Minne ne oikein vievät meitä – ne Kymmenen

Suomen kielen opettajani, äkäinen ja IKL-isänmaallinen ihminen Kangasalta, tapasi muistuttaa meitä Kouvolan lyseon poikia venäläisistä kirjailijoista ja heidän roolistaan itänaapurin vallankumouksissa ja tsaarien salamurhissa.

Yhtenä sivujuosteena hän käsitteli vapaamuurariutta ja luetteli tietämänsä suomalaiset vapaamuurarit samassa litaniassa kuin yhdeksännentoista vuosisadan venäläiset vaikuttajat.

Listat jäivät mieleeni ja kertasin niitä tavatessani suomalaisia ”rappareita” elämän polun varrella.

Kyllä he kertoivat. Aivan vastoin ”on sovittu”-vaikenemislupaustaan.

Nyt käynnissä oleva Turkin-Balkanin-Lähi-Idän-Venäjän sota, johon on ulkopuolisiksi vaikuttajiksi ilmoittautumassa aika paljon asevoima-koulutuksen saamattomia, sai minut kirjoittamaan aamun Helsingin Sanomien printtini eräälle sivulle niitä nimiä, joiden näen olevan 1800-luvun perinteen mukaisia tolstoilaisia Suomessa, Ruotsissa ja parissa muussa EU:n jäsenmaassa.

Nimilista oli, kuinkas sattuikaan, kymmenen ihmisen pituinen.

Olen aiemmin täällä kertonut, kuinka mieskvartettimme ohjelmistossa on ollut upea ajankuva: ”Minne ne oikein vievät meitä, ne kymmenen”.

Muodollisesti kyseessä on rallatus, jossa pohditaan nuorten suosimaa kevyen musiikin muinoista yleisradion ohjelmaa ”Kymmenen kärjessä”.

Asiallisesti kuitenkin teksti miettii sitä, ketkä ja miksi toimivat eri sivilisaatioissa lyhdynkantajina.

Goethe, Zweig, Sokrates, Platon, Wittgenstein, Rosa Luxemburg, Miina Sillanpää, Notre Dame, Jeesus, Pietari, Pius XII (muistanette Mussolinin kohtalon Milanon torilla).

Tällaista tänään, kärjessä mielessäni Axel Schulman.

Nimi liittyy elokuvaan, jonka äsken katsoin sekä kirjaan, jonka juuri olen lukenut.

***

Hyvät ystävät, jatkan Henrik Tikkasen loisteliaan 1970-luvun trilogian lukemista.

Ties kuinka monennen kerran.

Sain näet eilen lopetetuksi kolmen kuukauden ajan isolla vaivalla muiden kirjojen ohessa lukemani ruotsalais-dekkarin.

Ainoa hyvä asia, joka pakotti lukemaan tuon sepustuksen loppuun, oli kirjan lukiolaisten kirjallisuuspiiri, joka käsitteli sellaisia teoksia, joita itse 1960-luvun alussa luin äidinkielenopettajani innostamana.

Liza Marklund: ”Napapiiri”, Otava 2021.

THL puun ja kuoren välissä

Twitter-järjestelmä on muuttunut käsittämättömän rajuksi mediaksi.

Olen ihmetellyt, kuinka tiukan niskaotteen tuo media on ottanut mm maailmanpolitiikassa.

Tarkoitan suurvaltojen ja Suomen johtoa.

Olen pysynyt siitä tappeluksesta irtaallaan, fb-alustaa (META) käytän pilke silmäkulmassa.

Sen sijaan tätä wordpress-alustaa olen tavannut kunnioittaa siinä kuin ”naapurissa” upeasti kirjoittavaa Kemppistä (blogspot).

Kun pahantahtoiset stalkkerit ovat saaneet aikaan se, että THL, joka on viranomaisena STAKESin, Lääkintöhallituksen ja Sosiaalihallituksen perijä ja keskeinen osa väestön hyvinvoinnin valvontaa mukaanlukien itse vähemmän arvosamani FIMEAa, KELAa ja VALVIRAa, olen ottanut onkeeni.

Ja olen loukkaantunut 76-vuotiaaksi aika pysyvällä tavalla siitä, miten itse olen joutunut jo yli vuosikymmenen ajan digi- ja akateemisessa maailmassa vainonnan kohteeksi.

