu.

Sayonara

Aamun kuvassa kiotolainen leposija, jonka muistomerkit tuulen herätessä kertovat vierailijalle kalmiston henkien viestejä naksahdellen, nitisten ja natisten

Sommarsolståndet

Ihmisen nykykehityksen kärjessä on yhä enemmän pohjoisen napapiirin tienoo.
Tämä Arktikum on kahdeksan vuodenajan aluetta.

Kesäyön aurinko, sadonkorjuu, ruska, mustan lumen talvi, joulukaamos, pulverilumi, hankikanto, jäidenlähtö ja takaisin ”midnight sun never sets”.

Pohjoismaisessa sivistyksessä, joka globaalisti on monella lailla johtava hengen lähde, vuodenvaihde on vahdinvaihdon aika.

Muualla maailmalla kesäpäivän seisaus – sommarsolståndet – on se hetki, kun uutta aloitetaan ja vanha siirtyy reserviin tai kuntoutuskoteihin.

Kovasti toivon, että pohjoinen ylivalta, jossa 1 pohjoismaalainen vastaa liki sataa välimerenmaalaista, omaksuisi sekä maaliskuun iduksen että kesäajanseisauksen mahdollisuudet ja resurssit.

Eihän pimeässä mitään näe.

”Mehr Licht” sanoi jo Goethe kuollessaan.

Lisää ajasta, kun kesä loppui:

https://areena.yle.fi/1-50142970

Etteikö ihmisellä ole vapaata tahtoa

Kaksi kirjoitusta ja yksi tapahtuma ovat mielessäni.

Lapin Kansan kokenut toimittaja haastattelee ensi vuoden alusta aloittavaa Lapin yliopiston rehtoria (hallinto-psykologi Pellosta).

Sanoma Magazines julkaisee lehdessään artikkelin, jossa elegantisti todistellaan, ettei ihmisellä ilmeisestikään ole vapaata tahtoa.

Olin eilen publiikissa, jossa kymmenet Oulun yliopiston luonnontieteen opiskelijat saivat maisterin arvon ja nimityksen.

Heidän kandidaattitutkimustensa, gradujensa, aiheet olivat mielenkiintoisia.

Vapaan tahdon kannalta.

Vapaan tahdon puute tarkoittaa, että ihmisen verkosto tekee päätöksiä hänen tärkeistä tekemisistään (saalistaminen, suojautuminen, lisääntyminen, kuoleminen) selvästi aiemmin kuin ihminen ilmaisee tai tiedostaa, mitä hän tahtoo.

Jään miettimään tulevan rehtori Syväjärven tahtotilaa.
Ja nuorimman poikani tahtotilaa.

Ensin mainittu maalaa kuvan Lapin yliopiston asemasta v 2035.

Jälkimmäinen arvelee, että Lapin maakunnan sosiaali- ja terveys-palvelu-verkosto ei aivan sellaiseksi ole kehittymässä, millaiseksi maakunnan poliittinen vapaa tahto on asian hänelle ilmaissut, kun hän sitä gradussaan tutki.

Onhan tässä kesäksi mietittävää.

Kun se taas kohdallani rapean viikon kuluttua alkaa.
Vapaasta tahdosta.

Kuvassa vapaa taivaan lintu miettii, söisikö sitä madon aamiaiseksi vai lentäisikö pesälle.

Ystävien ja vihollisten joukossa

Elämässäni olen ajanut henkilöautolla eri puolilla maailmaa niin paljon, että jos vain on tilaisuus, kuljen nykyisin onnikalla – linjalirattailla.

Siinä on oppinut uudelleen sen, mikä 1940-50-luvulla jäi oppimatta tai tuolloin opittuna on kadonnut mielestä.

Ystävien ja vihollisten asian.

Kun jää riittävästi aikaa havannoida ja olla havainnoitavana pienessä tilassa, siinä on pakko oppia.

Erityisen mielenkiintoisia ovat hetket, kun purkaudutaan autosta tai kiivetään kyytiin uudelleen.

