Linjalirattaat

Ei enää ihan niin kylmä, luntakin tuli koiranpissa- ja kakka-maisemia ”puhdistamaan”. 3cm uutta pakkaslunta, kolme viimeksi kuollutta esson-kahvion väärtiä on tänä keväänä kuollut kolan varteen. -10C.

Jostain syystä luonnonluomat (kettu, jänis, ahma, susi, karhu & Co) eivät pissi eivätkä kaki pihaamme, mutta nämä ihmisen luomat lennut sen kyllä talutushihnansa päässä kuristelevina tekevät.

Kun valmistuin lääkärikelpoiseksi eli lääketieteen kandidaatiksi, lääkärit maassamme tekivät työtään Utsjoelta Hankoniemelle havaitsemani mukaan ihan tolkun tohtorien tavoin.

Nyt, kun olen valmistautumassa lääkärin urani maalinauhan katkaisuun, koko se professio on tuhottu lähes viimeiseen naiseen ja mieheen.

Tuholaiset ovat pelastautuneet, totta kai.

Yksi valittiin eilen eduskunnan puhemieheksi, terveystieteen tohtoriksi. Toinen viisastelee Päijäthämeeläisestä Lahden kaupungin ja alueen sairaanhoitopiirin tuhoojakunnastaan käsin.

Suomen lääkäreiden, terveyssisarten ja sairaanhoitajattarien sodat käynyt ikäpolvi saatiin 1972 vielä taipumaan kansanterveyslakiin, mutta tähän sote- ja maakunta-uudistukseen se porukka ei enää taivu.

Se taittui jo.

He ovat kumpujen alla, kumpujen yössä: pekkapeltoset, aarnehaataset, yrjönäsit.

SoTe- ja maakuntauudistus-suunnitelma oli melkoisen valmis ja hyvä silloin, kun Jyrki Katainen, mielisairaanhoitajan poika Pöljältä, muutti Brysseliin komissaariksi.

100 kuntaa ja viisi sairaalaa, sellainen kuin Tanskassakin.
Tosin Tanskalla ja Suomella on pari isoa eroa: Tanskassa ammattilaiset rakentavat tietoverkon, parlamentti käyttää valtaa (2007 DK-SoTe-, maakunta- ja kuntauudistus).
Suomessa näin ei ole, tälläkään kertaa.

Mutta sitten tulivat nämä lääkäreitä vihaavat ja TEHYlle palkkioita ääniä vastaan maksamaan tottuneet politrukit.

Kerronko nimet vai riittääkö, että kerron kotikunnat? Hollolan rykmentti, Pohjanmaan perusemäntä, en paremmin sano.

Kun TEHY 2007 piti lakkoaan, se pelastettiin Suomen kansantalous tuhoamalla kunnialliseen maaliin, kauniaislaisen arkkiatrin avittaessa. Siitä lamasta selviytyminen ei vieläkään ole saletissa.

Kun se TEHY nyt taas lakkoilee ja vetää lääkärit ja lääkintävahtimestarit mukanaan pois sairaan kansan käytöstä, on taas tarkoituksena jakkupukuisten johdolla ehkä jopa tuhota Suomen kansanstalous ja -terveys.

Jälkimmäisen tosin tuhosi laillaan aikanaan puskalainen suola- ja rasva-asioihin kompastunut Kansanterveyslaitos, jota onneksi ei enää ole.

Eikä tupakoivia nuoria. Ne polttavat jointteja ja se on ihan eri juttu.

Viimeisen viiden vuoden aikana jokainen osaava ja järkevä lääkäri, iästä riippumatta, on savustettu ulos suunnittelutyöstä, jotta tämä maakunta- ja sosiaali- ja terveysuudistus-härdelli saataisiin valmiiksi. Tunnen henkilökohtaisesti nuo lääkärit – yksi on hakemassa Helsingin yliopiston rehtorin virkaa.

En arvioi sitä, saadaanko SoTe- ja maakuntauudistus valmiiksi vaiko ei.