Helmikuussa 2007 aloittaessani tämän Arktisen Puskurikapasiteetin, oli some-maailma aika kilttiä ja pohtivaa.

Kun nyt, 15 vuoden ja liki 5000 päivityksen jälkeen, katson samaa maailmaa – tämä APK ja ammattikuntani keskustelupalsta FIMNET ja siinä käymäni ”Arktinen psykiatria”-kirjoittelu – on koko soppa yhtä ja samaa syvälle vihalle ja piittaamattomuudelle lemuavaa putinismia.

Pahantahtoisia, valehtelevia, tunteitaan rajulla tavalla purkavia AIKUISIA ja SIVISTYNEITÄ ihmisiä.

Luin hyvin mielenkiinnolla Olli Jalosen tuoreimmaan Stalker-kirjan, jossa liikuttiin lähinnä 1970-luvulla ”am Zonengrentze” ja Indonesian rosvovaltion suurlähetystössä.

Mutta samaa se on ollut silloinkin.

Suomessa ilmiötä kutsuttiin taistolaisuudeksi, mutta levisi se aika joutuisasti koko suomalaiseen yliopistomaailmaan äärioikealta keskustan kaussa äärivasempaan. Itsemurhien määrällä ei tahtonut olla rajoja.

Voi pyhän turkintattarit sentään.

Mitään keinoa en ole keksinyt, millä saisin itseäni ympäröivän herhiläis-toimen vaimenemaan.

Takaan: olen yrittänyt.

Poliisia, SUOPOa, Sotilastiedustelua tai mafiaa en kuitenkaan ole valjastanut suojakseni.

Hyvät ystäväni ja vihulais-patrulli.

Yritän vielä kerran jatkaa, mutta en oikein usko, että tämä onnistuu.

Tässä kuoleman lähestyessä en haluaisi itselleni enää yhtään tai ainakaan lisää vaivaa siitä sairaasta tai vaikealla tavalla vammautuneesta maailmasta, josta minuun vainontaa kohdistuu.

Anteeksipyyntöä en tohdi odottaa, mutta ei minullakaan tässä sopassa anteeksi pyydettävää ole.

Paitsi yhdessä suhteessa.

Aivan ilmeisesti olen olettanut, että ”ahkeruus kovankin onnen voittaa”.

Ei se niin mene.

Se menee niinkuin Juha Hurme asian tuoreessa kirjassaan kuvaa.

”Tiu tau tilhi…”

tauko

sivut ovat olleet ulkopuolisen vaikuttamisen kohteena

selvittelyn aikana ei päivityksiä

tshek…ok…

Mediassa on iso kuva naapurivaltion korkeimmasta sotakomentajasta.

Hän on entinen taistelulentäjä ja hän valittaa haastattelussa, että hänen kotimaansa teki virheen poistaessaan satojen tuhansien elävän voiman puolustus- ja wannabe NATO-resursseistaan.

Hänellä näyttää olevan oikeassa nimettömässään OURA-sormus.

Minullakin on sellainen. Ja prinssi Williamilla, joka löi toista puoliorpoa, Harrya pattiin niin että koirankuppi meni kappaleiksi.

***

Olin 1970-luvulla lennoston lääkärinä ja halusin erään kriisin jälkeen nähdä, miten taistelulennolle valmistaudutaan.

tshek…ok…

Sitten vielä käytiin ilmassa se taistelutehtävä ja takaisin kentälle…tshek…ok…

***

Kaveri tuolta ajalta kertoi eilen viestissään, että hänellä näitä tshekkausia nyt on.

Oli näet häneen asennettu yliopistosairaalassa automaatteja elimistöön tekemään sofistikoiduimmat havainnot ennen liikkeellelähtöä ja kentältä palattua, ennen hangaariin siirtymistä.

Katselen öisin huolestuneesti valvoessani, kuinka OURAni hohkaa punaista, vihreätä ja sinistä valoa ja tiedän, että nyt mitataan.

Joko kohta on krematorion vuoro?

Yksi vähän huolettaa. Tieto mittauspisteistä siirtyy rekisteröintikoosteeseen johdoitta vähintään usean metrin matkan.

Tiukoissa neuvotteluissa kehoitetaan jättämään iPhone14PRO eteiseen.

Entä nämä anturit elimistössä?

***

Huomenta, hyvät vieraani. Tshek…OK!

Ylihuomenna on 13. pv ja perjantai, uusi Nuutti.

Sen päivän sanotaan, ainakin vanhan Nuutin tapauksessa, olevan paha, koska se ”joulun pois viepi”.

Siirrytään vuodenaikaan, jona lumi pohjoisessa on niin pehmoista hötöä, ettei se kanna, mutta jäät sentään suon ja järven yli kantavat. The Season of Frosty Winter & Powdery snow.

Voimme käydä hakemassa takaniitulta härjällä lisää siellä varastossa olevaa heinää, koska kansi kantaa ja selkä kestää kuorman. Pysyvät ometan lehmät lypsävinä. Hevosta kun ei ole – NATO tai Pietari Suuri vei sen sotavoimaansa.

***

Katson vielä Ouran iPhoneen välittämästä tietokannasta, voinko valjastaa härjän reen eteen ja…

OK: Ei kun menoks!

***

En ole asemassa, jossa akkunan takana joku muukin käy katsomassa mittareineen, onko komentaja tshek…ok.

Huomenta.

Lisää asiasta http://www.anttiliikkanen.net

The People of Eight Seasons (kaikkien NATO-maiden kielillä)

Olen juuri sulkemassa tätä päivitystä kun työpöydällä kilahtaa:

merkitse, että olet ottanut aamun lääkkeet oheisen listan mukaan

TSHEK, PERHANA!!!

Sota

En ole ollut sodassa, mutta olen ollut hyvin lähellä sotia.

Merkittävimmät ovat likeltä kokemani läheisten sodat: sisällissota, Petsamon, Vienan ja Viron vapaussodat, II maailmansota, Korean sota, Vietnamin sota, Balkanin hajoamissodat, Israelin sodat Palestiinan kanssa, Afganistanin sota ja Suuri Pohjan Sota II (Krimin valtauksesta alkanut ja vielä jatkuva sota).

Suomella on ollut kaksi sotakirjailijaa, joita enemmän on luettu: J. L. Runeberg (Suomen sota) ja Väinö Linna (sisällis-, talvi- ja jatkosodat).

Lapin sota, joka on suvustani geneettisesti tuttu ja työtäni elämäni epiheliksissä psykiatrina aika lailla Lapissa muovannut, on aika outo, vaikka oma läheinen siellä taistelikin. Kummallakin puolella.

Olen syntynyt samaan aikaan kuin Paavo Väyrynen, joka elämässään on käynyt monia sotia ”läheltä piti” vastuullisissa asemissa.

***

Tämä oli esipuhe, jota ei seuraa puhe.

Nyt on katsottava vierestä, kun ihmiset pukeutuvat sotisopaan, naiskirjailijoista ja puoluejohtajistoista alkaen.

Minut on asevelvollisena koulutettu käymään sotia.

Lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa ja nyt vanhentuvana.

Juuri maksoin pankkiin sotavaltioni vuoden jäsenmaksun, 50 €.

Ammattilaisena minua on koulutettu paikkaamaan sotien jälkiä ja se onkin muodostanut työelämäni aktiivisimman vaiheen suurimman yksittäisen haasteen.

Isä, äiti, veli, setä, isoisä, suku. Erityisesti minä itse.

Opettajani, kouluttajani, kollegani, potilaani, mutta yhdestä olen jäänyt ”paitsi”.

Oman aikuisen perheeni jäsenet, vajaat kymmenen, eivät isommin tähän sotasoppaan ole joutaneet tai joutuneet.

***

Tämä oli kertomukseni sodista, jotka ovat tulleet iholle. Jäämeren rannassa, Sallassa, Karhumäessä, Virossa, Vienassa, Nietjärvellä, Kilpisjärvellä, Pohjanhovin ikkunapöydässä ja Kannaksella.

Nyt käynnissä oleva maailmanlaajuinen sota, jota kemppinen.blogspot.com (s 1944) pari päivää sitten kutsui tekstissään kolmanneksi maailmansodaksi viimeistään v 2014 alkaen, tämä ei ole vielä mukana vaan odottaa päivitystään.

Sitä päivitystä ei taida tulla.

