Dystopia Harmageddonin tapaan

Vaikka sää on sama (-7C, tyyntä), en ole levollinen.
Vaikka Jesus hävisi Salah´lle ja Mikko Kärnä Rooman valtakunnalle, ei se voisi vähemmän kiinnostaa.

Jos sekä venäläistaustainen ulko- ja sotilaspoliitikko että Nobelin palkinnon voittanut kansakoulunopettaja soittavat hälyytyskelloa, ei minun auta miettiä jalkapallotuloksia tai Pirskerin saarella 1970-luvun alussa tapaamaani armoitetun viisasta psykiatria (Achilleus).

Maailmanrauha on taas kerran hilkulla. Viimeksihän se oli tällaista reilut 78 vuotta sitten, Molotovin ja Erkon aikhan.

Koska muuan ruotsalainen on kirjoittanut kirjan, jota kaikkien mielestä kaikkien pitäisi lukea, voin yrittää rauhoittaa itseäni vähän. Kirja kertoo, että koskaan historiassa ei ole ollut ihmiskunnalla ja sen tyyssijalla, maapallolla, näin hyvin.

No, oli miten oli, ohjusten heristely Syyriassa, Sinuhe egyptiläisestä tutussa sodankäyntimaassa ja atomivoimalan keskeisimmän osan rakentaminen Itä-Ukrainassa Pyhäjoen voimalaa varten muodostavat hyviä murehtimisen aiheita. Etukäteisitkua maailmassa, jossa dystopia opitaan oivaltamaan nykyisin jo tarhassa, jossa akateemisesti koulutetut opettajat pienellä palkalla siitä lapsille kertovat.

Aamun kuva on poimittu kirjasta, joka juuri nyt on vahvasti kulutuksessani.
Sain Sodankylän mielenterveystoimiston väeltä ”Linnut äänessä” – kirjan täyttäessäni vuosia.
Kirjassa on kuvia linnuista ja diginä niiden äänet.
Tänään kuva on rauhankyyhkystä.

Turhaanko kujertaa?
Käyn aamun linturetkellä etsien turhaan jälleen myöhässä olevia Hesaria ja Kalevan yt-kummpania postilaatikosta.
Pikkulinnut sanovat twiit pari-kisaillen ja taustalla harakka huttua keittää.

Mainokset

Ne Kymmenen Kärjessä

Vajaa kymmenen graadia kylmää, eilinen nasakka myräkkä on tyyntynyt, taivas on sees, yöllä revontulet leiskuivat tämän tiistain aurinkoiseksi.

Lauloin henkeni kaupalla kuorossa ensi kerran Donnerin johdolla kranaatinheitinoppilaana, toista kertaa Akmeelin alaisuudessa 1980-2010.
Henkeni kaupalla?
Kuorolaulu säästää henkesi, jos teet sen maksutta ja muutoinkin talkoilet (Lapualainen kansanviisaus).

Donner laulatti Kouvolan kirkossa omia sävellyksiään eikä Sodankylän akmeeli, Heikki Yli-Tepsa, jäänyt yhtään jälkeen. Rova Kvartetti, 8 vanhenevaa miestä, lauloi Lapille (säv ja sanat Heikki Yli-Tepsa). Maaherra Pokka oli otettu, mutta ei se mitään auttanut. Lääni on lopetettu aikapäiviä ja jämätkin ovat keskenään sisällissodassa.

Edelleen Lapin maaseudun kansa nousee seisten laulamaan Pohjois-Pohjanmaan virttä, kun Väyrynen on juhlapuheen lopettanut: Kymmenen virran maa.
”Maa ponteva pohjolan äärillä on, se on entistaistojen tanner” (Oulun Siika Pyhä Kala…).

Sillä tavalla sanat harhauttavat, että huonompia väestön keskeisiä välejä kuin näkee Pohjois-Pohjanmaan, Länsi-Pohjan ja Lapin aboriginaaleilla ei varmaan ole edes suomalaisessa avioliitossa.