Mutta sen osaan arvioida, että pääministerimme, asetehtaansa Ameriikkaan myyneen hailuotolaisen sanonta kannattaa pistää korvan taa odottamaan vastaista käyttöä:

”Pitäkää tunkkinne”.

Aamun kuva: ”Suomen sota”…vai oliko se SoTe…

Mainokset

Kansallispäivä

Kylmä.

Vaalipiiristäni valitaan vajaa kymmenen kansanedustajaa.
Heistä joku on ollut vuosien mittaan ministerinäkin. Hannes, Mikko, Maija…merkittävin osa merilappilaisia. Ylivoimaisena ykkösenä Paavo. Eli valtaa on, on ollut, nyt vain hajaannus.

Heistä kukaan ei ole samaa mieltä kuin Suomen neuvottelijat maamme liittyessä Euroopan unioniin.

He eivät hyväksy, eivät koskaan ole hyväksyneet (so 100 vuoteen) saamelaisuutta. Harva edes ymmärtänyt, vaikka joku on ollut äänioikeutettu Käräjien vaaleissakin.

Ei yksikään heistä eikä koskaan. ”Koulutus, kieli, elinkeinot, yhteistyö” tai ”kuuleminen, ymmärtäminen, muistaminen, tulkitseminen, arviointi, vastaaminen” (Liisa Holmberg, Lapin Kansa 6.2. 2018, s A2)

Australiassa ja USA:ssa on vähän samaa, Kanadassa, Tanskassa ja Venäjällä myös.

Etelä-Afrikassa asiasta päästiin sopuun Mandelan ja Ahtisaaren aikoihin (”The Elders”).

Demokratiassa on valuvika: se ei siedä tai puolusta alkuperäiskansoja, jos he eivät ole enemmistö.
Saksassa he ovat enemmistö.
Eipä juuri muualla.

Mitäs muita demokraattisia maita tulisi mieleen, joissa alkuperäiskansa olisi enemmistö tai edes niin lukuisa joukko, että heillä olisi synnyinmaassaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon äänestäjien mahdaatilla.
Sitähän se edustuksellinen demokratia kai tarkoittaa?

Tänään on saamelaisten kansallispäivä.

Ihan Katrista, Mikosta, Markuksesta, Eeva-Maijasta, Mustista, Johannasta tai Matista riippumatta. Tai ilman heidän tukeaan.

Aamun kuvassa tummuu saamelaisten lippu ja pyörii vesivoimalaitos.

*

Lisää asiassa ja asiasta:

Radio Yle 1:

– Päivän mietelause (06:55 ja 11:55): Nils Aslak ”Ailu” Valkeapää
https://areena.yle.fi/1-4326244

– Aamuhartaus (07:50 ja Yle Areena): Elina Brotherus
https://areena.yle.fi/1-4326242

Laiska töitään kehuu

-30.0, auto jää pihaan ja kuski tupaan.

”Se luoti tiesi paikkansa” juhlii tänään Cajanderin käännöksenä, liput eivät näin vähässä tuulessa liehu tangoissaan.
Laskiaispulla on aika lailla tylsempi eväs kuin rva Runebergin torttu, vaikka tämä siltä näyttääkin.

Mietin taas paljoja töitäni.

Kahdelle alustalle kirjoittamani Arktinen puskurikapasiteetti on tänä aamuna yksikahdetta ajastaikaa bittitaivaalla mahtunut olemaan.

Sitä edelsi 1963 aloittamani kolumnistin ura. Ensimmmäisessä tekstissäni moitin Kouvolan uutta kaupunkia, joka tuhosi kaikki ne kylän keskustan puutalot, mitä Neuvostopommittajilta oli jäänyt polttamatta.
Printtimediaan olen naputellut tuhatkunta kirja-arvostelua ja kolumnia. Lehtiä noita julkaisemaan on ollut vajaa kymmenen ja työhuoneen kaapissa on useita kansiollisia leikkeitä ”zum Andenken”.

