My People of Eight Seasons – Kahdeksan vuodenajan kansani

Minulla on hyvä työyhteisö ja mielenkiintoinen perhe, sukuni on pysyvä mysteeri.

Työpaikkani hyvyys on siinä, että viimeisen ikäpolven (25v) ajan se on tukenut minua työssäni ja ihmisenä todella lujasti.

Viimeiset vuodet se työyhteisö on antanut minun kaikessa rauhassa lausua lähtöloitsuja niille tuhansille ja taas tuhansille ihmisille, joita lääkärinä olen kohdannut.

Ensimmäiset potilaani jäivät mieleen siksi, että he herättivät minua elokuussa 1968 osaston päivähuoneen keinun alta räsymatolta nukkumasta:

”Nouse ylös, ryssät ovat miehittäneet Tsekkoslovakian!”. Valvoin öitä eräässä B-mielisairaalassa, jossa herättäjät olivat vastuullani olevia potilaita.

Viimeiset ihmiset jäävät mieleen usein siitä, että luen heidän nimiään ”ristiltä”, mutta enemmänkin siksi, että minulla on ollut rauha lopetella yhteistä taivaltani heidän kanssaan ajan kanssa.

Harva potilaistani eroaa yhteistyöstä valittamalla viranomaiselle tavastani hoitaa.
Viimeisen viiden vuoden ajan – kun ihmiset yleensäkin ovat innostuneet valittamaan ”ombudsman”-verkostossa milloin mistäkin – heitä on ollut yhden käden sormilla laskettava määrä.
Niinpä kaikki hekin ovat jääneet mieleen.

Rauhassa ja ajan kanssa hyvästely on ihmisen kunnioittamista.
”Minkä te teette heille, sen he tekevät teille”.

Parin yön kuluttua loppuu päivystys ja on alkamassa elämäni viimeinen kesäloma.

Se kestää perinteisesti kolme viikkoa.
Niin se 1960-luvullakin oli. Juuri riittävästi tilaa ja tiimaa irrottautua arjesta, luopua printti-päivälehtien rapistelusta ja keskittyä lihapiirakka-gourmet´n saloihin.

Ne kymmenet tuhannet ihmiset, joita olen ollut satatuhatlukuisia kertoja vierellä lääkärinä avittamassa, eivät Arktista Puskurikapasiteettia tai muita päivityksiäni eri areenoilta lue, mutta heillä on matkassaan se viesti, jonka yhdessä olen heidän kanssaan laatinut.

Aina siten, että potilas ja hänen kipunsa edellä, minä siinä vierellä. Milloin osaavana, milloin epäonnistuen.

Lapsena päätin ryhtyä lääkäriksi luettuani kaksi kirjaa.

Toinen oli saksalaisen salaneuvos Fernindad Sauerbruchin kirja ”Das war mein Leben”, toinen suomalaisen kirjailija Mauri Sariolan tarina ”Ei loitsu eikä rukous”.

Sauerbruch kertoo, miten hän rakensi lääkärinä huipputehokkaan verkon, jossa ”primum est non nocere” (tärkeinä on auttaa vahingoittamatta).

Sariola puolestaan opettaa ”Erratum humanum est”. Vähän niinkuin ”memento mori”, muista olet voittojesikin hetkellä kuolevainen.

Kannatti aivan varmasti nuo kirjat lukea lapsena, koska niiden myötä mieleni kerroksiin tarttui tieto siitä, kuinka heikko ja sellaisena arvokas ihminen elämässään on.

Viimeiset kaksitoista ja puoli vuotta Arktisen Puskurikapasiteetin seuraajat ovat voineet tuhansista päivityksistäni lukea, miten tämä tarina on polveillut.

Lääkärinä, matkaajana, isänä, pappana, ystävien verkoissa ja menettäjänä, hyvästien kertojana.

Tänään oli taas sellainen aamu.

Sayonara

Aamun kuvassa kiotolainen leposija, jonka muistomerkit tuulen herätessä kertovat vierailijalle kalmiston henkien viestejä naksahdellen, nitisten ja natisten