Miten päämies tai päänainen tehdään

Olen 1950-luvulta alkaen nähnyt, miten Suomen tasavaltaan tehdään presidenttiä.

Minut on tehty Mannerheimin aikaan, mutta synnytetty 75 vuotta sitten Paasikiven Suomeen.

Muistan hurjan vuoden 1956, koska useampikin täti ja setä olivat mukana, kun Fagerholm ja Kekkonen jo olivat samassa ”La Familiassa”.

Mannerheimintien bensa-asema oli silloin keskeinen ”Tali-Ihantala”.

Olen tavannut vuorovaikutuksen keinoin Suomen presidenteistä Koiviston, Ahtisaaren, Halosen ja Niinistön. Heistä ovat minua tavanneet Ahtisaari ja Halonen.

Olen katsonut läheltä, miten Ahtisaaresta ja Halosesta tehtiin presidenttiä, mutta osallistunut ”vanhan maailman aikhan” valitsijamies-ehdokkaana Koiviston valintaan, kun Rocki soi vaikka Kuopion vaalijuhlassa solisti Topi Sorsakoski lauloi ja poltti tupakkaa itsekään sitä huomaamatta.

Sekä laulaja että promovoitava ovat kuolleet, sit tibi terra levis.

Nyt seuraan vanhuksen tyyneydellä, miten valmistellaan Teuvan Rivakan hengessä keihäsyllätystä, oikein mahtikaarta.

Ahtisaarta teki Arktisessa keskuksessa presidentiksi mies, joka nyt luo edellytysiä koboltin kaivamiseksi Rovaniemen 8200 neliökilometrin maaperästä.

Nätti otti vähän” (Nätti-Jussi, Lasse Lehtinen, Paasilinna 2012).

Teuvan keihään kiskaisua näyttäisi valmentavan joukko, joka ei itsestään meteliä pidä.

Joukon ytimessä kirjoitetaan historioita paitsi Jussi Nätistä, myös Rydmanin tappokeikasta ja Kekkosen ajan vakoilusta USA:n hyväksi.

Jälkimmäinen historia opettaa Money talks, joten kun kymmenykset Novosibirskin kirstuun jäivät kilahtamatta jäi sielu vallan taivaaseen vilahtamatta.

Uuden Tasavallan Presidentin (yhtye 1969-) taivalta tasoitetaan myös sloganilla:

”Leviää kuin Elanto etelään”

Siis kannatus, joka vielä on lähempänä Seinäjoen pesäpallostadionia kuin Mikkelin Palloilijoiden ruohokenttää.

Joko joko

vastaan

Kissat tekee kohta maalin

Onnea ja paljon luita

Älä Antti tee tätä toiste, ihan totta!

Olin muuttanut Lappiin ja saanut kutsun ”klubiin”.

Olin raivoissani maan johdolle uuden kotimaakuntani ja valtakunnan huono-osaisten kohtelusta ja lähetin sähkeen maan päämiehelle hänen nimipäivänään.

”Koru 13”.

Sähkeen viesti oli sanasta sanaan otsikon mukainen ja sen merkitys oli kaksineuvoinen, nykysin sanotaan ”hybrid”.

Yhtäältä perheessäni on kaksi koiraa ja ne näyttävät riemuitsevan ylimääräisestä, verisestä luusta merkkipäivinään. Nimi- ja syntymäpäivät.

Ajattelin, että koiranomistajana toivotuksen kohdekin ilahtuu.

Toisaalta ammattiini liittyvässä symboli-funktio-seminaarissa mietitään, kumpi on vainajaa kohtaan korrektimpi symboli, ”Lepää rauhassa”, requiescat in pacem, vai ”Kepeät mullat”.

Itse olen ihastuneempi jälkimmäisestä, koska ”sit tibi terra levis” tarkoittaa myös sellaista toivotusta, että vainaja kätkettäisiin niin kevyen maakerroksen alle, että kylän koirat pääsevät tuoreeltaan kaluamaan vainaan luita.

Tapauksessani yli 40 vuoden takaa ”yhtäältä” oli otsikkona, mutta olisiko ”toisaalta ollut” tarkoituksena.

Joka tapauksessa saman päämiehen vielä eläessä hänen perässähiihtäjistään, vai olivatko ihan perskärpäsiä, laadittiin kirja, joka julkaistiin kansakunnan ensimmäistä hiihtäjää surtaessa ilman, että hän olisi vielä kuollut.

Hän oli vain viraton.

Sellaisessa asemassahan maassamme nyttemmin on varsin lukuisa, nopeasti lisääntyvä joukko alma matereita tai sissipäälliköitä vihollisen linjojen takaa. Vanhushuollon ongelma eutanasia-työryhmineen.

Perheessämme Simo-Vaari pysyi henkisesti virkeänä aivan paria viimeistä, 76-vuotta pitkän elämänsä viikkoaan lukuunottamatta.

Loppupäivinä hän etsi niin sota-asettaan kuin kranaattejakin laittaakseen kampoihin ryssälle, jota hän aikuisen elämänsä ajan oli sekä pelännyt, vihannut että hyödyntänyt.

Itse pidän noita kahta viikkoa aika tärkeinä meille jälkeenjääneille ja presidentin viimeisiä vuosia Tamminiemessä museoituna samoin.

Alun kehoitus tuli Suomen CIA:n, FSB:n, Gestapon ja Ohranan edustajalta, joka oli laitettu se minulle kertomaan, kun ”sormusen herra” vielä oli, ainakin julkisen sanan mukaan, palvottuna ja voimissaan.

Tuollaisissa tilanteissa jälkipuinti tai sen puute saattaa kohteita ja hyökkääjiä kriisien syövereihin.

Kriisin eräs tärkeä, itse asiassa tärkein sisältö on muutos, ei romahdus.

Muutos on hulabaloon se vaihe, kun tykistökeskitys lopulta loppuu eikä uusia pommikoneita enää tule ja kaikki tärkeät ihmiset ovat joko kuolleet, paenneet tai nousseet Thermopylaidensa sankareiksi.

Olen koko ammatillisen elämäni, 53 vuotta, psykiatriassa hoitanut kriisejä.

Menestys on usein ollut varsin hyvä, jos vain löydän avuntarvitsijan ja hänen verkkonsa kanssa syyn selviytyä.

Eräs joukko sellaisen syyn on löytänyt ja noussut hiljattain nomenklatuuran roistojen ja tapettavien joukosta uuteen, ehompaan elämään, kunnian kukkuloille.

Minäkin olen selvinnyt, vähän koettelevammista ja lopullisemmistakin kriiseistä, mutta mikä tärkeintä: ne sotapojat ja -lotat, jotka usein pahasti syrjäytyneinä ovat, usein meidän shrinkkien ( = henkilökohtainen terapeutti) ehkä avittaessa, selvinneet syvästä lamaannuksesta joustaviksi Mikko Vilkastuksiksi ja Eskon Kreetoiksi.

Kriisin eräs polttavinta tuskaa aiheuttavia elementtejä on yksin jääneen toivoton sokeutuminen tulevalle.

Tällaisessa tilanteessa Nummisuutarin Eskolle, Dufvan Svenille, alikersantti Lehdolle ja raiskatulle, viisaan äidin, vaimon ja siskon ja tyttären totuudelle saattaa käydä huonosti.

Se luoti tiesi paikkansa

ps

Korusähkeen allekirjoitus oli

Ottokoira ja omaiset

Sähkeeni ja käsitelemäni kirjan väliä on ”viimeiset” 5 vuotta.

Kirjan ja sen takapirun kuoleman väliä on seuraavat ”viimeiset” 5 vuotta.

Limanuljaskat

Elämäni ehtoolla olen alkanut tehdä listoja.

Hyvikset, pahikset, pakoilijat, taistelijat, synnyttäjät, tappajat, tärkeät, yhdentekevät.

Ei sellaisten listojen laatiminen ole mitään herkkua, kun jokaista listoille tulevaa on käytävä oman suotimen läpi tarkastelemaan: jos oikein paskan ihmisen (Jari Tervon mukaan: Hunsvotti eli koiranvittu) huomaa, sen huomaa vain omaa paskamaisuttaan vasten.

Tälläkin uhalla voin viimeisen kahden vuoden jeremiaadini perusteella nimetä yhden joukon limanuljaskoiksi.

Tuolle joukolle on ominaista, että heillä on asemaansa liittyen aika lailla ylimääräistä ja perusteetonta valtaa toisiin ihmisiin, niin tuntemiinsa kuin perässäkulkijoihinsakin. Ja – valitettavasti – täysin tuntemattomiin kohteisiin (target) tai uhreihin (victim)

Tuosta joukosta on vaikea löytää reiluutta, hyväntahtoisuutta, rakkautta, välittämistä tai oivaltavaa lämpöä.