Suljetulla sivustolla (Fimnet.fi) tuotin yli 6000 päivitystä (Pohjoinen puskurikapasiteetti).
Toinen vastaavan otsikon älähtely tapahtui Uuden Suomen sivustolla 1990-luvulta alkaen. Vieläkin joskus innostun, mutta seurauksena on Suomi24 (om Aller) saitilla monta ikävähköä selkäänpuukotusta.

Alkuaikana nettihelvetissä oli nettivihan kohteena tuossa alustassa Jeja-Pekka Roos.
Hänenkin historiansa jatkuu ainakin facebookissa, oppiarvoa tuo provokaattori on ehtinyt hankkia emeritukseksi asti.

Jos tuon materiaalini ajaisi älyvärkeissä nyky-algometrien (pitää tietenkin olla algoritmi, mutta on näitä kännissäkin laadittu) myllyjen läpi, syntyisi…
Niin, mitä siitä syntyisi?

Aamussani on eräs havainto, joka liittyy myös tekemättä jättämisiini ja siihen laiskuuteen, joka on aamun otsikon valkohehkuinen totuus.

Yli kahden sukupolven mittainen lääkärin työ, joka nyt etsii tekijäänsä.

Kello kahdeksan tänään loppuu päivystykseni lappilaisessa psykiatrian erikoissairaanhoidossa – tällä kertaa. Päivystysvuorokausia on koossa kuudetta tuhatta.

Kevään mittaan tosin viritän kakkospuhelimeni (PlusOne3) vielä monta kertaa yöajaksi työnantajan kanto-aalloille.
Miksi?

Tämä on minulle sopiva järjestys. Nähdä ja usein auttaakin ihmisiä heidän usein elämää suuremmmissa ulosajoissaan.

”Auttaisi vähän itseäänkin”, sanoi joku lähimmäinen kerran.

On tulllut autetuksi, vastaan.
Nokko.

Mutta, kuten otsikosta jo käy ilmi…Laiska mikä laiska.
Viittaan myös aamun kuvaan (-aLii-5.2.18)

*

Edelläolevan naputeltuani uskaltaudun tulipalo-pakkaseen noutamaan postilaatikolta eilisen (4.2.-18) Helsingin Sanomien printin.

Jukka Petäjä pohtii Markku Innon viimeistä runokirjaa (C5):

lainaus

Olen pitkän tarinan lopussa
heppu taivaanrannassa lapioimassa
sateenkaarta jätesäkkiin

lainaus loppu

lainauksen lainaus

But you´re gonna have to serve somebody, yes
Indeed you´re gonna have to serve somebody.
Well, it may be the devil or it may be the Lord

lainauksen lainauksen loppu

”Tuuli on lähes tyyntä”

Olin eilen puhumassa joukkueelliselle ihmisiä siitä, miten kriisi.
Ikimuistoinen tilaisuus, koska edellisestä on kulunut vuosia.

”Itku – Sitku – Mutku – Joo-joo Joskus”.
Ei se sen vaikeampaa tiukan pakkaskauden aikaan, sisätiloissa..

”Ehjänä – Tyhmänä – Aikaa taaksepäin laskien – Sieltä syy selviytyä etsien”

Viktor Frankl.
Kun laskuvarjo ei aukea eikä varavarjoa ole.

-25.4C, YLE-kuuluttaja antaa päivitykselle otsikon.

Sisältö on 7 + 11. Sisään ja Ulos.
Resilienssi ja plastisiteetti: muovautuvuus ja kimmoisuus.

Tuohuksien vihkimisen päivä.
Kynttilänpäivän aamun sana Raamatusta (VT):

Monet harhailevat, mutta tieto lisääntyy

Aamun kuva: Kodin kynttilät

Haltijoita arjen korvessa

Tanakka pakkanen, neljä yli eli alle tiun.
Elämäni ensimmäisen sydänveritulpan kymmenvuotispäivä, still alive.