Yksi mielenkiintoisimmista Rova Kvartetin lauluista on minulle, jos Pater Nosterista ei oteta, ”Kymmenen kärjessä”.

Laulu on syntynyt aikana, jolloin kevyttä musiikkia Finlands Rundradion lähetti kahdessa muodossa. Kaleidoskooppi ja Kymmenen kärjessä.
Nekin lähetykset katkaistiin kesken jos Amerikan presidentti ammuttiin Dallasissa tai DC-3 tippui Koivulahdella.

Lauantain toivottujen levyjen viimeinen varttitunti myös saattoi jonkun mielestä kuulostaa kevyeltä, mutta näin ei oikeassa elämässä ollut.
Lauantaina saunan jälkeen oli Satun vuoro taas kerran, sukunimestä riippumatta, sanoa, ettei suhteemme enää jatku.
Ja näitä Satuja riitti.
Nuori Werther kärsi, kärsi ja kärsi.

Lauluun Kymmenen kärjessä sisältyy säe:

”Minne ne oikein vievät meitä, minne ne oikein vievät meitä – NE KYMMENEN”.

Mitäs niitä nyt sitten on, elämäni kymmenen kärjessä joukossa.

Kouvolan Pallon Lyöjät, Viipurin Sudet, Tappara, FC Liverpool ja Rovaniemen Palloseura nyt ainakin.
Mozart, Bruch, Mendelssohn.

Kaksi tärkeintä puuttuu listalta.

Arktinen Puskurikapasiteetti ei ole mikään Leelian Lepotuoli (Eeva-lehden ihmissuhdepalsta siihen aikaan kun Laila Kinnunen lähes voitti Euroviisut laulaen ”Valoa ikkunassa”).

aamun kuva (-aLii-9.4.-18): Aurora Borealis, todellinen versio – final version

Huijatuksi tulemisen taito

Pakkasella käy, mutta ”uusi lumi tappaa vanhan” (vanhan ihmisen vai lumen?). Lapin satakieli ja harakka hallitsevat ilmatilaa Lapparia ja Hesaria laatikolta hakiessani, punatulkku on vaiennut.
Ilmasssa kohden maata leijailee harvakseltaan pakkashiutaleita. Kesärenkaat on lain mukaan vaihdettava Datsunin alle tänään. Agricolan laki.

Seuraan Blom-nimisen ihmisen väitöskirjan aiheuttamaa keskustelua.

Samaan aikaan mietin tanskalaista dokumenttia (Dok), joka kertoo yhtälaisen tarinan (Yle-Teema, myös YLE:n rahoilla tuotettu).

Me oikein joukolla haluamme tulla huijatuksi.

Olen yrittänyt elämäni varrella muistaa Apulin ja Epulin neuvoa 1950-luvun lopulta Kouvolassa:

”Paitsi jazzia, kaikki muu on huijausta”.

Ohje on ollut hyvä. Improvisaatio ei vedätä.

Aika usein olen lähipiirissäni tullut huijatuksi, mutta suurissa ympyröissä en kertaakaan (??).

Kertaakaan en ole luottanut lääkärinä hoitomenetelmiin, joissa on mukana vahvasti noceboa tai placeboa.

Sen kerran, kun olen mentoreideni opastuksella jomman kumman, placebon tai nocebon ottanut klinikkaani, olen aika pian huomannut jujun ja ”antanut olla”.

Axel Oxenstiernan lausahduksen opetti hyvin kouriintuntuvalla tavalla minulle keskikoulun ja lukion historian opettajani: ”Meitä hallitaan vähällä järjellä olettaen että olemme vielä vähempijärkisiä”.
Se on riittänyt 34 vuoden aktiivisuuteni ajan politiikassa. Äänistä riippumatta.

Arktisessa puskurikapasiteetissa olen aika usein päivän kuvia mukaan otettuani huomannut, että klikkauksia tulee sitä enemmän, mitä enemmän olen kuvia ”photoshopannut”.

Kun joskus harvoin tapaan ihmisen tai joukon, jolle huijaus ei ole päätoimi, olen yrittänyt sellaiseen liittyä.