Oman tarinani opetus sodista aD 1066 alkaen ei kata mm Mika Aaltolan lempisotaa (s 1969, kun jo ammattilaisena hoidin lempi-sotakirjailijaani Hesperian puiston kävelyretkillämme).

Peloponnesolaissodat.

En oikein luota ihmisen historian 12 000 ensi vuodesta kerrottuun, vain tämä viimeinen tuhat ”kelpaa”.

Historian opettajani (T. Kalervo Keranto, Nahkapää ja Helvi Honka Kouvolan lyseosta) olivat sodista kaikki samaa mieltä.

Olen heidän kannallaan.

He tosin ovat kuolleet.

Sit tibi terra levis

***

Kaksi esimerkkiä

  1. Kaveri pelasi netissä sotaa, joka ajallisesti sijoittui 1950-luvun alun Eurooppaan. Osapuolia olivat pienen maan johtaja sekä sotaliitot ATO ja Arsova. Pelissä oli joko liittouduttava jompaan kumpaan liittoon tai puolustettava omaa maata yksin tai pienissä piireissä. Loppuratkaisussa se, joka puolusti omaa maataan, joutui sähkötuoliin.
  2. Sälenissä on meneillään kokous (Ruotsin-Norjan välisillä tuntureilla). Siellä NATOn sotilaskomentaja (Cavoli) ilmaisi asian 9.1.-23 seuraavasti: Johtajuuden tehtävät kriisissä ovat a) yhdistää kansakuntaa b) antaa sodan kauheuksille oikeutus c) luoda näkymä tulevaisuuteen. Ruotsin puolustusministeri (Johnson) esitti maansa tehtäviksi a) auttaa Ukraina voittoon b) viedä Ruotsi NATOon c) vahvistaa omaa puolustustaan. Sälenin raportin Helsingin Sanomiin on laatinut toimittaja Simojoki.

En vedä esimerkeistä johtopäätöksiä, mutta kuulen juuri radiouutisista, että Suomen PVO:n asepalveluksesta yhä useampi vapautuu psykiatristen syiden takia ja asia on jossain määrin huolestuttava. Vielä enemmän huolettaa, että PVO:ssakin käytettään ”mielenterveyskuntoutuja”-terminologiaa, kun sodankäynnissä psykiatrisista sairauksista käytetään paljon selkeämpiä metaforia: SPQR (Sono Pazzi Questi Romani).

Samoissa uutisissa julkistetaan, että enemmistö venäläisistä kannattaa Krimin sodan jatkamista.

Uutisia Jerevanin radiosta:

https://areena.yle.fi/podcastit/1-64131765

Elderly

Presidenteistämme on menossa maan valtalehdessä juttusarja.

Täydennän vähän.

Noista ihmisistä viisi on kutsunut minua nimellä Antti.

Ei siis sukunimellä.

He ovat toimineet elinaikanani, ja yhtä kuudesta en ole tavannut enkä äänestänyt. Toinen on sellainen, jonka olen tavannut, mutta en äänestänyt. Kolmas sellainen, jota en äänestänyt enkä äänestä.

Näistä viidestä kolmella on ollut minulle merkitystä henkilökohtaisesti.

Muuan tapasi totella minua, kun käskin hänen laulaa oikeassa kohden oikeilla sanoilla.

Yksi ei totellut minua, vaikka olisi kannattanut.

Kenenkään heistä elämä ei ollut sillä tavoin minun kaarellani, että siitä olisi oikeasti mitään merkitystä ollut. Puolin tai toisin.

Kaksi heistä on naapurin setiä, yksi täti.

Kun (jos) tasavaltaamme rapean vuoden kuluttua valitaan, jHs, presidenttiä, yksikään ehdolla olevista ei tunne minua.

Eli emme ole tavanneet.

Vain yksi heistä käyttää minusta nimeä Antti.

***

Suomella sanotaan olevan hyvä herraonni. Ståhlbergista Niinistöön.

En ole eri mieltä.

Se näistä, jonka elämä ”oikeasti” liittyy eilen televisiosta katsomaani jännityselokuvaan ja joka eniten on minulle ärähdellyt, on ylivoimainen suosikkini sarjassa.

***

Olen kerran pelannut sotapeliä, jossa muuan naapurini oli tasavallan presidenttinä, minä ihan ”Kristana”.

Tuossa pelissä meille tuli takalukko ja lähdimme siitä eduskunnan kahvilaan, jossa Paavo Lipponen opasti meitä takalukon avaamisessa.

Kaksi tuntia siihen meni. Mutta homma sitten myös pelitti.

Kuka näistä mahtinaisista ja -miehistä on nyt arvioitavissani parhaaksi?

Itse asiassa hän, josta ei koskaan tullut presidenttiä, mutta tuli arkkipiispa.

Kävin äskettäin kunnioittamassa hänen muistomerkkiään paikassa, josta hiljaksiin toivon, että sieltä tulisi primus inter pares.

Vuoden ja kolmen viikon kuluttua.

Koska pistäysin paikalla yksin, ei kenenkään tarvitse tietää.

Riittää, että minä tiedän.

***

Covid-uhreja Suomessa käsittelevässä keskustelussa (tai siis hektisessä riitelyssä) yhdestä asiasta ollaa yksimielisiä.

75 vuotta täyttäneet ovat kaikille nyt liikkeellä oleville viruksille oikein mainio kohde, target.

Me nimittäin kuolemme ensimmäisinä: vanhukselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä…(jatko Ateenalaisten laulusta, Suomen Kadettikunnan kunniamarssista).

Perheessäni lähituntumassa on ollut useampia, jotka ovat marssien tuota laulua esittäneet.

Minä olen ainoa elossa oleva tuosta perheestä enkä ole laulua kadettikunnan jäsenenä esittänyt.

RS-virus, sars-CoV2-virus, (A)H3N2-virus ja ”pienet päälle” kohtaan kunnialla, mutta sitä ennen haluaisin vielä äänestää kotimaallemme tasavallan uutta presidenttiä.

Samoin lusin sitkeästi noiden öttiäisten jälkitauteja (post- ja long-), joista vasittu osa on autoimmunologisia luoteeltaan (psori, reuma, DM2 ja kuolema).

Minulle äänestettävänä hän olisi neljäs.

***

Nyt alkanut viikko on vuoden toinen. Sen tulevana perjantaina, 13.1., Paha Nuutti Pois Sen Viepi.

Hyviä härkäviikkoja, arvoisat lukijani.

Seuraavaa presidenttiä äänestetään mitä todennäköisimmin tilanteessa, jossa

Tuomas kulta joulun tuopi, paha nuutti pois sen viepi”.

SAD ./.

Olen aiemmin miettinyt täällä kahdeksan vuodenajan asiaa.

Muualla sapiensin vakinaisesti asuttamalla alueella ei tällaista ”eight seasons” ilmiötä ole.

60. leveyspiiri kulkee Hankoniemellä ja sen pohjoispuolella nuo kahdeksan rytmittävät vielä luontoon kosketusta omaavia ihmisiä. Ehkä myös muita eläviä; karhun talviuni ja muun luonnon horros.

Eniten näistä vuodenajoista kärsii yllättäen kuitenkin asujamisto NYC:ssa ja Sveitsissä.

Siellä tutkimusten mukaan kaamos todella painaa sapiensin päälle ja kirkasvalohoito (BLT) erkokalsiferolin avittamana on oikeasti tarpeen.

Tromsassa ja Huippuvuorilla ihminen saa kahdeksasta vuodenajasta aika lailla apua elämänsä rytmien resilienssiin.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun vilkaisin radiota aamuyhdeksän jälkeen kuunnellessani (Riston valinta) työhuoneen akkunasta ulos:

”Hei, täällähän on jo valoisaa” huudahti ääni sisälläni kuulumattomasti, mutta vahvalla tunteella.

Tervetuloa kesä, kärpäset ja terassi-filosofoinnit!

(resilienssi = mm ihmisluonnon muovautuvuus ja kyky sopeutua muutoksiin; erkokalsiferoli = D3-hormoni, joka virittää valon puutteessa sen vaikutuksia elämälle, mm silakoille kuulon ja silmät; SAD = Seasonal Affective Disorder eli valon määrän muutosten vaikutukset biologisiin järjestelmiin ja säätöihin, mm tunne-elämäämme)

Petos – Sūtēla

Luin äskettäin kirjan, joka kertoi perheen kokoontumisesta kylään, jossa on Malman rautatieasema.

Schulmanin kirjan innostamana kävin katsomassa toiseen hänen tarinaansa perustuvan elokuvan ”Polta nämä kirjeet”.

Luin ensin mainitsemani kirjan nimen aluksi väärin: ”Maailman rautatieasema”.

Aika monen tarinan ydin on petos.

Sama koskee sotia.

***

Kävin kirjan ja elokuvan provosoimana elämäni tarinan läpi muutaman päivän aikana etsien sieltä petosten määrää, merkitystä ja tekijöitä.

Tärkein tekijä olen tietenkin itse, koska voin olla saletissa teon luonteesta.

Yksi mielenkiintoinen, psykiatrina kovin usein kohtaamani epätasa-arvo löytyi.

Parisuhteissa, siis seksissä ja rakkaudessa, petos on eräille helppo kätkeä, mutta elämälle ei.

Koska sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallitua, petoksillaan onnistuneesti voittavat sotapäälliköt ovan sankareita.

Petoksistaan kiinni jääneet soturien puolisot eivät ole.

Vähemmän mietitään petosten uhreja, siis seurauksia, sivullisia ja petettyjä.

Heistä tosin kirjoitetaan sairaus- ja valitettavan usein oikeuslääkärin kuolinsyyselvitys-kertomuksia.

***

Tarinat, kuten Schulmanin ”Polta nämä kirjeet”, ovat raskaita ja jännitteisiä kokea katsojana, lukijana ja kohteena, mutta raskaimpia ne taitavat olla petoksen tekijälle.

Vaikka hän on usein siitä asemassa, että hän voi itse päättää, jääkö hän kiinni. Tuleeko hänestä vainottu syntinen vai juhlittu sotapäällikkö.

Mietin vielä Ma(ai)lman aseman tarinan sankaria: kani.

Lämmin lukusuositukseni. Tarina on viime vuonna lukemistani vajaasta sadasta ehkä paras.

En kuuntele kirjoja.

Yksi olisi tosin pitänyt kuunnella.

Se on hyvin laajasta ja moni(suku)polvisesta petoksesta kertova ”Tiu tau tilhi”.

Kirjoittaja itse lukee teoksensa ja välillä laulaa lurauttaakin.

Ryytitarhan Juha Hurme.

Kiitos kirjasta!

***

JK

Olen käynyt elämässäni monta sotakoulua ja maanpuolustuskurssia (res kapt) ja lisäksi perheissäni on lukuisia ”suurten ruusukkeiden” sotilaista. Paras käsi jopa viisi eri sotaa.

Yksi opetus näissä on sama: kenttäarmeija ja siviili-kapinat ovat hyvin huono yhdistelmä.

Siviilimaailmaa pitää turvata muilla kuin tankeilla.

Suomessa on nyt useampikin evp-upseeri, joka siviilistä käsin haluaa kenttäarmeijan asein kurittaa ”vihollismaan” kenttäarmeijaa.

Naiskirjailijaa Pohjoiselta Liivinmaalta vielä jotenkin ymmärrän (kts Ranskan vallankumouksen taistelevat naiset barrikaadeilla).

Olen hämilläni: eikö oppi RUK:ssa, Kadettikoulussa, pomppaupseerikursseilla, Sotakorkeakoulussa (nykyisin Maanpuolustuskorkeakoulun osia) ja vastaavissa neuvosto- ja ranskalaiskouluissa, joissa suomalaissotilaatkin ovat opissa käyneet Mannerheimista alkaen, olekaan enää sama?

Trettondagen

Media on suomentanut Ruotsin kuninkaan – joka on Trumpin ja Väyrysen ikäinen – nimen Kaarle Kustaaksi.

Hänen uransa bernandottelaisena on ollut aika myrskyisä.

Ilman Sylviaa (kuningatar ”hämärin juurin”) ja Viggeniä (ei hävittäjä vaan kruununperillinen) Ruotsi ehkä olisi diskuteerannut kuningaskuntansa historiaan (lähde: Mauri Sariola: ”Suomalainen ratsastaja”; ”Ei loitsu eikä rukous”)

Niin hurjia ovat tarinat Vasa-suvun henkilöistä, puhumattakaan Kustaa V:sta.

