Kultapossukerho

+12C, syysmarkkinoiden niukkenevien myyjien niskaan sataa vettä: Rovaniemen markkinat. Jätkällä on kultaa niinkuin multaa. Aamukone menee menojaan, minä jatkan perässä iltapäivästä, kun ei sada, mutta on pilvessä.

Voitin Paasiviken aikaan veikkauksesta tuloksella 11 oikein 14 800 markkaa. Se oli KOP:n entisen pankinjohtajan johtamassa Suomessa lapselle iso määrä rahaa. Niinpä se vietiin sodassa haavoittuneen everstiluuntantin käskystä leijonakantiselle, joka ei ollut tuohon aikaan pankkikirja. Ei Postipankki ollut vielä 1992:aan  pankki ja näin Suomelle jäi mahdollisuus pelastautua edes välttävästi siitä, mitä 1988 ei vielä uskottu mahdolliseksi.

Kouvolan Kauppatorin vieressä sijainneen pääpostin tiskillä täti ilmoitti rahaa markeeravia arvomerkkejä vastakirjaan (”Leijonakantinen”) liimatessaan: ”Nuori mies liittyy varmaankin Kultapossukerhoon”, johon Simo-vaari ilmoitti että kyllä liittyy!!

Vaikenin viisaasti, vaikka itselläni olisi ollut muitakin kerhoja, mm ”Yksinäisen suden taistelijat”, jäätelötehtaan sahanpuruisen jäävaraston ylälaverilla.

Sain valita kolmesta eri säästöpossusta: sininen, vihreä, punainen. ”Eiks oo kultaista” kysyin pettyneenä. ”Ne ovat loppuneet, lapsi kulta”.

Niin ovatkin.

Nykyrahassa 461 €:n arvoinen summa oli vaihtunut merkeiksi leijonakantisen sivuilla ja porsas tyhjänä ajettiin Simovaarin kanssa polkupyörillä kotiin.

Siihen sikaan minun piti säästämän kolikoita, joita tienasin pikkupalveluista . Yksi niistä oli veteraanien polkupyörien valvonta heidän poiketessaan naapurissamme, vaarin työpaikan alakerroksessa olevassa Viinakaupassa (nyk. ALKO). Aktiviteetin lakkautti Suomisen setä, kauppalalaisille tuttu poliisikonstaapeli, jonka emäntä leipoi ja jakoi meille lapsille lauantaisin lutinapullaa ilman rusinoita. Namm.

Jos vartioimissopimusta ei sarkatakkisen kanssa syntynyt, sen pahempi tikkuviinan hakijalle. Jos syntyi, siirtyi meidän vartijoiden taskuun viiden markan suuri kolikko. Myöhemmin lantti solahti ”kultapossuun”, siihen vihreään. Sen kannoin pääpostin tädille sian saatua kyllikseen. Tai sitten se kolikko siirtyi kulutukseen tukkapinnillä tai saksenterillä. Malli ja ohjeet löytyivät Walt Disneyn Aku Ankasta.

Sillä itseltä varastetulla verirahalla sai kadun toisella puolella olevan jäätelötehtaan tehtaanmyymälästä oikein pienen tötteröllisen, lapsen vaarin etusormen kokoisen.

Kun Suomi nyt jälleen tai edelleen on kansantaloudellisessa lirissä, on tullut taas Kultapossukerhon aika kertoa, miten pälkähästä päästään. Danske Bank, joka tuolloisen postin ja valtion rahalaitoksen nimi nykyisin on, kehoittaa suomalaisia ottamaan nyt paljon velkaa, koska velka on veli otettaessa, veljenpoika (Tupu, Hupu, Lupu?) maksettaessa.

Danske Bankin nykyinen kotimaa, jos sellaista rahalla enää onkaan, teki oman sote-uudistuksensa ”silmieni alla” 2007. Muutamassa kuukaudessa tuon sikarikkaan maan 300 kuntaa ja 21 sairaalaa muuttuivat sadaksi kunnaksi ja viideksi sairaalaksi. Sosiaalitantat otettiin tietenkin mukaan.