Tuon besser-wisser-pataljoonan kanssa tahtoo väliin henki oikein salpautua, niin julmaa ja petollista sodankäynti-moraalia se edustaa.

Suomen sotahistoriassa 1939-1945-välillä on muuan joukko, jossa ei minulle kantautuneen mukaan ollut yhtään tuon joukon jäseneksi sopivaa.

He olivat rangaistusvankeja, jotka ärrää vahvasti sorauttavan pomonsa kanssa tekivät kenties merkittävimmän pohjustuksen sille, että sodan jälkeen Suomessa niinkin vähän oli PTSD-väkeä (traumapohjainen, henkinen rasittuneisuus-sairaus).

Niin, että ketä nämä säälimättömät, mustavalkoiset, vain omiin tarpeisiinsa keskittyvät, itseään rakastavat ihmiset oikein ovat?

Ernst Hemingway on ollut, syystä kyllä, viime aikoina esillä.

Eräs hänen viestinsä, joka liittyi sodan kauhuihin ja niistä selviytymiseen, kuuluu seuraavasti:

”Kenelle kellot soivat. Ne soivat Sinulle”

***

J.J. ”letterissä” laittoi laiskanläksylle, joten:

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään (…) Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.

(Rukouksia sairasvuoteelta, John Donne, Emergent Occasions, 1624, suom Paavo Rissanen)

Vesanpäivän jargon

Perheessä on kaksi, joiden nimipäivää (1. nimi) vietetään.

Kumpikaan ei nimeään ”tottele” sati juhli, mutta postin tullessa ei koskaan tiedä vastausta kysymykseen: ”Kumpi ja kampi tappeli saunassa. Kumpi voitti?”

Lopuksi leikkaan fb-päivitykseni tältä aamulta ja liimaan:

Tulin Lappiin lääkärin töihin 50v sitten.

Tärkeimpiä osia työstäni on apua hakevan elämäntarinan osaaminen, 3. ja 4. polveen.

Minulla ja minussa on näitä tarinoita kymmenin tuhansin.

Eräs erityinen joukko ovat vihreää tai emäkalliokultaa hakevat, joita nyt miellän Siperian suolakaivoksille karkoitetuiksi.

Itse kuulun tuohon joukkoon.

Viime aikoina väestön vanhetessa jako aboriginaaleihin (paljasjalkaisiin) ja junan (Eskelisen) tuomiin on alkanut reviirilläni jyrkentyä.

Rovaniemellä asuvista n 50% kuuluu näihin suolakaivoksilla orjuutettuihin.

Asiassa on paljon mielenkiintoisia elementtejä.

Minulla on jo yli 13 000 nimen joukko, joka on todettu sukulaisikseni, tässä esimerkki:

2.3% jaettua DNAta (159.9‎ cM) viittaa seuraavaan arvioituun sukulaisuuteen:1.serkku 2 polven takaa – 2. serkku 1 polven takaa Esiintyy 132 henkilön sukupuussa

Kolmen + kolmen kirjan jeremiaadit

Olen viikon aikana lukenut kolme kirjaa, joista kaksi on kirjoittanut 1976 syntynyt historioitsija Anitra Komulainen, yhden 1954 syntynyt toimittaja Antti-Pekka Pietilä.

Kaikki kirjat käsittelevät samaa asiaa: suomalainen rahavalta.

Suomen tarina pohtii keskinäinen henkivakuutusyhtiö Suomen toistasataa vuotta pitkää historiaa synnystä kuolemaan, Punapääoman linnake taasen samaa aikaa ja syntymän-kuoleman tragediaa toiselta puolen Pitkää siltaa katsoen.

Erkon verikoira pohtii samaa aikaa ja asiaa Lasipalatsin ja Erottajan (Piknik) tienovilta.

Kaikki kolme kirjaa ovat yhdessä enemmän kuin kolme, erikseen vähemmän kuin yksi kolmasosa.

Keskeisintä noissa vakuutusyhtiötarinoissa (Kansa, Suomi, Pohjola) on se, että mikään, mistä niissä kerrotaan ei ole yleisesti tiedossa eikä opeteta peruskoulussa saati keskiasteella. Ehkä Runeberginkadulla opetettiin, koska siellä sijaitsi aikoinaan Kauppakorkeakoulu.

Lukutehtävä oli nyt maaliin päästyä hengästyttävän vaikea. Siksikin vaikea, että jokaisen kolmen kirjan alueella olen toiminut päättäjänä, kansan noihin asemiin valitsemana.

Mäkeen meni.