Pienestä pitäen mielessäni on ollut satuolentoja. Olisiko ensimmäinen ollut Adalmina tai Tapani Löfving.
Niiden merkitys oli, ja on, siinä, ettei niitä ole mahdollista kohdata oikeassa elämässä.

Iän myötä olen kohdannut yhä useamman niistä.
Lasse Pöysti tuli vastaan Pohjois-Esplanadilla ja vähältä piti, ettemme pysähtyneet juttelemaan. Katsoimme vielä kohdattuamme olkapäidemme yli toisemme.

Joku vuosi sitten saman kadun varrella sukuni talon naapuritorpassa tapasin Veijo Meren.

Mutta on minulla vielä varastossa näitä haltijoita.

Sellaisia, joiden piikkiin voi pistää asioita, joita lapsuuden kenttärovastin uskontokasvatus ei luvannut pistää kolmiyhteisen taakoitukseksi ilman aneita.

Toivon hartaasti, etten niitä oikeasti kohtaa.

Yksi niistä osaa määrittää uskonnon:

”Elämän vertikaalilävistäjä”.

Ajattelen niin, että tuo Excalibur, lävistäjä-miekka, menee aataminomenan taitse sisään ja tulee ulos jalkojen välistä eturauhassyövän torjuttuaan. Matkalla sapeli poistaa sappikivet, laajentaa sydänverisuonet ja nappaa paksusuolesta siellä olevan tymäkän kasvaimen.

Nyt tämä yksi haltija on taas heittänyt kehiin mietteen.

”Olen alkanut ajatella, että vuodet voisivat olla hieman pidempiä”

Jos nyt sanoisin tämän vuorenpeikon, taapertajan, mouruajan ja kaljupälven nimen, ei hän enää ehkä olisikaan haltija siinä todellisuuden aarniometsässä, jossa kynttilänpäiväviikonloppuna varikset vaakkuvat kevään alkaneen:

”Huhtikuu on kuukausista julmin” ne suurella joukolla napapiirin taivaalla rähjäsivät tässä joku päivä.
Naakatkin vaikenivat siinä seurakunnassa.

Hobbittien naakkalinnut.

Aamun kuva (-aLii- 3.2.-18 04:55)
Satujen mielet akkunantakaisessa todellisuudessa

Viimeinen mohikaani

Kuu mollottelee savuisen holotna-sumun takaa ympärillään kehä, -25,2C.

Tarkistan, että ovipielessä oleva kynttilälyhty valaisee sinistä säätä, onhan tulossa kynttilänpäivä.
Se päivä, kun varis ilmoittaa kevään olevan enää viikkojen asia, jokien sulaminen ja rukiin kylvöaika lähestyvät.

Olen jättänyt aiemmin loppuunpalaneen kynttilän, parinkin kuoren pihan tilataidetokseni viereen hankeen tuhkakupikseni. Ennen ensimmäistäkään tumppausta ovat varis, harakka ja naakka ehtineet hakea öljykynttilän kuoren iltapalakseen.

Illalla nautin ”Saivo”-teoksesta, rovaniemeläisen nuoren Outi Tarkiaisen (s 1985) loisteliaasta saksofonikonsertosta.
Saivo on lampi, usein lähde, jossa on useampia pohjia.
Lapin Kamariorkesterin solistina on Jukka Perko.
Olen viime viikkoina soitellut itseäni takaisin Perkon soittimen maailmaan: sopraanosaksofonini rääkyy autotallissamme vapaapäivien iloksi.

Väliajalla muuan tuttu tarttuu hihaani:
Lähdetkö mukaan tupakkatutkimukseen. Siihen tarvitaan tupakoitsijoita”?
Keskustelussa käy ilmi, että tutkimustiimissä suhtaudutaan tupakoitsijoihin niinkuin ihmisiin.
”Aika moni on elänyt tupakoinnistaan huolimatta hyvin vanhaksi ja aika onnellisenakin”.
Lupaudun.

Mietin, miksi yhteiskunta on keksinyt laittaa vielä tupakoivat ihmiset polttamaan -25C:ssa, pakkas-kuun tai -auringon valoon.
Tiedossa näet on, että kaikki tupakoinnin sairautta aiheuttavat vaikutukset kymmenen- jopa kaksikymmenkertaistuvat, jos savu öttiäisineen saavuttaa keuhkorakkulat pakkasilman kera.

Eli jos jokin asia on yhteiskunnan normien kannalta paha tai vältettävä, se on tehtävä mahdollisimman vaarallisella tavalla.
Oli sitten kyseessä saalistaminen, saituus, nautinnot tai tiedon muuntaminen tehokkaiksi algoritmeiksi (kts Tikkakoski ja radiotiedustelu).
Vai eikö kukaan joulunseutuun ole koskaan syönyt Pandan 200 gramman konvehtirasiaa muulta perheeltä piilossa?

Tupakoinnissa on kyse nautinnon etsimisestä.
Missä muussa asiassa näin on? Ja mikä niistä riiteistä, nikotiinilla tai ilman, on avoimesti hyväksyttyä? Suklaa, verinen pihvi, itsetyydytys, puhtaat valkeat lakanat?

Hiljattain näin ruudussa dokumentin Fidel Castrosta, jonka suurimmaksi ansioksi luen hänen maansa ihmisten onnellisuuden hänen hallintoajallaan: autot ovat retroja, ruokaa riittää kaikille, terveyskeskus- ja sairaalaverkko on vuosisadan edellä sitä, mitä meille sikakalliina sote-ratkaisuna parhaillaan riivitään kokoon.
Dokumentissa Fidelillä oli liki koko ajan sormitaipeessaan tai suussaan sikari.

Kävin viikko sitten elokuvissa. ”Synkin hetki” kuvasi Sir Winstonin onnistunutta ristiretkeä raivoraittiin, 56-vuotiaana kuolleen vegaani-miehen valtakuntaa (kolmas!) vastaan.
Churchillin V-sormien välissä tai suussa röyhysi kuubalainen.

Viikonloppuna olen menossa katsomaan tarinaa, jossa Helsingin Sanomat tinttaa suomalaiset yli-innokkaat turvallisuus- ja tiedustelu-viranomaiset katuun. Elokuvan nimi on ”The Post” ja sen idea on ohjaaja Spielbergin mukaan osoittaa sama, jonka Axel Oxenstierna kertoi pojalleen aD 1648, kun julmin sota maailmanhistoriassa oli päättymässä rauhaan.
”Kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan”.

Elokuvassa Helsingin Sanomien päätoimittajaa näyttelee Tom Hanks, hyvin tunnettu tupakoinnin vastaisen sodan edushenkilö.

”Mukavan miehen imagoaan varjeleva Hanks jopa tupakoi tähtikuvaansa vastaan” (Rane Aunimo, Demokraatti 1.2.-18)

Lupasin siis lähteä joviaaliksi muuttuneen kollegan vetämään tutkimukseen, joka on jatketta selvitykselle tupakoinnin aiheuttamasta keuhkosyöpäriskistä.
Olen siinäkin mukana.

Castro ja Churchill kuolivat kaksikymmentä vuotta vanhempina kuin minä nyt olen.
Helsingin Sanomien eilen julkaiseman ikäalgoritmin mukaan kaksi vuotta vanha vaalivalokuvani tosin väittää minun olevan 82-vuotias.
Tupakointi vanhentaa.

Aamun kuva: (-aLii- 2.2.-18): Savu-uunin rakennusaineksia, tallissa +15C, jolloin savu on helppo puhaltaa renkaaksi.

Kuu vai tähti

Kolmattakymmentä Celsiusta miinusta.