Mutta ei se auta: heilläkin on missio, jolla ei ole taustanaan evidenssiä (näyttöä) kuin aivan aluksi.

Sitten jo saavutettu suosio ja valta saa kaikki vannomaan valheen – tarkoitetun tai vahingossa käyttöön tulleen – nimiin.

Kelaan yhä useammin näitä vajaata neljäätuhatta päivitystäni ja yritän verrata niitä Kullervo Kemppisen pojan päivityksiin tai Välskärin kertomuksiin.

Jotenkin tunnen itseni hiukan rehellisemmäksi kuin ehkä Kemppinen, mutta toisaalta tervehdin kunnioittaen sitä, että hän saa päivityksiinsä aika laadukkaita ”lettereitä”, joiden tarkoitus näyttää olevan huijausten paljastaminen huijauksiksi, ei totuuksiksi.

Kun opiskelin teoreettista filosofiaa Helsingin Yliopistossa 1966-67, opin yhden asian, jota en sen jälkeen ole unohtanut:

”Totuus on jotain sellaista, joka on mahdollista asettaa kyseenalaiseksi – falsifikaatio – eikä sellaista, jota ”kaikki noudattakoon, kun laki säädetty on”

Aamun kuvassa yritän asiaa valaista (-aLii- 6.4.-18): sekä malli että tulkinta ovat siinä rinnakkain verrattavissa, photoshoppaamatta.

Crusted Snow

Kymmenen kylmää, hankikanto on alkanut. RadioYle1 kuuluttaja kertoo 06:59 hämmentävän uutisen:
”Viimein Utsjoella aurinko laskee kello 20:47”.

Hai Työ
ja onnellista kansallispäivää.

Koska ”Näistä levyistä en luovu”-sankarimatkailija Martti Kirsitie, tuore leski, kertoo autoradiossa sattumuksista matkoillaan vaimovainaan kanssa, lähden mukaan peliin.
Olenhan asunut Kuopiossa (Kallavesj).

Uutissivustot kumisevat auringossa tyhjyyttään, vaikka olemmekin puolison kanssa olleet yökaupalla sekä Münsterissa (eilen 3 kuollutta) että Trump Tower´ssa (23. kerros, eilen 1 kuollut, 50. kerros).

Vain jälkimmäisessä tapasimme sekä kenraali Oksalan, taiteilija Heikkilän että kummituksen: suojelusenkeleiksi sellaisia nykyisin kutsutaan, kts HS Kuukausiliite 4/2018.

Yksikseni matkustin Syyriaan (eilen 200-300 syriiniin kuollutta), jossa Matti-vainaan kanssa jaoimme ”late Simo-vaarin” kuoleman tapahduttua häneltä jääneen pesän.

Tuossa ohjelmassa on jotain niin ainutlaatuisen tarkasti suurten ikäluokkien keskiluokkaiseen mieheen sopivaa, että kyllä se kannattaa YLE/Areenalta poimia.

Ei siksi, että hyväksyisi jotain vaan siksi, että huomaisi.

Ymmärrystä ei mikään taida lisätä – ei varmaan ole tarpeellistakaan?

Koska Jäämeren rataa ei ole, menevät junat aamuisin tyhjinä pohjoiseen (aamun kuva, -aLii- 7.4.-18).

*

Siltä varalta, että muut paikat, joissa Kirsitie on poikennut – ja minä – kiinnostavat, ne löytyvät oheisen linkin takaa.
https://spotthestation.nasa.gov/home.cfm

Tekee jo hidasta lähtöä

Jokunen pakkasaste jäädyttää eilisen sulamoskan kaduilla ja aitovierillä ja näin povaa paikkakuntamme sairaalan poliklinikalle useita nilkan nuljahduksia.

Yleensä lauantain uutiset voi lukea ilman erityisiä tunnekuohahduksia ja erikseen on silloin helppoa laatia otsikko Arktisen puskurikapasiteetin päivitykseen.

Tänään on toisin.