Pienen joukon eloisuus avautuu ihan eri lailla kuin junassa, lentokoneessa, pikkuautossa tai avaruusraketissa (en siitä mitään tiedä, mutta he ovat kertoneet, jotka ovat olleet).

Tuollaisten matkojen jälkeen tulen katselleeksi muitakin verkostoja, joissa olen yhtenä osana.

Merkittävin opetus, joka1950-luvulta alkaen on kuvattavissa peilisoluilmiönä, on, että muiden viestit hyvin herkästi kehittyvät omaksi, havainnoijan käyttäytymiseksi.

Ja päin vastoin.

Ihmisistä useilla on omia ”raamattuja”, joista me haemme korkeampaa selitystä sille, mitä emme kenties ymmärrä.

Viimeisimmän linja-automatkan jälkeen kohtasin omista ”raamatuistani” (kts päivän kuva: ”…Koeta kestää”) erään selityksen pätkän siihen, miksi yritän pitää ystäviä vähän etäisyydellä, mutta vihollisia mahdollisimman lähellä.

Kesä muuten näyttää olevan tuloillaan, koska ”ilmoja pitelee”.

Leijonaa ma metsästän – Tahdon saada suuren

Olen saanut etäisyyttä siihen, miten maailmassa päätetään liki kahdeksan miljardin ihmisen asioista, nyt pian puolen vuoden ajan.

Viimeinen kontakti oli mentorointi eräässä vaalissa, johon en osallistunut.

Etäisyyden kasvaessa yksi asia varmentuu vinhaa vauhtia.

Se maailma, sen käsitteet ja todellisuus, joka vallittsee sitovia ja merkitseviä päätöksiä tehtäessä on aivan eri asia kuin se todellisuus, missä kahdeksan miljardia sapiensia biosfääreineen vaeltaa.

Näiden maailmojen välissä on joukko timohaapaloita, tuomasenbuskeja ja pekkaervasteja, jotka yhdessä juonivat pimeissä – tosi pimeissä – kellareissaan. He kykenevät päättämään, minkälainen kuva syntyy näennäisesti avoimesta hallinnosta ja sen päätösperusteista kansalle, joka vielä osaa lukea Ilta-Sanomat ja katsoa 20:30 iltauutiset.

Alan olla, 34 vuoden PolKom-jeremiaadin jälkeen, jälleen sen kansan puolella, jonka edustajia lääkärinä olen reilun 50 vuoden aikana kohdannut.

Sen todella syrjäytyneen väestön läheisyyden aistiminen ei ehtinyt päätöskammareissa kadota, joskin sumu välillä iski.

Sen sumun seasta ilmestyneet jäävuoret yllättivät toistuvasti, vaikka olisi luullut, että olisin kummankin reviirini riittävällä totuudellisuudella ja tarkkuudella kyennyt kartoittamaan.

Surullisinta vallan kammareissa – olipa kyse uskosta, taloudesta, sodankäynnistä tai verkottuneista neuvotteluista – on vallan täyteys.

On aika sama, mistä vallasta on kyse, kun sen himo ja suhtautuminen siihen on todellinen ongelma.

Ratkaisematon ongelma.

Sitä ongelmaa ratkomattomana olen nyt vielä tovin katsomossa ja osaan hiukan lukea näkemääni ja kuulemaani.

Mutta kuten muuan tähtijalkapalloilija, joka luopui ”Litmasen” urastaan 21-vuotiaana, kertoo (Lapin Kansa 4.6.-19, s. A21,Fredrik Lassas)

On viisaampaa elää siellä, missä voi vaikuttaa ja jossa voi saada vaikuttamisestaan niin aitoa palautetta, että on pakko oppia lisää – elämä jatkuu niin kauan kuin siinä saa kokea ”Thaumazein”-tunteen.

”Miks hämmästyitte säikähtäin”

Kuvassa Puskurikapasitoija miettii Jäämeren radan sähköistämistä Rovaniemen asemalla – hallitusohjelman täky