Mutta näillä ”Kekkosilla” mennään, koska varallisuus Wallenbergien maassa on merkittävä, vaikka olisikin sodalla ja huijuaamisella ansaittu.

Nyt on vuorossa Kiinan 1 400 000 000 ihmisen huijaaminen.

Kiina keksi paperin ja ruudin, Ruotsi pahvin ja dynamiitin.

Sitä Enson tehtailla nyt lusitaan. Ja Nobelin rauhanpalkinnon jaon yhteydessä: ”Peace, Bro”

Ruotsi on parempi ”isänmaa” kuin Romanovien Venäjä.

Jälkimmäiseen ei koskaan olisi yli puolta miljoonaa suomalaista parissa vuosikymmenessä muuttanut.

Ne, jotka Hailuodolta vietiin, palasivat aD ”Koivu ja tähti” (ZT).

Silmiini osui valokuva, jossa kolmisenkymmentä isänmaan (Suomi) toivoa retkeili ”Stockholm under broarna” 1961 (Sikojen lahti, Tsar bomba ja mitä kaikkea).

Olen kuvassa vasemmalla alhaalla niinkuin olen koko elämäni ollut.

Toinen rovaniemeläinen, Jussi, on oikealla ylhäällä, niinkuin on koko elämänsä ollut.

Minun vieressäni istuu Toholammin apteekkarin poika, loputon jutunkertoja Antti Rokan, Rahikaisen ja Tarmo Mannin tapaan.

Jussin vierellä istuu Suomen kuuluisimman kahvilaketjun (Café de Colombia) perillinen, ihan prinsessana (kts Viggen).

Trettondagen on kristikunnan kenties vanhin juhlapäivä.

Perheessäni sen ylittää vain Nuutti. Nuutti on paha, se vie joulun, pukki perhana.

Huomenna on täysikuu, maa-planeetta juuri käväisi perihelissä ennätysvauhdilla ja meillä ihmiskunnassa on kaikki hyvin.

Ainoa ongelma on kuuluisan elokuvan mukaan, ettemme malta olla kaivamatta maasta metalleja (Koyaanisqatsi, 1982).

Eskortti, Vänä, Mielensäpahoittaja ja Otto.

Siis Tom Hanks.

Ojapuita poltettiin ja ojast oltta juotiin

Finis/h/ Blogistanieae Finlandiensis

Tähän päivitykseen on saapunut kommentti, jossa aiheesta moititaan minua latinan ”väärin” ja väärinkäytöstä. Kirjoitin siihen myös vastauksen anteeksipyyntöineen, mutta ainakin tätä kirjoittaessani niin OK:n kommentti kuin vastineeni ovat kadoksissa.

Suomen valtio (toimivaltainen ministeriö) on lopettanut vuodenvaihteessa kaikki sen toimivallalla säädeltävät ja julkaistavat blogit.

Tämä Arktinen Puskurikapasiteetti tai esimerkiksi ”Kemppinen” ei kuulu joukkoon.

Vielä.

Yleensä on kuitenkin niin, että minkä Erkko päättää, se pitää.

Silla tavoin saatiin aloitettua talvisota ja sen 105 päivää.

Se, mikä UM:ön päätöksessä tekee kipeää on, että myös kirjoitetut ja luetut blogit poistetaan ja arkistoidaan.

Olen seurannut UM:n blogeista aika montaa.

Tällaista päätöstä ei tehdä, jos ei ministeri vaadi, sitoudu tai yhdy.

Pekka Haaviston tapa aloittaa oman alueensa siivoaminen on tämä.

Ymmärrän, paljon taustalla toimittuani, asialliset perusteet päätökseen (”Pietarin trolli-tehtaat”).

Elämmehän sotatilassa NATO-OTAN ulkopuolella.

Koska UPI ei ole UM:n alainen tai hallinnoima taho, päätös ei Mika Aaltolaa & al koske.

Mutta sen henki koskee.

Jään odottamaan hovioikeuden ja Pietarin päätöstä Jyväskylän viestikoelaitoksen asiassa.

Samalla mietin, kuinka moni ”ratti” maassa onkaan joutunut oikeudenkäynnin ja ”Seutulan lentokenttätyömaan” kohteeksi sen takia, että joku soitti jollekin toiselle.

Suomi, ilmiantajien arktinen paratiisi.