1950-60-lukujen taitteessa kävelin Matti-vainaan kanssa usein täyden kuun aikaan Saimaan jäätä pitkin Lappeenrannasta Savitaipaleelle.
Matkalla yövyimme taivasalla jossain asumattomassa saaressa, jossa oli riittävästi karahkoja tehdä nuotio.
Sisäfilettä, lettuja, King Colaa ja pirun kylmä. Sama kylmä, joka tänä aamuna saatteli lehdenhakua laatikolta ja aamun kuvan ottamista.

Silloin me keksimme mielestämme itse, jompi kumpi meistä, että on parempi olla kuuna taivaalla kuin tähtenä tähtien joukossa.
Omassa elämässämme noudatimme tuota myöhemmin monesti muiden viisautena kuulemaamme tunnuslausetta.
Auringon tehtävä tässä katsannassa ei meille sopinut.
Se, kuka on halunnut auringoksi, kyllä näkyy.
Ja sen seuraukset.

Muutama havainto, kun 11. vuosi Arktista puskurikapasiteettia ensi viikolla tulee täyteen. Silloin juokseva numero olisi 3787.

Yksi päivitys on matkalla ollut pituudeltaan enimmillään 620, vähimmmillään 243 sanaa.

Yhteensä olen kirjoittanut täällä sanoja 1 053 064 kappaletta; pilkut, väliviivat, pisteet, puolipisteet, huutomerkit ja kysymysmerkit sitten päälle.

Eilen oli kuunpimennys. Tähtien pimennyksiä en ole koskaan havainnut, vaikka toki tiedän niitä olevan.
Auringonpimennyksiä on kohdalle sattunut jokunen, ensimmäinen vuosia ennen Matti-vainaan kanssa tekemäämme ensimmäistä täydenkuun matkaa Lappeenrannasta Savitaipaleelle.

Matin tuhkat siroteltiin Neva-jokeen loppukesästä Trinity-sillalta. Paikalla ei montaa todistajaa ollut, kun yksi kuu pimeni.

Illalla LKO, dir Storgårds: Beethoven VIII.

Aamun kuva (-aLii- 1.2.2018): kuu ja tähti, vasemmalla ylhäällä ja alhaalla

*

Ensimmäinen, 5.2. 2007 kirjoittamani päivitys:

AVAJAISET

Kansallisrunoilija Runeberg takaa Suomen lipun tänään saloissa.
Sen kunniaksi, vaikka Runeberg kirjottikin ruotsiksi, on asiallista avata blogi.

Ensimmäiset viikot kuluvat politiikan, terveyspolitiikan ja kevättalven merkeissä, jatko varmaankin enemmän EU:n, seitsemän muun vuodenajan ja psykiatrian alueella.

Tervetuloa ja viihtykää.

Sää Rovaniemellä: -22C, kirpeä pohjoinen, aurinkoa

antti liikkanen

Stallmästaregården och Kungens Kurva

Vuodesta 1951 alkaen olen vieraillut varsin usein Ruotsissa. Viimeisestä käynnistä näyttää olevan puolitoista vuotta.
Vietin 70-vuotispäiviäni Rovaniemen kokoisessa yliopistokaupungissa, jossa vieläkin asuu yli 5000 suomalaista.

Ruotsi on Tanskan osa, Norja taas Ruotsin osa ja Suomi kaikkien kolmen osa. Venäjä tulee kuvaan mukaan siksi, että Tanskan-Ruotsin-Norjan-Suomen lähtöä oleva seikkailijageenin kantaja eli viikinki aikanaan kutsuttiin laittamaan sen hallintoa kuntoon.
Siitä alkaen Venäjä onkin ollut osa suurvaltapolitiikkaa.

Viikingin nimi oli muuten Rurik ja siksi ryssä-on-ryssä-on-ryssä liekin varsin perinteikäs ruotsalais-tanskalais-norjalais-suomalainen ilmaisu.

Yksi ruotsalaisuuden osa on Merete Mazzarella. Hän on näet lähtöjään puoliksi tanskalainen, mutta ei ole puhunut äidinkielenään ruotsia.

