H.M.S. Ulysses

Mietin pitkään suunnitellun, Murmannin rataa korvaamaan ajatellun Jäämeren / Barentsin meren radan ja käytössä jo olevan Malmbanan-Ofotbanen-rautatien asioita.

Jälkimmäinen, 1888-1901 rakennettu, päättyy Norjanmeren rantaan, Narvikiin.

Otsikon alus toimi Norjanmeren alueella 1940-luvun alkupuolella.

(Saattue Murmanskiin)

USA ja muut ympärysvallat tukivat Stalinin puna-armeijaa ja neuvostokansaa aika lailla.

Mannerheimin Tuntemattomat eivät kovin tehokkaasti estäneet Murmannin radan käyttöä avustusten perillemenoon.

Saattueiden uhrit olivat runsaat.

Nyt, jälkikäteen, taidetaan uhrata vielä totuuskin?

Psykiatriassa – siinä vanhanaikaisessa – on käytössä termi ”peilitransferenssi”.

Sen avulla tuhottiin älykkäitä hallitsijoita, Ludwig XIV ja Iivana IV mukaanlukien.

Ja ”Vaskiratsastaja” vaimonsa kanssa.

Mahtoivat ne painajaiset olla sietämättömiä?

Sitaattien vaaroista

  1. sitaatti: Speak softly and carry a big stick (Th Roosevelt, 42v)
  2. sitaatti: Asiaa koskee Tshehovin sääntö. Oma mukaelmani on: tärkeintä ei ole, mitä kirjoittaa, vaan mitä ei kirjoita (Kemppinen 7.5. 2022)

Kustaa II Adolf

Olen kahdesti käynyt Madridissa Reina Sofia – museossa katsomassa ja kokemassa Picasson Guernica-taulua.

Teoksen kumminkin puolin seisoi konetuliaseella varustettu sotilas.

Kävin myös Guernican kaupungissa, joka nykyisin on kokonaan uudelleen rakennettu. Mutta sen museo on eräs rankimpia, heti saksalaisten, puolalaisten ja itävaltalaisten keskitysleirimuseoiden jälkeen.

Eräs läheiseni on viime päivät valmistellut taulua, jolle hän on antanut nimen ”Kohtaaminen pellolla”.

Työ tuo mieleeni Guernican.

Ei niin, että se taiteena olisi kilpailuasetelmassa, mutta niin, että se herättää minussa samoja värinöitä joissain sieluni syvissä ja yleensä tavoittamattomissa kerroksissa.

Olen psykiatri, joten minun pitäisi tämä tietää.

Annoin teokselle mielessäni toisen nimen:

AZOVSTAL

***

Jaan Kross kuvaa ”Uppiniskaisuuden kronikka”-kirjassaan Kustaa II Adolfin vanhempiensa keralla poikasena Tallinnan eli Räävelin satamassa.

Kirja kokonaisuudessaan kertoo, miten kolme ruttoa (kaikki Iivana IV:n hyökkäyksiä Pohjoista Liivinmaata vastaan) torjuttiin.

Eli Rääveliä ei vallannut Venäjä eikä Breznevin ajan Neuvostoliitto. Tulkinta on Krossin itsensä elämäkertakirjoissaan (Rakkaat kanssavaeltajat 1 ja 2)

Ainakaan henkisesti. Ei ainakaan, jos kuuntelemme Viron tasavallan suomalaisia kollegoitaan moittivaa presidenttiä, joka on asunut elämänsä tärkeimmät hetket USA:ssa.

Otan kirjan uudelleen hyllystä ja ryhdyn lukemaan sitä. Kirja on loppuunmyyty eikä uusia painoksia ole OTAVAn suunnitelmissa.

Kuinka se ihme Iivana Julmaa vastaan oikein tapahtui?

Oliko kaikki selitettävissä nektarilla, jonka avulla pikkupoika pystyi tanssimaan Räävelin kirkontornien väliin pingoitetulla köydellä kuolemaansa putoamatta.

Jään miettimään, onko meillä paljon sellaisia vallassa NATO:ssa, EU:ssa tai Pohjoismaissa, jotka olisivat tuon kirjan ”Kolme katku vahel” (Kolmen ruton välillä) lukeneet.

Kaikesta päättäen ei ole kovin montaa.

