Johtaja

+29C, sadetta vasta perjantaina. Iltakone laskeutuu rojahtaen 10 minuuttia etuajassa, aamukone nousee lauantaina kohden Nätti Jussin huuruja.

1960-luvun alusta olen miettinyt johtajuutta ja myöhemmin oppinut, että siinä on kohteena ihminen tai asia tai kummatkin. Ja myytti.

Harvalla käy niin hyvin, että saa pystin kylänsä ytimeen tai nimensä kylän lentokenttään. Aleksanteri II Senaatintorilla tai JFK-Airport New Yorkin laitamilla.

Synnyinkauppalassani patsaan ovat saaneet lyseon rehtori ja sanomalehden päätoimittaja, mutta asuinmaakunnassani ei kukaan.

Vain Lordi on pystinä ja everstit ovat katujen ja majojen niminä.

Rovaniemellä on myyttisiä johtajia, samoin Lapilla. Kylällä ja maakunnalla on myös hyviä leadership-ihmisiä ja kelpo managereita.

Voi olla, että paras koskaan on hän, josta Timo J Tuikka on tehnyt väitöskirjansa v 2005 Jyväskylän yliopistoon.

Juhani Suomi, Urho Kekkosen elämää paljon kirjoihinsa kuvannut, tosin vastusti työnäytteen painolupaa henkeen ja vereen, mutta niin vain väitöstilaisuus eximian arvosanan arvoisesti pidettiin.

Kekkosen perskärpänen ikuistettiin historiatieteen kammioihin.

Olen viimeiset 30 vuotta seurannut tarkasti ja monelta kantilta Euroopan, Suomen, Lapin ja Rovaniemen leadershipia ja managementtia.

Joukossa on ollut ja on ”superstar”-tasoa, mutta myös surkeata kyvyttömyyttä.

Euroopassa oikein hyvät johtajat saavat nimensä maanosan rakennuksiin ja aukioille, mutta mitättömyydet joutuvat tyytymään historian roskatynnöreiden pimeyteen.

Kellä lappilisella tai rovaniemeläisellä on ”ratsastajanpatsas” maakunta- tai kyläkeskuksessa?

Ei kenelläkään?

Pomot joutuvat tyytymään suljettujen ovien takana pönöttämään muotokuvina ” kauhugallerioissa”, useimmat vielä todella laaduttomissa tauluissa.

Poikkeuksia onneksi on. Johtajina (ihmis/asia), kuvina ja myytteinä.

Aamun kuva (-aLii- 14.9.-17): Patsaansa ansainnut huippu

ps

vältin nimien mainitsemista, mutta yksi nimi on pakko skrivata tänne, monestakin syystä (joihin vielä, Pajun Kartanon shareholderina, ehkä palaan likempänä joulua).

Kaarlo Hillilä

Mainokset

Matkaan, Hopea

Ulkona tihkua, edes aamukone ei kuulu. Iltapäiväkoneen katson sisältä.

Ruska ei vielä ulotu Sodankylään, jossa tuhotaan kokonaista tunturia ja kaivetaan kultaa.

Tunturin veriraha on 25 000€ eikä Luostoa sitten ole (kyse on kulttuurista äänin 3-3, puheenjohtajan ääni ratkaisee, Kittilä ja Sodankylä ovat kuin kaksi marjaa). Kesällä vähän ihmettelin, kun ”Luostolle lustin pithon” oli muuttanut sinne Punaisen Ketun puolukoita myymään.

Kaunispään (Inari) pilasivat kiinalaiset, Levin könkääläiset ja Ylläksen (Kolari) muoniolaiset. Ruka meni helsinkiläisten piikkiin, kaivokset myytiin etelä-afrikkalaisille ja isomukset Lemmejoelta ovat Kulosaaren Wihurin Antin vitriineissä.

Kepeät mullat, Luosto Classic. Jäihän kylän keskustaan Filkkarit kulttuurin merkiksi, ei enää Jutajaisia, niitä kavallettuja.

Vain Ounastunturi (Enontekijäinen, Ketomellan murhat, muistattehan: Ämmänsaarelaisen kapteeni Mikko Kärnän, kesk, läänitys saamelaisten selkäänpuukottamiseksi) on saanut olla rauhassa, ei Ounasvaara.

Aamun kuvassa on mielentila.