3848. APK:n päivitykseni otsikko on ”jäähyväiset hyville tavoille”.

Iltalukemisena yöpöydälläni on ainakin vuoden ajan ollut ”Mätämuna”-niminen paksu teos.
Siinä munkkiniemeläinen mies tilittää omaa elämäänsä tietäen olevansa tekemässä itsemurhaa.
Kirjan teksti selvästi tiivistyy viimeisillä sivuilla, kun kirjoittaja käy kohden nopeata lähtöä.

Kirjan keskeisimmät asiat tapahtuvat minulle jo 1950-luvulta tutun tutun lehtitalon verkoissa.

Näyttäisi siltä, että hirvensalmelainen musiikkitietäjä ei enää muuta keinoa löydä tuolle lehtitalolle kostaakseen kuin julkisen itsemurhansa.

Mieleeni tulevat kreikkalaisten filosofien ja saksalaisen Goethen antamat mallit. ”Kaunis on kuolla kun…”.

Kun tuo kulttuuritoimittajan omalla itsemurhallaan tahraama lehti tänään otsikoi ikätoveristani Pikku-Buntasta, entisestä syvänpunaisesta taistolais-toverista, että hän tekee jo hidasta lähtöä, on se joko hurjaa tai tietämätöntä mauttomuutta tai täysillä selkään ammuttu kosto jostain, mikä ei ole tiedossani.

Lauantain kuva: (-aLii- 5.4.-18) ”Elettiinpä ennenkin ja katolt lunta luotiin”

Mätämunan muistelmat (Seppo Heikinheimo, Otava 1997)

On juhla ja juhannusilta

Lämpö- tai pakkasmittari on pulassa: nollakeli jo monetta päivää, mutta satanut lumi jää pihan joulukuusen oksille. Ei lämpö- eikä pakkas- vaan NOLLA.

Maan ylivoimaisesti kallein instituutti julkaisi eilen Jyväskylässä Urkkivainaan piikkiin todella rajun väitteen.

Jos suuret ikäluokat, me 1945-1952 syntyneet, liikkuisimme oikein paljon, maassa säästyisi 3-7 000 000 000 €. Siis jopa kaksi kertaa enemmän kuin hallituksen SoTe-uudistuksen arvellaan leikkaavan maan sairaanhoiton kulujen kasvutarvetta (kulut 15 000 000 000, tarve 21 000 000 000, soten jälkeen siis vain 18 000 000 000).

Kaksi suomalaista väkivallalla itseään leivässä pitävää mies-kaunokirjailijaa oli eilen tunteroisen vieraana verorahotteisen höyry-YLE:n kulttuuriohjelmassa väittämässä, ettei Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimykset”-kirja ole aiheuttanut nuorten itsemurhia.

IMS87-projekti, jossa olin maan suurimman läänin osaprojektijohtajana, tutki 1987 maassa tehdyt itsemurhat (1500 kpl).
Eräs keskeinen havaintomme on, että nuoriwerther-ilmiö on totta.

Sen paremmin UKK-instituutille kuin noille kahdelle mies-kirjailijallekaan ei kelpaa totuus tai tieteellinen näyttö.

Heille kelpaa vain omassa sielussa syntynyt epäluulo siihen, että tutkittu tieto olisi / ei totta, tilastoa, valetta tai ihan emävaletta.

Uskoisin, että Rooman valtakunnassa vallinnut tapa, jossa sen ajan urhokekkonen näytti peukaloa ylös tai alas ja näin sääteli kansan väkivaltaisuuden ja liikunnallisuuden määrää oli viisaampi keino pohtia säitä ja sairauksia kuin tämä kahden poikakirjailijan, heidän naishaastattelijoidensa tai Jyväskylän UKK-instituutin keinot.

Istuimme illalla nauttimassa Scandic-hotellin jättikokoisia poronleikkeitä seitsemän miehen voimin.
Olemme syntyneet 1938 – 1950 välillä.

Keskustelimme unemme laadusta, syvän unen säätökeinoista ja sairauksistamme,jotka enimmältään ovat liikunnan seurausta. Niiden hoito maksaa maassamme vuosittain enemmmän kuin sydän- ja verenkiertoelinten sairauksien hoito.