On tämä sellaista meininkiä.

Nyt.

Koko maailman Azovstalissa.

Se, minkälaisen roolin Jaan Krossin poika on ”suomensyöjänä” ottanut, ei kuulu tämän kirjoituksen piiriin.

Ei myöskään se, miten Kustaa II Adolf kuoli ja mitä hänen kansliapäällikkönsä Oxenstierna virkkoi pojalleen v 1648. (Poikani, kunpa tietäisit…)

Maailmanhistorian tähän mennessä kenties julmimman sodan rauhaa poika oli lähdössä Westfalenin Münsterissä etsimään ja sopimuksen allekirjoitettamaan samaan aikaan, kun hakkapelitat vielä ryöstelivät Prahan Vltava-joen Vituksen kirkon puoleista Prahan aarteistoa.

”Moldau”.

Turun palossa 5. syyskuuta 1827 poltettavaksi ne aarteet ryövättiin.

4402: 070207 – 260422

Arktinen puskurikapasiteetti ei omaa riittävästi resilienssi-kapasiteettia (s.o. puskurikapasiteettia) että se riittäisi tässä digi-verkkojen maailmassa.

Otsikossa tähän astisten päivitysten määrä sekä avaus-päivityksen päivämäärä.

Siis myös yli vuoden ajan ennen 080808 (Alexander Stubb ja Georgia).

Kiitos seurasta, palaan jos mielestäni löydän tilaa ja lupaa riittävästi ”puskurikapasiteetin” eli ”resilienssin” (muovautuvuus) edistämiseksi tai edes säilyttämiseksi.

Olen tarkistanut tilannetta 3.5. 2022:

ei syytä vielä palata tälle kylvökselle

Perisynti

Kirkkojen ihmiset ovat viime aikoina joutuneet vastatusten ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan” – tarinan kanssa.

Olen eräässä köörissä asiaan käynyt paikan päällä tutustumassa aDzM (anno dazumal).

Jututimme kirkkojen johtajia, mukana Patriarkkoja, Arkkipiispoja ja uhreja.

Mieleen jäi käsite perisynti, jonka lie tarjoillut mm kirjeissään muuan vaeltava juutalainen (RoomKoKaEffiliKolTessaaTimoTiitFilemon).

Käsitettä on miettinyt myös ”Confessions”-kirjailija, joka kuoli yhdessä Länsi-Rooman kanssa n 1600 vuotta sitten. Huulillaan kuolevalla, prelaatilleen lohduksi, olivat välittämänsä lauseet:

”Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat”.

Seuraava pysäkki perisynnillä lie Konstanttinopoli (on käyty kysymässä ja Mika Waltarin asiaa käsittelevä kirjakin, Johannes Angelos, on luettuna) ja viimeinen mieleen osunut on Martti Luther, armoton olutpanimonomistajattaren BMI-syntinen aviomies, uskonpuhdistaja ja antisemiitti.

90 teesiä – joiden olemassaoloa vieläkin mietitään.

Tänä päivänä perisynti tuntuu olevan homoseksuaalisuus (Päivi Räsänen, Metropoliitta Kirill Ersiläinen, jonka DNA – tiimi on tuttu: ”suomalais-ugrilaiset”).

Onhan näitä oksidentin ja globo-homouden viholaisia toki muuallakin.

Takaisin perisyntiin.

Oululainen kirkkoherra on käsitellyt RadioYle-1 maanantai-aamun hartauksissa kirkon ja sen julistuksen sekä taustatoimijoiden/toimien käännekohtia.

Tänään oli vuorossa perisynti.

Se on synnynnäistä, todisti tuiralainen ja sen voi parantaa – tai siitä armahtaa tai anteeksi antaa – vain Jumala. Tässä tänään hän lie luterilainen, kolmiyhteinen.

Jään miettimään asiaa siksi, että lehdessä luki Ruotsissa 1.7% lapsista olevan eri isälle kuin on oletettu. Suomessa taas lainsäädännän perusteena mainitaan 3.7% ”virhemarginaali”.

Jos perisynti pidettäisiin uskonnollis-eettisenä käsitteenä, mikäpä siinä.

Mutta kun kirkon homoseksuaalien avioliittoon-siunaamis-sodassa näyttää siltä, että asia on siirtynyt sekä n 10:lle raskausviikolle että DNA-RNA-EPIGEENI-junkGeeni-biomi/biote-geeni alueelle laajentuakseen ennen pitkää myös ribosomeihin, mitokondriihin ja muihin solu-orgaaneihin ja -verkostoihin, ollaankin jo aikamoisen gordionin solmun äärellä.

Sitä ei VladP:n miekka tai Suomen ev lut kirkolliskokous määräenemmistösäädöksineen ratkaise.

Yksi hyvä sananlasku perisynnin ympärille sopii kuin nenä päähän (ei siis Gogolin NENÄ-kirjan tarinaan):

Kuka heittäisi ensimmäisen kiven tässä lasitalossamme?”

SQUID GAME

Squid Gamessa omaa asemaa hierarkiassa korotetaan alentamalla toisia.

Sellainen on mainittu HS:n alle linkitetyssä haastattelussa.

En erityisemmin pidä Juha Siltalasta.

Hän on aiemmin harmittanut minua psykoanalyysin vankkana tukijana ja 11 vuotta nuorempana besserwisserinä.

Nyt hän harmittaa minua – edelleen 11 vuotta nuorempana – sosiaali- ja evoluutiopsykologina joka on kiinnostunut (ihmis)aivoista.

Toisaalta, en pidä myöskään valtavasti Jussi Valtosesta (hänen agendastaan), jonka kirja katsottiin kirjallisuuden Finlandia-palkinnon arvoiseksi.

Hänkin on kiinnostunut (ihmis)aivoista.

Arvostan silti suuresti Siltalaa, Valtosta ja Furmania.

He ja muutama muu ”hyvinvointi-jeesustelija” eivät alentamistani tarvitse. Eikä minun asemani hierarkiassa korostamista.

Sekä Juha Siltala, Jussi Valtonen että Misty-koiran isäntä (Genevessä) lienevät osa Vihreät-puolueen historiaa.

Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.

No, suurin ongelmani Siltalassa (ja noissa kahdessa muussa) ei ole se, mitä he ovat sanoneet, kirjoittaneet ja medialle kertoneet.

Esimerkiksi Siltalassa minua ärsytti hänen kohtaamisensa Sodankylässä, johon hän saapui mustassa kokonahkaisessa asussa suurikokoisella moottoripyörällään.

Kateus?

Lukekaa siis Jussi Valtosen kirja ”He eivät tiedä mitä tekevät” tai avatkaa edes oheinen linkki. Siellä se SQUID GAME avataan.

Itänaapurin johto näyttää poikenneen Moskovan Patriarkaatin omaksuman kalenterin mukaisessa pääsiäispalveluksessa viime yönä – keskiyöllä (Moskovan aikaa).

UTC / GMT +4.

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008703912.html

Noli me tangere

Elämme kristikunnissa (ortodoksit, katoliset, prostantit ja muut) aikoja, joidenka otsikko on edessämme.

Magdalena ei saanut koskettaa ylösnousseen haavoja, olivatpa ne Bartholomeuksen, Kirillin, Franciscuksen tai jonkin muun maallisen Benedictuksen ohjannassa.

Tapio Luoma ja Leo Suomesta kuuluvat jotenkin joukkoon.

Eräs suomalaiselle hengelliselle maanpuolustukselle kovin tärkeä ihminen on juuri pitänyt läksiäisiään.

Hän on ohjannut ainakin kolmea chefia: Paarma, Mäkinen, Luoma.

Ja hyvin on sen tehnytkin.

Totta kai nainen.

On oikeastaan vähän surullista, että nele me tangere kieltää nimenomaan naista koskettamasta ylösnousseen vammoja.

Kuitenkin ainoa, joka voisi saada Kirillin hengelliseen apuun luottavan johtoryhmän jotenkin herran nuhteeseen, on nainen.

Jos ortodoksisessa maailmassa miehet unohtavat asemansa ja vastuunsa, on vanhojen naisten aika nousta ja sanoa ”nele me tangere”.

Maatuskojen kapina.

Sellaisten, joita on vaikka kuinka monta – meidän hyllyssämme 24 – sisäkkäin, kun Leningradissa sukkahousuja votkaan ja puunukkeihin vaihdettiin.

Rauha – Pax – Mir – Peace

Mischievous

En taida ensi kertaa kirjoittaa tämän päivityksen otsikkoa.