Samalla tuon Juuttimaan (”jotain mätää Tanskan maassa”) tietoverkkojen määrä väheni 3000:sta viiteen. Olisi siinä Ilvespolun sfinksille miettimistä (Suomen SoTe-uudistuksen Pöysti).

”Hyvin on pelittänyt, kustannusnousu taittui eikä kukaan tähän ole kuollut”, kertoo uudistuksen rva päällikkö nyt tavattaessa.

Tanska ja tanskalaiset ovat ystävällinen meemi, mielikuva. Christiania, Röda Pölser, Tivoli ja Smörrebröd ylittävät julkisuusarvossa reilusti pakolais-vihamielisyyden ja rahankäsittely- & tekotaidon aiheuttaman pohjoismaisen myötähäpeän. Silta-TV-dekkari on ylivoimaisen väkivaltainen ja kyyninen kuvaus sielumme mustimmasta puolesta ja autismikirjon häiriöstä, kun meillä on vain nämä Cox, Susikoski, Vares ja Tervon Matriarkka.

No, miten on: ottaako valtionvarainministeri Orpo (Varsinais-Suomi) nyt velkaa veljeksi ja jättääkö sen veljenpojan roolituksen seuraavien viidenkymmenen vuoden Suomen hallituksille. Sellaista laina-aikaa Danske Bankin turpea pörhö TV-uutisissa eilen suositteli.

Danske Bankin edustajan olan takaa olin näkevinäni Björn Wahlroosin kettumaisen hahmon, joka tuli tutuksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistokaudellani KauppaSurkean vastaavan elimen piinkovana taistolaisena (SKP-SKDL-ASS) taistelijana.

Vähän samaa siinä Nallen touhussa oli tuolloin, Persian Shaahia kampitettaessa kuin nyt Helsingin asema-aukiolla toisenlaisten radikaalien  ”Die Fahne Hoch”-rähinöissä.

Lapset joko vartioivat heille vapauden taanneiden veteraanien polkupyöriä tai sitten polkupyörän venttiilien saattoi käydä huonosti. Veteraani, viinapullon ruokarahoilla ostettuaan joko maksaa työsuoritteesta syntyneen velan tai ei. Raha joko menee kultapossukerhon vihreään, siniseen, punaiseen tai kultaiseen lippaaseen tai sitten kotimaan sisäiseen kulutukseen. ”Pesemme toistemme paitoja”, sanoo Nalle (novo-taist).

Kun Rovaniemellä pidettiin monipäiväiset ”Suuret Kansainväliset Markkinat”, oli paikallislehden riemuksi kävijöitä aurinkoisessa syyssäässä 75 000. Nyt, suomalaisten itsensä järjestämillä Mikkelin markkinoilla eli ”Rovaniemen markkinoilla, ruma-rilluma-rilluma-rei”, joista paikallislehti visusti vaikenee, on muutama kärtäsäri-, rinkeli- ja omenanmyyjä, pari hassua poliittisten puolueiden telttaa ja sade. Tai ehkä on ”sateen jälkeen taas poutasää”.

Huomasin muuten voittaneeni Veikkauspeleissä illalla ja raha on jo mennyt S-pankin (ML, Kesk, Kok) tilille itsekseen. Tai siis menee, parin yön tilillä miettimisensä päästä. Summa oli juhlava (800 Paasikiven ajan markkaa) ja minä lennän illankorvalla yli edellämainitun Tanskan kohden II maailmansodan inhottavina taistelutannerta.

Quernica 26.4.1937, vain reilut pari vuotta ennen talvisotaa. Thüssen-rules.

Niin, ne Kenon vakionumeroni olen täällä jo useampaan otteeseen jakanut, mutta repetetio est mater studiorum: 1, 4, 6, 9, 10, 19, 46, 69 (syntymäaikani ja ikäni).

 

: