Do not step

Tämän päivityksen motto totuuden jälkeisessä SoMe- ja verkostoituneessa ihmisen maailmassa on:

Sed quis custodiet ipsos custodes

***

Nuorena ihastuin, ensin selvittyäni venäläisestä kirjallisuudesta ja robinson crusoeista, kreikkalaisista tarinoista.

Syynä on ollut kaksi historian ja yksi suomen kielen opettajani.

Nahkapää, T. Kalervo Keranto ja Kangasalan lahja poikalyseolle, ”Rauni”.

Vuosien päästä psykiatriksi opiskellessa noiden antiikin Kreikan tarinoiden syvyys kolahti.

Sitä ennen ne olivat vain mielenkiintoisia kertomuksia, joissa tiukan paikan tullen ”Mustanaamio ja hänen koiransa” osuivat pelastajina paikalle:

Deus ex machina.

Eräs kiehtovimmista tarinoista on elämässäni ollut Ikaroksen taru.

En ole ihan varma vielä 74-vuotiaanakaan, jo yli 50 vuotta psykiatriassa työskenneltyäni, miksi juuri se.

Tarina, joka avaa ymmärrykselle löytöretkeläisen tai terroristin kuolemanhalveksunnan, mutta myös isä-poika-suhteen, tarina, jossa naisilla ei ole isoa roolia ja tarina, joka alkaa hienosti, mutta päättyy huonosti.

Ei ilmesty Mustanaamiota eikä Jumala astu koneesta.

Viimeisten vuosien myötä, kun olen matkojeni myötä saavuttanut lentomaili-miljoonan toisensa perään, olen jäänyt miettimään muutamaa pientä yksityiskohtaa vaellukseni välineissä.

Yksi niistä on otsikon varoitus: älä astu tähän.

Se on maalattu lentokoneen siipeen sille alueelle, johon huollon ei tule mennä rikkomaan askelillaan aerodynamiikan herkimpiä ja kantovoimaisimpia, lennolle nostetta antavia pintoja.

Olen kirjoittanut järjettömän paljon omia tarinoitani nettitaivaaseen.

Kymmeniä tuhansia sivuja, jos ne painettaisiin kirjaksi.

Ehkä sata tuhatta sivua.

Tämä lento pegasoksen siivin alkaa yhä useammin irroittaa ihmisteni verkoista äkäisen viestin:

”Antaisit jo olla, et enää kirjoittaisi, olisit viimein hiljaa – älä astu meidän siipiemme päälle, älä riko meidän mahdollisuuttamme sanoa paremmin ja oikeammin – meidän elämämme nostovoimien tarpeisiin”.

Ilmiö tulee vastaan yhä useammalla kirjoitusalustallani.

Vihaisina, halveksivina, arrogantteina, nolaavina ja joskus musertavina mitätöinteinä, kätkemätöntä raivoa kantavina kiusaamisina ja mobbauksina, joiden yhtäpitävä tarkoitus on sama:

”Vaikene”

Do not step

Keskustelen asiasta usein ikäisteni potilaiden ja joskus ystävienkin kanssa.

Tosin taitaa olla niin, että vanhentuneella psykiatrilla ei isommin ystäviä ole.

Ne, jotka olen jo lapsuudessa löytänyt, alkavat olla tuhkana pitkien siltojen ali vyöryvissä syvissä ja mustissa vesissä.

Trinity-bridge-ilmiöksi minä sitä kutsun, Trotskin silta.

Keskustelujen hyvin kantava ja aina toistuva teema on exit-oven näyttäminen.

”Kenttä on nyt meidän, lentokoneidemme siivet eivät enää ole sinua varten, lintumme lentää visertäen taivaan sineen ilman sinun raakkumistasi”.

Turhaa on kuninkaan varoittaa Ikarosta lentämästä liian liki auringon siipiä sulattavaa kuumuutta tai liian alhaalla, lähellä niiden kantovoimaa tuhoavia suolaisen meren veden roiskeita.

Lentäminen keskikorkeuksissa on taitolaji, josta ei tule komeita tyyli- ja urheus-pisteitä, mutta tulee pitkä, vaikkei kovin joutuisa matka.

Vaikkei saisi?

No, jaksaa sentään.

Huonokin siipi kantaa, jos osaa lukea:

do not step