Olen yli 50-vuotisen auttajan taipaleeni mittaan kohdannut aika lailla ilkeyttä.

Ja tietenkin sen seurauksia: ”Miksi aina minä”

Viimeiset pari vuosikymmentä vuotta olen yrittänyt ottaa kiinni tuon ilmiön säätämisestä tai edes ymmärtämisestä.

Se on helpompaa, kun tutkimus tuo enemmän tulokulmia Freudin, Jungin, Kohutin ja uskontojen tutkimuksen lisäksi. Ludwig Wittgensteineja ja Oiva Ketosia.

Yritin tänään päiväkävelylläni lähestyä ilmiötä kahdesta suunnasta: dopamiinihumalan ja seitsemän kuolemansynnin tulokulmilla.

Aloitan johtopäätöksestäni, joka luonnollisesti on keskeneräinen, mutta saattaa toisaalta olla final decision (ikäni ja sairauteni asettavat rajaa).

Hiljattain ihmisen ja muiden olioiden, joilla on verenkierto, iäksi on määritetty noin kolme miljardia sydämenlyöntiä. Minusta tuntuu, että olen jo viimeisellä kolmanneksella, jos en vähän pidemmälläkin.

Noilla varauksilla minusta näyttää, että englannin kielellä sanoilla ”mean”, ”bad”, ”wicked” ja ”mischievous” kuvattava ihmisen ominaisuus on hänen rakenteessaan.

Nykytietämys saa minut miettimään useita geenireservuaareja (”varastoa”): 46 kromosomia, tuhat-kertainen määrä epigeenejä, iso joukko ”junk”-geenejä, mitokondrioiden ja muiden soluorganellien, vaikkapa ribosomien, RNA-ohjausvoimaa, mutta erityisesti suolistossamme loisivia kahta kiloa biote-biomi-geenejä.

Niiden suolistobakteerien sisältämän säätövoiman määrää ei matemaattinen termistö taida kyetä kuvaamaan.

Tunnelmani on, että meissä asuva ilkeys on niin tiukasti pysyvällä tavalla ohjausverkostoihimme lukkiutunut, ettei ole mitään keinoa, millä sitä voisi säädellä.

Kyseessä on annettu, staattinen, rigidi ominaisuus, ei hankittu.

Joillakin on 100, toisilla 10 ja eräillä ääretön määrä.

Se, mikä järjestelmässä sitten säätelee DNA- ja RNA-kierteiden induktiota (laukeamista ominaisuudeksi, käytökseksi), on kait mahdollista ajan myötä selvittää, mutta siihen tarvitaan nykyiseen nähden aivan erilaista tutkimus-etiikkaa. Etiikka on tutkimuskeskuksen sisäinen oikein väärin-järjestelmä ja/tai pysyvä ja luotettava normi, mikä nykyisin on mahdoton säädeltävä.

Säätelyyn tarvitaan myös moraalia eli ulkopuolista vartijaa, mutta vartijallekin tarvitaan vartija.

Quis custodiet ipsos custodes.

Mikä olisi sopiva, kansankielellä ymmärrettävä termi kuvaamaan tällaista, suurten tarinankertojien toistuvasti teoksissaan kuvaamaa asiaa.

En nyt juuri keksi parempaa kuin perisynti.

Ehkä te, vieraani, voitte ehdottaa ilkeydelle parempaa metaforaa tai sen taustalle tarinaa.

Sitä älkää kuitenkaan tulko minulle tarjoamaan, että kuinka tuota pitäisi säätää ja vartioida.

Muuan aika ilkeä kirjoittaja käyttää ilkeyden tarinasta mielellään narratiivin sijasta narraatio-sanaa.

Ehkä se kelpaisi?

Taidenäyttelyn avajaissa

Näyttelyn avaa kaupunginjohtaja.

Musiikkia soittaa trio, joka osaa asiansa.

Trion nimi on RAKARE.

54 näyttelyn työtä ovat merenkulkuneuvoksen rahaston hankintoja 2020-2022, kaikki 88 hankintaa eivät ripustukseen ole mahtuneet.