Oo Hiio Hoi

+9, pienenevä puolikuu muljahtelee aamuiselle lehdenjakajalle ja -noutajalle. Lehden nouto on aistitesti. Jo postilaatikkoa koskettaessa tietää, ovatko ”sontasiionit” lootassa. Sormenpäät haistavat tänään viidettä käydessä, että ovat: Demarin ikikatkera ex päätoimittaja siellä kakkii taas omaan pesään (Jukka Halonen, Lapin Kansa 12.9. s A2).

Etelässä asusteleva väärti viestittää vain 11 astetta lämpöisempää – huomenna siis sinne, ”espanjatar olen sorja…”. Takaisin +30C:sta lauantai-illaksi huurteisen Nätti Jussin ensi-iltaan (Lapin Alueteatteri, Rovaniemen teatteri, väliaikatarjoilut ”21”).

Kotikylässämme on tavannut olla kolme kauppaa: jokivartisille, rasvanahkaisille ja porvareille.

Jako on hiukan muuttunut, mutta idea ei.

Eilen Ylämaista palatessa poikkesin Jokivartisten kaupassa noutamassa Veikkausvoittoa. Panos 10, tuotos 2,8, politisoitunut 3. sektori kuittasi siis 7,2 miinus kulut.

Kaupan porstuassa tuli vastaan pieni mustapartainen mies. Kättelimme kuten tovereilla on tapana:

”Koko talo on täynnä sotahulluja ihan niinkuin 1930-luvulla” hän raportoi.

”Vähän niinkuin Rosan alias Ylävaaran Annin uunituoreessa Kariniemi-sinfoniassa?”.

”Just niin, nyt Willamot ja Walleniukset erotellaan akanoista, pakanoista ja jäihin keksillä survottavasta palmunlehvä-kansasta”.

No, eihän oikeassa elämässä historia tietenkään toista itseään eivätkä markkinat ja raha ratkaise ”juurikin” just mitään vaan Kansan Tahto ja Pohjolan Työ.

Kättelimme uudestaan ja erosimme. Minä noudin voittoni ja hän Koskenlaskija-pakettinsa.

Parkissa vielä heilautimme käsiämme autojemme laakeiden, lämmitettävien etuklasien läpi.

Sellaisia bulevardimaastureita, jotka erittävät typen oksideja. Tappomeininkiä?

Yöllä taisin miettiä, kumpaa Rosaa pitäisi pelata: avionsa tuhrannutta vai ystävyytensä pettänyttä?

Meriläinen Liksom Ultra Bra.

Porvari-rasisti voitti suksidoping-maan vaalit, aamun kuvassa (-aLii- 12.11.-17) ei kuu siksikään pahemmin punastele.

 

Vanki N:o 37927

Toinen runsas vesisade tälle syksylle huuhtoo alkavan ruskan puista ja maasta, mutta eipähän ole pakkasta. 1960-luvun lopulla pysyvä lumi satoi Rovaniemellä 17.9.

Erään elokuvafriikkien listan mukaan ”paras koskaan” pyöri eilen Mainos-TV:n sivukanavalla (SUB).

Tarina muistutti siinä esilletulleita ”lapsuuteni kirjoja” ja sai musiikkivoimaa Mozartilta. Sankari sai tilaisuuden kostaa ja elämänsä ensimmäisen ystavän, vanki N:o 30265:n.

Kostoa kutsutaan laiskaksi suruksi.

Uutisissa kerrotaan vahingoniloisina USA:n presidentin kohtaamasta kostosta. Luonto rankaisee tuota piittaamatonta saksalaislähtöistä liinatukkaa tuhoamalla mafian sydänmaita rujosti. Texas ja Florida saavat huutia.

Meistä ihmisistä erittäin merkittävä osa uskoo johonkin meitä suurempaan, mystiseen voimaan. Etiikan eli oman oikein/väärin-sieluni kannalta esimerkiksi minun elämäni aikaisista Suomen presidenteistä ”uskon” vain yhteen. Hän onkin nainen.

Illan elokuvassa uskon kohde on ystävyys vankien 37927 ja 30265 välillä. Minä en tiedä yhdenkään ystäväni sotu- tai vankinumeroa eikä minun taivaasenikaan ole merkittyä pin-koodia.

Lähden ajelemaan Ylämaihin poikkeuksellisesti heti viikon aluksi. Tarvitsen loppuviikon päivät matkaani alamaihin ja Alamaihin.

Ruskan jälkeinen vuodenaika tekee minut surulliseksi. Kun ei se ystäväkään enää ole joukossamme. Hänen tuhkansa siroteltiin (luulen, että kumottiin) Neva-virtaan Trinity-sillalta jo kaksi kuukautta sitten.

Lukekaa ihmeessä kirjoja. Tämän aamun suositukseni on Tolstoin Anna Karenina, mutta myös Monte Criston kreivi menettelee, jos on nainen.

Anni Ylävaaran tapaukseen palaan, vaikka hän onkin ignoroinut nimeni some-verkoistaan.

Aamun kuva: Myrskyn jälkeen, ennen seuraavaa (-aLii-  7.9.-17)

Illan elokuva: Shawshank Redemption (USA 1994)

Barfota

Tuulee, mutta luvassa on myös vettä (+9C). Floridassa on enemmän suomalaista, suomalaisilta huijattua rahaa kuin Moskovassa. Siksi hurriganes.

1946-1955, kun Kekkonen ei enää ollut sodassa eikä Akselivaltojen puolella Pekkana Peitsi tanassa, oli kotikauppalassani tapana tonkankokoisten Paasikiven aikhan kulkea ilman kenkiä. Tai ainakin ilman sukkia.

Elokuun lopussa, kun alettiin valmistautua kouluun, jonka opettajaa rakastin 9-vuotiaan koko sielulla, variksenvarpaita yritettiin pihasaunassa pehmittää. Kertalämmitteinen, korkea, isän ankaruudesta viestivä kiuas kohahteli, mutta tassut eivät pehmenneet ennen syyskuun loppua.

Eikä rakkaus hiipunut, ei tähän päivään mennessä. Ah Aila.

Nyt, kun Kekkosta ei enää ole eikä ”saatanan tunareita”, olen yhden asian itselläni huolella säilyttänyt.

En pidä kesällä sukkia enkä kenkiä kuin aivan äärimmäisessä hädässä. Eikä sellaista hätää viime kesinä juuri ole tullut vastaan.

Olen pikku hiljaa sieluni kera palaamassa henkisesti Ronja Ryövärintyttären, Peppi Pitkätossun, Vinskin, Veljeni Leijonanmielen ja Pertsan & Kilun ikään.

Eilen illasta sen huomasin siitä, että typerien jenkkileffojen sijasta nautin tavattomasti BBC:n Promsien riehakkaasta musisoinnista suorassa lähetyksessä.

Mieleen tulvi Robin Hood, kapteeni Hornblower, Oliver Twist, Robinson Crusoe ja Huckleberry Finn.

Mikä saa arvostaan turhantärkeän emerituksen nyt itkemään lapsuuttaan?

Katso aamun kuva, variksen/harakan-varpaiden tuho! (-aLii- 8.9.-17); Riitan Jalkaterapia, Pekankatu 13, Rovanemi (Riitta Aska)

Angela’s Ashes

Ei pakkasta, lehti irtoaa puusta ja pensaasta, hurrikaanitaivaasta valuva vesi kuljettaa sen alamaihin.

Jostain syystä Satakunta on Suomen uskovaisin maakunta. Ei niin, että Jumalaan vaan niin, ettei tieteeseen, mitä se sitten maailman jesuiitta- ja hebrealaiyliopistoissa onkaan opetettu.

Kirkollisveronsa kiltisti maksavat puoluepukarit Boss-puvuissaan ja -jakuissaan kuitenkin ajattelevat, ettei Abrahamin Jumala ollut väärässä luodessaan maailmankaikkeuden ei niin pitkän aikaa sitten. Mielipide-ero satakuntalaisten ja puhuvien päiden välillä ei ole kuin vajaa 14 000 000 000 vuotta.

Kannattaakohan yrittää julistaa tai sanoa Abrahamin eri seuraajajoukkojen toisilleen mitään (luteristit, jihadistit, ahabiitit, ortodoksit, sunnit, shiiat, anglikaanit, kveekkarit, mormoonit jne)?

Aamun otsikko viittaa timosoinilaisuuteen. Kirjassaan ”Seitsemännen portaan enkeli” (Angel’s Ashes) Frank McCourt kertoo, mitä katolisessa Irlannissa tapahtuu kun uskonto, minkämerkkinen tahansa, muodostaa pystysuoran lävistäjän ihmisen lapsen koko elämänkaaressa.

Aamun kuva, tältä aamulta, on Les Feuilles mortes, ”Kuolleet lehdet”

 

Kerro tarina – The Story, Please

Taivas on vaalenemassa, pilvessä.

Koska olen valmentanut jalkapallossa Liverpool-nimistä joukkuetta ja ollut mukana perustamassa FC Santa Claus-nimistä, osaan ehkä lukea peliä. Kun Arctic Golf Finland niminen skotti-peli-seura laitettiin käyntiin, olin mukana ja taas opin lukemaan pelaajan ja pallon suhdetta. Vaikka golf-seuran nimi onkin raiskattu, jalkapallojoukkue on myyty kiinalaisille ja Liverpoolin nappulat ovat pian elämänsä ruuhka-ajasta siirtymässä ”minun puolelleni” eli harmaantumaan, en ole tuota pelin lukemisen vaistoa kadottanut.

Niinpä siis eilen, kun minut oli osoitettu rovaniemeläiseen miljoonien hintaiseen jalkapallokatsomoon istuimelle n:o 425, huomasin ”ettei tuosta, pojat mitään tule”.

Poistuin vartin kuluttua ja siirryin seuraan, jossa kerrotaan tarinoita.

Suomi ja meidän ”Kalevalamme” on iso tarina.

Suomen pohjoinen on tarinoiden kultamaa, isomusten valtakunta.

Niitä tarinoita, olivatpa ne itse rakettuja veneitä ja ruumisarkkuja, pinnalla pysyviä kanootteja, kirveellä veistettyjä karhuja, hurjia tauluja, seesteisiä valokuvia tai illan hämyssä sanailtuja kertomuksia, olen opetellut kuuntelemaan, haistelemaan, katselemaan ja hiukan tulkitsemaankin.

Toki itsellenikin vaatimuksia tohdin tarinan tekemisessä asettaa, mutta vielä on rima ylittämättä tai se on kerta toisensa jälkeen tippunut kannakkeiltaan.

On pitänyt oppia olemaan nöyrä nauttija, kun Särestöniemi, Kyyhkynen, Kariniemi, Kettu (Heikkinen), Mukka, Liksom (Ylivaara), Paasilinna, Raekallio, Kokko, Peura, herra Pekka Lanko tai Heikkilä satojen kollegoidensa kera pääsevät vauhtiin.

Jari Tervo: ”Meidän Lappimme Tarina”

Eilen oli vauhdissa Torkko.

Se sama, jonka sukulaisnainen Carol  kisasi republikaanien ehdokkuudesta Ameriikan presidentin virkaan Donald Trumpin kanssa äsken.

Tällä kertaa viiden miehen turistelijajoukko kuuli, millainen on ollut oikea Annikki Kariniemi, everstin leski, opettaja ja kirjailija:

”Haista Sinä Paasilinna oiiikeein piiitkää vittu kuin haravanvarsi” kuvaa hyvin sitä, millainen armoitettu rämäpää Pohjanhovin juhlassaan jätti lähtemätöntä jälkeään nuorempien läsnäolijoiden mimosanherkkiin sieluihin.

Sekä Anni Ylivaara, siis Rosa Liksom, että Annikki Kariniemi asustelivat pitkään Nuuskakairassa, satujen ja kulttuurin ihmeellisellä syntyseudulla.

Taidanpa tänään kipaista ostattelemassa Ylivaaran kertomuksen Kariniemestä, kansakoulunopettajasta, jota yksikään hänen oppilaistaan ei unohda eivätkä nekään, jotka näitä piitkään vitun juttuja kuuntelevat hämäränhyssyssä niitä eteenpäin välittääkseen.

Television eilisiltaisessa ”luontoillassa” (Enbuske & al) esiintynyt toinen Rosa kynsiin rakentuvine vulva-teoksineen joutaisi matkustaa Lappiin opiskelemaan varsinaisen vitun tarinaa. Se ei haise hyvälle.

Aamun kuvatarinan (-aLii- 8.9.-17) joka on tv-vastaanottimemne viereen (tänään ”Vain elämää” 20:00, mukana Cheek) itsensä ripustanut, on laatinut Anni Ylävaara, mutta ei ole sitä signeerannut. Olisikohan siinä Annikki opettamassa Rosaa?

Väinö Tanner

Autonklasi ei ole vielä jäässä, mutta internet yskii kovin +1C:ssa.

Anni Ylivaara, samasta Nuuskakairasta kuin Annikki Kariniemi, on kirjoittanut nimellä Rosa Liksom kirjan oikeistosta. Siksipä pohdin tänään oikeisto-demareita. Pitää poiketa kirja hakemassa ja lukea se. Kariniemi tunsi oikeiston.

Joku aika sitten olin Helsingin yliopiston juhlasalissa ensi kertaa elämässäni.

Lasse Lehtinen, minusta alavirtaan Kymijokisuulla syntynyt törkyturpa, kertoi, kuinka Väinö Tanner olisi halunnut NATOon, mutta joutuikin linnaan. Eräs Tannerin seuraajista olisi myös halunnut NATOon, mutta ei päässyt edes linnaan.

Seuraan rauhallisella mielellä puolueeni (SDP, saks SPD) kohtaloita NATOn ja Erkki Tuomiojan isoäidin välimaastossa. Olen ollut porukassa ”Genosse” 33 vuotta ja vieläkin etsin sen kaadereista🤛 itseäni. Väinö Tanner vai ”Paikallisjunalla Eurooppaan”-Sorsa.

Internetista vasittu osa on aurinkomyrskyn jäljiltä nurin, joten lähden hauskat mielessäni Ylämaihin, kuten aina torstaisin.

Illasta aion ensi kertaa Paavo Lipposen palkitsemalle Areenalle (Forum Lapponicum eli Poronsilmä), jossa Sparta ja Ateena ottavat yhteen 06:30 jpp.

Aion keisarien tavoin näyttää peukkua rivillä 6.

🤛🤛🤛

Kuva: -aLii- 27.8.-17, katto korkealla, seinät leveällä kirkossa, jonka ulkoseinään ei ole muurattu Judensau- korkokuvaa – kyllä ihmisen maailmaan mölyä mahtuu, jos mahtuu kauneuttakin

Kant ja Jeesus arvo(nna)n välineinä

Sää ei muutu, vaikka täysikuu ja auringonpilkkumaksiimi.

Korviin osui keskustelu, jossa vaikuttamisen professori, virkamies ja mediahenkilö miettivät tuhkarokkorokotuksia.

Keskustelussa mainittiin, ettei vaikkapa Italiassa tai Australiassa lapsella ole asiaa julkiseen päivähoitoon, jos kaikkia yhdeksää piikkiä ei ole todistettu annetuiksi ja otetuiksi. Suomessa sama kuri oli 1800-luvulla, kun isorokko ajettiin maasta.

Merkittävin keskustelun kohde kuitenkin oli ihmisen, homo sapiens, arvojen muutos. Se tulee esiin lauseparissa: ”Kaveria ei jätetä – Kaverille ei jätetä”. Kantin kuuluisa imperatiivinen prisiippi ja Jeesuksen vuorisaarnan kultainen periaate saavat tässä ihmisen maailmassa aina vain laajemmin huutia.

Totta kai rationaalinen ihminen, esimerkiksi Laura Huhtasaari, saa enemmän myönteistä julkisuutta, jonka Timo Soini on jättänyt vapaaseen käyttöön kuin Antti Rinne, joka sai osansa Pertti Paasiolta.

Kun Lutherin tekojen tapahtumapaikoilla seurasin pariakin keskustelua yhteisestä hyvästä ”Judensau”-nimisen korkokuvan (Mariankirkko, Wittenberg) alla, olivat ajatukset usein ”kilin mietteet”-vaihteella.

Nyt meitä viedään ja lujaa. Niin ajattelin.

Irakilaisten pakolaisten siirtyminen Suomesta Tornion rajan yli Ruotsiin on aika diagnostista. Samaa oli 1960-70-lukujen vaihteessa samalla rajalla enemmänkin. Kittilä ja Salla & al tyhjenivät köyhän Suomen kouluttamista nuorista eivätkä he ole tulleet takaisin kuin korkeintaan rajan pintaan arpomaan, kummalla puolen saa halvemman kahvin ja enemmän eläkettä käteen. Ikea-rules. Jäljellejääneiden nuorten kuolinsyissä ovat siitä alkaen korostuneet itsemurhat joka puolella länsimaita.