Keskustelussa sivuttiin myös eutanasiaa, avustettua itsemurhaa ja suomalaisnuorten vähentynyttä itsemurhien vuosittaista määrää.

Meiltä puuttuu nyt johtaja, sellainen palava pensas, jonka perässä kansa voisi puhtain otsin vaeltaa kohden…

Aamun kuva (-aLii- 6.4.-18: kotipiha): Pian on #metoo vaihtunut #tulvatoo ja sitten taas on joulu ja kärpäset.

Lopuksi


VAROITUS VAROITUS VAROITUS

Lapissa on todellakin satanut – ja sataa – nuoskalunta (nyt jo >5cm).

Jos ihmisenlapsi menee kolaamaan lunta pihasta, katolta ja/tai kaduilta, on coroneri´lla (oikeuslääkäri tai patologi) ja sydänteho-osastolla tilastointipulma.

Oliko tuki- tai kaularanka-, sydän-, verisuoni- tai aivohaveri, jopa kuolema, liikunta- vain sydänperäinen?

Ehkä se olisi epäsuora itsemurha? Nuoret wertherit lumisilla.

Kyllä kesä kuivaa sen minkä se kastaakin.

Elektroretinografia

Hiven miinusta, illalla satoi solkenaan vettä.

Kun kohtaan ihmisiä, katson heitä silmiin.
Opin tavan 1950-luvun alussa.
Olen taitoani hionut siitä lähtien kuin Olli Jalosen kirjan Taivaanpallo sankari omaa näkykykyään.
Hän katsoi tähtiin.

Eilen tapasin erään ystävän ja katsoin tapani mukaan.
Ilta menikin vähän surressa. Kaikki tässä hyvässä ja demokraattisessa Suomessa eivät saa osakseen hyvää kohtelua.

Silmien seutuun tulee aivan niiden takaa, parin-kolmen sentin etäisyydeltä, suuria hermokimppuja, jotka viestittävät aivojemme niiden osien tilanteesta, joissa herkimpien ja tavoittamattomimpien asioiden koti taitaa olla.

Puhutaan tumakkeista. Tähän aikaan ja yleisemminkin ehkä Lapissa kiasmatumake on noista mantelin kokoisista aivo-nappuloista yksi merkittävimpiä.
Sieltä löytyvät ja siellä toimivat kellogeenit, jotka säätävät eloamme sekunnin murto-osista siihen sen lopulliseen mittaan (78-85 vuotta) asti.

Kun katson ihmistä silmiin ja koska olen sitä harjoitellut, vilkaisen joka aamu vessamme peiliin.
Ei sieltä paljoa näe ja senkin 180 asteen virhekulmalla:

”Parantaja, paranna itsesi”

Otsikon viesti on, että silmiä seuraamalla kone osaa jo tehdä diagnoosin.
Että sellainen algoritmi.

Toivottavasti ihminen sitten osaa – auttaa.
Tai ehkä senkin tekee algoritmi. Jos ei meistä ole.

Kuva: yhden laadun kellogeeni, 19.10. 1996.

Pitkän Jussin Majatalo, Pörssiklubi ja Viimeinen Ehtoollinen

Pakkasta kahdeksan, lunta mittaamattomia määriä.

Luin juuri kirjan, jossa kolme miestä teki tutkimusmatkan ja yöpyi majataloissa. Sellaisia kirjoja olen lukenut 1950-luvulta alkaen.

Olen useasti, useammin kuin jälkikäteen tohtisin tunnustaa, poikennut sellaisissa ravintoloissa, joissa ruoka ei ole maistunut, mutta on kallista.

Olen myös käynyt Primulassa, Rautatalon Colombiassa ja Fazerilla, joissa juoma kannetaan pienissä kupeissa eikä järkeäkään ole isolla lusikalla annettu.

Näissä läävissä on tiukat säännöt, TB:n paareissa.