Oleellisinta kuitenkin on, että kaikki 100 avajaisvierasta kättelivät, kenelläkään ei ollut maskia ja vähänkin paremmat tutut halasivat toisiaan lämpimästi, vaikka sekä nais-ministeri että mies-Tasavallan Presidentti ovat Covid-19:n kourissa kotihoidossa.

Illalla Teema-kanava näyttää venäläisen taiteenkeräilijän tarinaa klo 21.

Hän on maasta, joka parhaillaan tekee ympäristötaidetta NATOn rauhakumppaneista Euroopan suurimman kaupungeissa. Ruineeraaja on myös NATOn rauhankumppani, aasialais-eurooppalainen. Rauhankumppaneita ovat Suomi ja Ruotsikin: näitä kumppanuksia NATOlla on 20, jäseniä 30.

Se, joka vähän mietityttää on, että erityisesti Moskovan patriarkan johtamissa ortodoksikirkoissa on äärimmäisen kalliita ja kauniita taide-esineitä.

Kirill on suomalaiugrilainen (ersäläinen) ja syntynyt ehkä samana päivänä kuin puskurikapasitoija: 19.10. 1946.

Asiasta ei voi olla varmuutta, koska Kievin, Moskovan, Paavin, Lontoon, Amsterdamin ja Kostanttinopolin ”kolmansien Roomien” ajanlasku ei avaudu edes kesäaikaa ihannoivalle perheemme Padrelle, Korkalonvaaran ”Pinjan-alla” don Henrylle.

Sellaisia boomereita.

Kaikissa taidenäyttelyjen avajaisissa otan kuvan mielestäni ”maybe the best in the show”-otsikolla.

Tällä kertaa työ esittää suomalaista kuva- ja kirjoitustaiteilijaa, jonka yksi työ on kotimme seinällä.

Sen tekijä on merkinnyt nimekseen Rosa Liksom, vaikka hän onkin Anni Ylävaara, Kariniemen Annikin kaveri ennen hänen kuolemaansa. Everstinna niikuin oli äitinikin.

Työn nimi on Oh Dear II, tekijä Kirsti Tuokko (2020).

Alussa mainitsemani Yle Teeman ohjelma kertoo monen muun median jo esittelemästä Mozorovin taidekokoelmasta.

Niin, siitä tuleekin mieleeni: ilmiselvästi (IL:n mukaan kuvassa tänään) puhki väsynyt Ukrainan ympäristötaideteoksen promoottori on aikanaan saanut Suomen entisestä pääkaupungista tuliaisiksi taidetta.

Tiedän jopa, kenen määräyksestä.

Sit tibi terra levis

Vieläkin harmittaa.

Leadership

Matkan varrella olen saanut roppakaupalla opetusta ja harjoitusta johtamisesta.

Siihen nähden olen johtanut aika vähän.

Johtamisen kohteena olen ollut paljon.

Siinä olen oppinut

  1. avoimuus on samaa kuin ”en tiedä” ja se lisää joukon mahdollisuutta havaita oleellista siitä, mitä ollaan tekemässä
  2. kaikki tiedossa oleva perustuu olettamuksiin, mutta maailmamme, tämä ihmisen maailma, on kompleksinen ja se edellyttää epävarmuuden hyväksymistä siihen asti, että vaihtoehtoja testaamalla alkaa oivaltaa, mikä pitää paikkansa
  3. keskity kokonaisuuteen, jossa sekä tyhjäkäyntiä että pikkuvikoja on jokaisen siedettävä, älä keskity prosessien hiomiseen – voit ehkä näin huomata, että verkostosi on elävä kokonaisuus

Ei ole niin tarkkaa, mitä kukin tekee, kunhan suunta on oikea

RYHMÄ RÄMÄ – SUUNTA TÄMÄ

***

Olen seurannut useita vahdinvaihtoja erilaisissa ”Ryhmä Rämä”-kokoonpanoissa. Aika vähän olen itse ollut noissa ylimpänä muutta/u/jana.

Noissa kolmessa kohdassa virheitä tapahtuu.

Osasta toipuvat, osasta eivät. Leaderit tai perässäkulkijat.

Eniten noissa tilantessa ottaa kiinni valta ja sen rakkaus.

”Valta rapauttaa, absoluuttinen valta absoluuttisesti”

Siitä huolimatta valtaa janotaan enemmän kuin mitään muuta heroiinia.

Menetettyäkin valtaa.