Rokotukset eivät siis enää vissille osalle kansaa maistu, koska osasta sen puhe- ja vaikutuskykyisimmistä edustajista kultaisten patsaidensa alla on tullut yksiöurheilijoita. Tilanteessa on kuitenkin yksi tuskin havaittavissa oleva lohtu.

Leijonat, Huuhkajat ja Susilauma. Siis joukkue-urheilu. Vimpeli vastaan Sotkamo. Voitto Hellstenin ja Lasse Virenin aika on ohi – vai?

Ehkä me vielä pelastumme, ennen kuolemaamme.

(kts myös Obaman enkelit ja Quardian tänään: Brexit, muuri, Trump)

Kuva (-aLii- 28.8. -17): Judensau, korkokuva Lutherin saarnakirkon ulkoseinällä (Marian eli kaupunginkirkko). Vastaavia on luterilaisten kirkkojen seinillä Keski-Euroopassa satoja edelleen paikoillaan todistamassa yhteisiksi omaksutuista arvoista

 

Age of Dystopia

Juuri aikuistuvana kohtasin Hair-musikaalissa Vesimiehen aika – ilmiön, Age of Aquarius. Saman verran vanhenevana on nyt dystopian aika tulla vastaan.

Vesimiehen aikana pelon kohde on ollut Tsarbomba,  neuvostotieteen riemuvoitto jenkeistä. Mahdottoman iso ilmassa poronhoitoalueella räjäytetty ydinlataus. Se tappoi Kennedyn, tiputti lentokoneen (DC-3 Koivulahdella) ja vei luottamuksen siihen, että Kuubassa voisi olla ihana impi (”ja me tulimme kapakasta, kai pikkaisen horjuen…”).

Viime vuosina sana dystopia on ilmestynyt kiihtyvässä tahdissa itseni kaltaisten skribenttien sanavalikoimaan.

Se tarkoittaa jotain ihan kauheata. Siitä on parhaillaan menossa Radio Yle 1:n kolmeosainen kuunnelmasarja ja toinen perättäinen isomyräkkä Atlantilla, tällä kertaa Irma. Floridan alligaattoreille tulee pian hätä, kun ei ehdi syödä kaikkia kuolleita (kts myös Mika Waltari: Sinuhe egytiläinen ja Niilin krokodiilit sen ajan dystopiakausina).

Maailmanloppuhan se siinä kurkistelee. Tai ainakin ihmiskunnan loppu. Vain torakoista kerrotaan selviytymistarinoita.

Ehkä puhuttelevin esimerkki on Cormac  McCarthy´n Tie (kirja ja elokuva, 2006). Tarinassa jäävät eloon vain isä ja poika ja sitten hekin kuolevat.

Mistä näitä maailmanlopun julistajia sitten sikiää. Ainakin koko kirjoitetun historian ajan niin taide kuin uskonnotkin ovat dystopiasta rähjänneet ja sekä aneet, kirkollisverot että tekijänpalkkiot kuitanneet. Sitten ne rahat on käytetty joko Kosmoksessa, Hansassa, Marinadissa, Pistossa tai ikuisten muistomerkkien (esim Pietarinkirkko, Rooma) rakentamiseen Unescon maailmanperintönä suojeltavaksi.

Niin, mistä näitä maailmanlopun profeettoja tulee.

Veikkaan, että asia on geeneissämme. Geenejä meillä on muun ohessa solutumassa, mitokondriossa, suolistossa ja jopa iholla. Ja niitä on geeninä, junk-geeninä, epigeeninä ja eräänä uutena muotona, jonka nimi ei ole nyt juuri mielessäni.

Kuten Juice asian ilmaisi: ”Ihmiskunta tekee itsemurhaa”.

Ai niin, aamun sää on pimeä, kirkas, +2,5C. Aamukone, Etelä-Amerikassa valmistettu, lähtee ajoissa 30 000 muun lentskarin joukkoon dystopiaa tekemään (sen verran niitä joka hetki on juuri tuhoutuvassa ilmakehässä). Aamun lehti väittää, ettei Tuula Haatainen (sdp) ole minkään näköinen – aika rumasti ilmaistu.

Kuva (-aLii- 5.9.-17): Dystopia-kissa (tekijä H. Vartiainen, nyk ICE, 1988)