Niistä on luotu sellainen kuva, että niissä käytettäisiin se valta, josta Axel Oxenstierna poikaansa varoitti aD 1648 Münsteriä ajatellen (Westfalenin osavaltiossa).

Helsingin Pörssiklubia enemmän valtaa olen nähnyt käytettävän Torontossa sijaitsevan 40-kerroksisen pilvenpiirtäjän kattoravintolassa. Mies Van Der Rohen piirtämässä talossa.

Mutta eniten valtaa ehkä koskaan on käytetty siinä majatalossa, jossa tarjoiltiin viimeinen ehtoollinen (raamatunkielellä ehkä suuret alkukirjaimet, HPE).

Tuolle majatalon illallispöydän vallalle ei Rovaniemen Klubin, Kouvolan Kauppakerhon tai minkään maan satojen upseeri- ja aliupseerikerhojen valta voi mitään.

Ei myöskään jo mainittujen kampaamoiden, kahviloiden tai buduaarien valta.

Kun viimeksi olin Pörssiklubilla, mukana seurueessa olevat naiset tuntuivat kannattavan sitä, että vain miehiä otetaan jäseniksi.
Edellisestä kerrasta seurasikin katastrofi, mutta siitä myöhemmin.

Siihen vallan paikallistumiseen nähden ristikkäisen kannan otan itseni kanssa, kun menen hoidattamaan iän rapauttamia jalkojani sellaiseen ”klubiin”, jota missään tapauksessa ei ole sisustettu määrämittanaan 71-vuotias mies.
Ei Suomi-konepistooleita tai pystykorvia oven pielessä.

”Hän otti myös viinin…”

Aamun kuva: (-aLii- 18.3.-18) Päättämisen tyhjä takki (Ilona Kivijärvi: Paimen 2008)

Uusi lumi on vanhan surma

Pari senttiä lisää tasakattokuormaa, -3,2C.

Lehdessä voisi lukea, että tuhansien kilojen painoinen vakoilusateliitti syöksyi Tyynen Valtameren kymmenien tuhanten neliökilometrien laajuiseen muoviroskapyörteeseen räjähdysmäisesti loimottaen.

Mutta ei siinä lue niin. Siinä lukee:

”Tiangong-1 saapui ilmakehään”.

Se, että uusi lumi on vanhan surma, on satojen vuosien ja kymmenien sukupolvien vissi tieto.
Siinä on kaksi kärkeä.

Ensimmäinen on havainto siitä, että vanhat ihmiset juuri ja juuri kestävät sydäntalven pimeyden ja kylmän, mutta eivät enää huonosti talvella ravintoa ja hivenaineita saatuaan jaksa kehonsa ja sielunsa kanssa hankikannon ja jäidenlähdön yli.
”Kevät ja taikatalvi”, sanotaan asiasta elämän kirjassa.

Requiescat in pace, Inarin Mikko, kollegialiter.

Toinen havainto uudesta lumesta on, että kun se on satanut, vanhakin lumi, erityisesti uuden lumikerroksen tuhottua teräshangen, sulaa pois ja media voi siirtyä #säätoo – hysteriastaan #tulvatoo – hysteriaan.

Kun aloitin työelämässä maalariliikkeen kisällinä ja Valkealan erämaiden nippu-uitossa, oli aika selvää, että lääkäriksi opiskeleva tulee elämässään auttamaan muita.

Kun nyt teen ammattini viimeisiä vuosia, on yhtä selvää, että uusi lumi on vanhan surma ei tarkoita teräsjään, hankikannon, crusted snow´n katoamista.

Aamun kuvani opettaa, että iltaruskolla biosfääri voi viestittää, että ilmakehässä on liikaa hiilidioksidia.
Hiilihän on punainen, kun se palaa.

Weather

-15.5C, kirkasta.

Tajuaakohan JSN ja Päätoimittajien yhdistys, mitä yhteistä on ilmiöillä #metoo ja #säätoo?
Luulen, että kolmannen kaljan jälkeen Pressiklubilla voi joku Ervasti, Saukkomaa tai Nyberg nostaa etusormensa pystyyn ja sanoa: ”Ai saakeli!”