Hän kertoo hyvän vitsin: ”Kun Tanskassa pidettiin isoa ja äänekästä mielenosoitusta Amerikan Vietnam-sotaa vastaan, oli meneillään myös toinen, vielä vakavampi mielenosoitus: ´Juokaa Tuborgia`”

Mazzarella haastatteli ikäistäni ja toivottavasti edes jotenkin tapaistani aivokirurgia Helsingin Kirjamarkkinoilla (messu, ok).

Kirurgi, pesunkestävä, tanskalaisen oloinen britti, esitti minut kerralla valloittaneen ja mykistäneen esimerkin työstään ja työmietteistään.

”Kun leikkaan ihmisten aivoja, potilas usein on tajuissaan. Joku harva heistä haluaa seurata näytöltä, kun leikkaan heidän aivojaan, joissa sielu (josta en juuri mitään tiedä) ilmeisesti toimii. Kerran leikkasin valveilla olevan potilaan näkökeskusta ja niin vain oli, että tuo näkökeskus siinä sitten seurasi, kuinka sitä silvottiin”.

Mieleeni tuli monessa kohden haastattelua oma työni ja suhteeni siihen: potilaideni kärsimykseen ja omaan kehittymiseeni siihen pisteeseen, että tänäänkin lähden 8 potiaan vastaanottoa pitämään. Tuossa parin tunnin kuluttua.

Haastattelua seurasi puolen tunnin ohjelma 1940-luvun puolivälin keskistysleiriselvittelystä. Buchenwald, Dachau…
Tuon ohjelman lopussa käytiin Nürnbergin oikeudenkäyntiä, jossa vierekkäin istui kolme viisikymppistä Saksan johtajaa. Heidät hirtettiin löysässä köydessä samoihin aikoihin, 16.10., kuin minä synnyin, 19.10. 71 1/2 vuotta sitten sitä siis Ruotsissa juhlin. Yksin.

Katsoin, kuinka sisäistä maailmaani silvottiin.

Aamun kuva: Merete Mazzarella

liite: Henry-kirurgin haastattelu

https://areena.yle.fi/1-4212400

Ai niin.
-8.8C, tyyntä, koirakakkojen päälle on ripahdellut sentti-pari valkeata lunta.

Suden hetki koiravahdin aikaan

Lunta aika lailla, ihmiset ovat huolissaan, mediassa skuuppi toisensa jälkeen ja TB:n kahviolla käy kiihtynyt porina:
Cogito ergo sum!

Asiat eivät voisi olla pahemmin.

Lähestymme mitä ilmeisimmin maailmanloppua, kun on barbaarit ja kun viisaimmat meistä aina kuolevat ensin.

Aamun kuva: ”Tiedän, olen käynyt katsomassa” (-aLii- 2006-2018)

Koiravahdin jälkeen

Leppeä talviaamu, suden hetki on ohi ja maailmassa on kaikki hyvin.
Tai ainakin paremmin kuin koskaan.
Tiedän, kun olen käynyt katsomassa.

Ajattelevat ihmiset (je pence, d´onc je suis, Tukholma 17. vuosisata) jakautuvat karkeasti kahteen. Kehitysoptimisteihin ja -nihilisteihin.

71 1/2 – vuotiaana olen kumpaakin kokeillut. Laskin kerran, pitkänkö aikaa valveillaolostani olen kummassakin noista viitassa. Tulos on mielenkiintoinen, mutta se toden totta oli arvioitavissa.
Viimeisen 11 vuoden ajalta sen voi arvioida myös Arktisen puskurikapasiteetin vierailija/ystävä.
Vertailukohtana olen viimeisten vuosien ajan käyttänyt maan eniten arvostamani blogistin, 1944 syntyneen Kemppisen loisteliaita päivityksia ( kemppinen.blogspot.com ).

On vapaapäivä, almanakassa ei lainkaan merkintöjä.

Aamun kuva (-aLii- 30.1.-18): Kun sähkökatko pysäyttää hetkeksi, näkee paremmin oleellisia