Jeremiaadi-nimitys tulee Jeremiaan tarinasta, johon sisältyy raskas, liki tappava vaellus koettelemuksesta koettelemukseen. Lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi.

Onneksi tilalla on jo lukulistalla ja pöydälläni kolme uutta kirjaa.

Ensimmäinen, 1947 syntyneen Lasse Lehtisen kirjoittama, tarkastelee Heikki Ritavuoden murhaa, johon arvelen erään lähisukulaiseni ainakin hengessä tuottamukselliseksi.

Toinen, Marke Ahosen kirjoittama, käsittelee antiikin lääketiedettä, johon aika isolta osalta olen perustanut 11 päivää sitten päättyneen urani sairauksien hoidossa reilun 53 vuoden jälkeen:

Ooppiumia ja ajatusharjoituksia.

Kolmas miettii ylivoimaisesti parhaan lukemani kirjan aikakautta.

Jaan Kross , s 1920, kirjoitti suurteoksensa, 3-4 osaisen Kolme katku vahell ajasta, jolloin Iivana IV (Julma) oli aikansa Breznev ja Wittenberg maailman tuhoisa napa, 30-vuotisen sodan ajatushautomo. Suomeksi kirja yksiosaisena on nimeltään Uppiniskaisuuden kronikka ja kirjan tarina päättyy esikouluikäisen Kustaa II Adolfin ilmestymiseen Tallinnan satamaan.

Nyt käsillä oleva Jari Tervon, s 1957, kirja Pääskyt talvehtivat järven pohjalla on hiukan varhaisemmasta hetkestä Pohjolan historiaa.

Siinä kirjassa Iivana IV Julma kuvataan Vladimir Putinina.

Uskoisin, että nämä kolme jälkimmäistä kirjaa eivät tee elämästäni niin holotnaa kuin nuo kolme ensimmäistä.

Yhden näistä kuudesta kirjasta sivulta 554 löydän seuraavan kappaleen:

Moniko pääsee kunniallisesti eläkkeelle? Entistä harvempi.

Minäkään en pääsisi, ellen olisi sitä ennen menettänyt mainet

tani ja rakastamaani työtä.”

Sana, jota olisi pitänyt osata välttää

Meneillään on syksyn 2021 tietokirja-kausi.

Olen hankkinut niitä monta ja kahlaan niitä päivät pääksytysten.

Ylivoimaisesti paras näyttää olevan Anitra Komulaisen kirja ”Punapääoman linnake” (Siltala 2021).

Harri Saukkomaa ja Lasse Lehtinen ovat mestareita sekä SoMe:ssa että kirjoissaan.

Niinpä kaksi kirjoista onkin Kotkan poikii – eksentrikon (nyk. Varpaisjärvi).

Toinen pohtii sisäministeri Ritolan murhaa, toinen vakooja-everstin elämää Marskin varjossa.

Kun tunnen kummatkin asiat varsin syvällisesti, faktantarkistus on helppoa: ovat kohdallaan, Lassen & Co faktat.

Sama koskee Anitraa, jonka edellinen kirja (Suomen historia, Siltala 2018) myös on helmi. Suomi kirjassa on maan vanhin vakuutusyhtiö, jota ei enää ole. Senkin substanssin tunnen sisältä käsin oikein mainiosti.

Näillä ”esipuheilla” kerron nyt otsikon sanan, jota olisi pitänyt välttää.

Tietenkin kohdistan vaatimuksen itseeni, mutta mukana on myös mm se työryhmä, joka teki kesän YLE:n kuunnelmahitin Armi Aavikosta.

Senkin tarinan tunnen 1950-luvun alkuvuosilta asti hyvin ja tasan tarkkaan. Olihan kesämökkimme Seppälän huvilan naapurissa ja soitinhan keikka- ja orkesterimuusikkona vuoden 1958 – 1973.

Lisäksi viihdyin Nylands Nationilla (nyk Kaarle XII, tuolloin lempinimi oli Natsa) koko opiskeluaikani kaikki maanantait.

Niin, se sana.

Ähäkutti

Lyhyestä virsi kaunis

Elämän mysteeri ei ole ratkaistava ongelma vaan koettava todellisuus

(Dyyni Dune: isompi ilmiö tulossa kuin Potterista ja Sormuksen herrasta yhteensä, I quess!)

***

Hyvää ruskan jälkeistä mustan lumen talvea

After The Season of Bright Colours of Autumn comes The Season of Black Snow

Taru sormuksen herrasta

Suomen Kalevala on ollut taustalla, kun Tolkien loi tarunsa, joka lie jokaiselle tämän ajan ”lapselle” totta.

Mietin toista vastaavaa suomalaista tarua. Välskärin kertomuksia?

En.

Mietin tarua Alajärven Pärruuteista.

Luin toimittaja Lauri Nurmen auktorisoimatonta isänkieltäjä Jussi Halla-ahon elämän tarinaa huolella. En tosin tehnyt reunamerkintöjä, koska kirja oli lainattu Alvar Aallon piirtämästä Rovaniemen kirjastosta.

Nurmi kuvaa Pärruutien sukua. Halulliset voivat tuon suvun tarinan miettiä Nurmen kirjasta aloittaen.

Huomioni kiinnitti tähän tarinaan, koska opin taistolais-aikoina tuntemaan erään tuon suvun ihmisen, joka Nurmen mukaan järjesteli nousevan poliitikon häät.

Katsotaanhan.

Jannika B. (”Vain elämää”, Apulanta), Zaida B. (Jussipalkinto ”Tove”-ohjauksesta 15.9.-21), Aina B. (KOM, Suomen Kuvalehti ”Hän” 16.9.-21), Marjatta Tapiola (Zaidan ja Ainan äiti,, isä LT Ville B.) ja tietenkin vanhojen kielien tohtori Jussi (äiti os B.), jonka häät Ville B. besorgasi.

Anna Kortelainen on kirjoittanut valtavan hienoja tarinoita 1800-1900-luvun vaihteen suomalaisesta korkeakulttuurielämästä ja sen verkoston tapahtumista.

Itse olen eniten kiinnostunut Christian Sibeliuksesta, psykiatrian professorista, jonka tapa auttaa psyykisesti sairastavia on ollut varsin vahvasti persoonallinen. Hän on myös Suomen Psykiatriyhdistyksen ”sielu”, jonka nimissä vuosittain palkitaan elämäntyöstään eteviä, ikääntyneitä psykiatreja.

Odotan, mitä tapahtuu, jos Lauri Nurmi ja Anna Kortelainen kohtaavat ja laittavat taitonsa ja tietonsa yhteiseen astiaan ja sieltä leipovat sitten meille identiteetistämme epävarmoille suomalaisille paistetusta leivästä, mitä siitä syntyi.

Juhani Aho (Brofeldt), Edelfeld, Snellman, Paloheimo, Järnefeldt, Sibelius, Gallen-Kallela, Äyräpää, Europaeus

Niin, ja Rilke, Freud, Nietszche, Lou Salomé.

Vaate- vai mielikerta

Heräsin tunnin-pari liian aikaisin, koska aivoilla on askaroitavaa.

Tällä kertaa olen pahoittanut mieleni siitä, ettei kukaan ole kehitellyt tapaa toimittaa digi-asioita tunnusluvuilla – mantroilla – joita 74-vuotiaan olisi mahdollista turvallisesti hallita.

Vieraani, te voitte uskoa, että olen tehnyt kaikkeni, olenhan pysyvä Mensan ehdokasjäsen (testissä toistuvasti tasan 100).

Varsinainen unien pituutta, syvyyttä ja riittävyyttä koetteleva ongelma selkeni aika lailla kun tapasin hiljattain erästä hyvin tiukkailmeistä paria.

Mielensäpahoittaja-targetteja.

Mittaan unta paitsi ammattissa kokeneena psykiatrina, myöskin OURA-sormuksen avustuksella. Jälkimmäisen mukaan kaikki on hyvin. Exellent.

Takaisin asiaan eli mielensäpahoittaajaan.

”Työn alla” on kolme elämää ja niiden arviota. Ernst Hemingway (Yle-Teema, 6 osaa, kaksi nautittuina). Eino Leinon tarina L. Onervan kirjoittamana (Otava 1932, 1. painos). Mielensäpahoittaja (Everstien tarina, idulla tunnuslukujen / mantrojen takana).

Hemingwayn tarina on hyvä. Nautin joka minuutista ja ne avautuvat minulle.

L. Onervan tekstiä Eino Leinosta luen kolmatta kertaa 1956 alettuani ja käännän sivuja aina vain jännittyneenä:

”Mitähän tässä seuraavaksi kerrotaan”.

Onervan tekstin välissä on yllätys: Neiti Kaisla Inkeri Hirvosen käymän konekirjoituskurssin ja kauppaharjoittelun todistukset.

Kuoren, jossa nuo ovat, olen ennenkin huomannut, mutta en avannut.

Mielensäpahoittaja-asia on ajankohtaisin, koska siihen näyttää latautuneen paljon sekä symboliikkaa että upottavia hetteiköitä.

Eilen selvisi, että Hemingwayn parhaana kirjana pidetään hänen kertomustaan I maailmansodan käyneen miehen kohtalosta. Jäähyväiset aseille (1929)

Tätä ennen Vanhus ja meri on ollut ykköseni siinä kuin Albert Schweitzer Afrikassa.

Lopuksi syyskuun puolenvälin ennustus.

Maailman ihmiset tarvitsevat nyt johtajia, mutta heitä ei ole isommalti tarjolla. Kolmea viime päivinä huomaamaani mietin eniten.

Yhden olen tavannut äsken.

Toinen on 170-senttinen SPD:n ehdokas Saksan liittokansleriksi.

Kolmannen johtama puolue voitti juuri Ibsen- ja Quisling-maan parlamenttivaalit. Häntä kiittävät ne luottamani ja tuntemani ystäväni , jotka ovat häntä tavanneet 1990-luvun alussa.

***

Mikä olisi oikea ja harmiton, mutta turvallinen tapa 74-vuotiaalle älykölle selvitä tunnusluku/mantra-ongelmasta?

Eilen on julkaistu iPhone 13.

Se ei ratkaise viimeiseksi ja ensimmäiseksi tässä päivytyksessä suremaani ongelmaa.

Se ongelma oli vielä ratkaistavissa, kun kotona työpöydällä oli saman autotalli-kioskin Apple 2E.

Vai oliko se 2e? 2d/D?

Todennäköisesti se oli Apple IIC, jos ei sitten Apple IIc Plus.

***

Helsingin Sanomat on ”kietonut” kulttuuriosastonsa ympärille elintärkeän kokonaisuuden moraalikadosta liittyneenä sodankäyntiin (Laura Halminen, 15.9.-21, ss A 18-20).

Yksi kuva jutussa vastaa 100 000 sanaa.

Jotenkin aavistan, että siellä, missä Halmisen viestille olisi päivä päivältä enemmän käyttöä, ei nyt ”uskota kun ei nähdä”.

Sama lehti, sama toimitus (joskin, kuten tekstitä huomaa, entinen HS-rikostoimittaja):

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008233364.html

Ensilumi

Viranomainen on itse ottamallaan vallalla päättänyt, että Suomessa ensilumi on sitä, että maassa kesäaikana klo 09, normaaliaikana klo 08, on sentti lunta.

Näin on taas käynyt, Iitanpäivän aikoihin, niinkuin aina.

Ilmastonmuutos näyttää edustautuvan Atlantin hirmumyrskyinä siellä, missä ankeriaat kutevat ja lentokoneet katoavat, jazz soi ja presidentit poikkeavat katastrofialueilla jo yli parin sadan vuoden aikana.

Oman työhuoneeni akkunan alla lumi alkaa jo kerääntyä nurmikolle, mutta kellohan on vielä kolme varttia ennen mittausajankohtaa.

Olin 1967 ja 1968 Ylämaissa, Inarin, Sodankylän ja Kittilän rajamailla, kun ensilumi satoi 17.9. ja 18.9., mutta siitä tuli samalla pysyvä lumi.

Se suli vasta toukokuulla seuraavana vuotena.

1971 syksyllä pysyvä- ja ensilumi satoi Lemmenjoella päin Repokairassa, Riekkomajan pihaan myös syyskuun puolivälissä ja minä jouduin naimisiin.

Tai pääsin.

Minusta näyttää, että juuri nyt pinnalla olevat poliittisen päättäjät eivät ensilumesta piittaa.

He olettavat, että pössyttely porttiteorian kautta johtaa lumen käyttöön (Bolivian ”piikkiin”, ´ndranghetan satojen miljardien kassan pohjan peitoksi ja ylikomissario evp Aarnion vahingoksi).

Näillä mennään, Arktinen puskurikapasitoija jatkaa matkaansa.

Niinkuin Esko Riepula, Lapin yliopiston emeritus-rehtori, tapaa sanoa:

Paras on hyvän pahin vihollinen

Samaan aikaan YLE-toimittajamme Beijingissä väittää vakavalla äänellä, että koronavilkku ja -passi takaavat, että niiden käyttäjällä ei ole Covid-19-sairautta.

sars-CoV-2 (alfa, beetta, gamma, myy, delta jne) ehkäpä voitti tämänkin matsin 100-0

https://areena.yle.fi/audio/1-50866156