Leone meets Coppola

Suomen tv-kanavilla tuli peräjälkeen kaksi loistavaa elokuvaa.

Maria Antoinette (Coppola) ja Once Upon a Time in America (Leone).

Tarinoilla on yhteinen juoni, jota en erikseen avaa, mutta niillä on myös yhteinen tunne.

Haikeus.

Maailma on kaaosta lähentelevässä toimintatilassa, vaikkei siihen kovin isoa syytä ole.

Meillä ei ole mustarottia paiseruttoa kantavat kirput selässään, meillä ei ole sika-influenssaa kymmeniä miljoonia tappamassa eikä meillä ole Antoniuksen Silkkitietä pitkin tulevaa katastrofia, joka tappoi lähes puolet roomalaisista.

Historian tuntemukseni tai elämänkokemukseni eivät saa ammatillista osaamistani taipumaan sellaiseen analyysiin, jolla nyt menisin minkään maan tai maailmanlaajuisen hallinnon eteisiin luvaten kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuinka vakavassa tilassa biosfääri ja sen sapiens ovat.

Palaan Maria Antoinetten kohtaloon. Hänen viimeiset sanansa olivat ”Anteeksi, en tarkoittanut satuttaa” (vapaasti historiaa siteeraten).

Hän sanoi nuo sanat mestaajalleen astuessaa vahingossa hänen varpailleen giljotiinilavalle noustessaan.

Eräällä keskustelussivulla biosfäärin tilasta valtavasti huolestunut vanhempi valtiomies suositteli kesämökin vaivaksi kasvaneiden hiirien tappamiseen guillotine-nimistä lossaa.

”Pää poikki vaan”.

Hiiri ei taida osata pyytää anteeksi sitä, että hän astuu mestaajansa varpaille.

Mutta jotenkin Robert de Niro tuossa oman uskonnollisen kulttuurinsa mafiaa kuvaavassa elokuvan tarinassa koko sen kaksituntisen keston ajan pyytää anteeksi sitä kaikkea, mitä hän ja hänen kulttuurinsa ovat Trumpin USA:n johtamalle maailmalle aiheuttaneet.

Elokuvan musiikki syventää de Niron näyttelemän viestin haikeutta.

Toivotan vierailleni tämänkin, elämäni 75. vuoden sävyisää kulkua, kun se, MMXXI, nyt on jo liikkeessä.

Kuudeskymmeneskuudes puhe

Lapsuudenkodissani oli tärkeätä noudattaa vanhempien tahtoa muutamassa asiassa.

Eräs niistä oli Tasavallan presidentin uudenvuoden puhe, verrattavissa Markus sedän torstaisiin lastentunteihin kaurapuurokehoituksineen.

Näitä puheita ovat elämäni varrella pitäneet aika harvat tasavallan presidentit.

Paasikivi, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen ja Niinistö. Toki joukossa on ollut myös sijainen.

Eli heidät ja heidän puheensa on aika helppoa muistaa, jos taustalla on ”pakko” tai ”tiukka opetus”, joka sisälsi palkkion.

Jos ymmärrät, mitä kukin sanoo, ymmärrät, mihin meitä viedään.

Olen suhteellisen lahjakas ja oivaltava ihminen ja kykenen päättelemään iän ja kokemuksen myötä aina vain paremmin, mitä ihminen puhuessaan sanoo ja mitä tarkoittaa.

Ymmärrystä on lisännyt se, että tuntee puhujan ja hänen elämä(n)kertansa.

Kuuntelin eilen, 1.1. 2021, Tasavallan presidentin Pohjois-Esplanadilla nauhoitetun puheen katsoen samalla tv-ruudulta hänen viestiään siltä osin, kuin se on ruudulta mahdollista.

Se on ollut Kekkosesta alkaen mahdollista.

Tasavallan presidentin valtaoikeuksiin kuuluu perustuslakimme kehittyessä 1955 alkaen – josta alkaen olen puheita seurannut ja miettinyt – erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Tosin muitakin sisältöjä puheissa on ollut.

1.1. 2021 puheesta iltapäivälehtien siteeraamat, minua nuoremmat asiantuntijat ovat sanansa sanoneet.

Koska minulta ei kysytä, vaikka olen ollut mukana maamme poliittisessa päätäntä-ketjussa 1967 alkaen, en tälläkään kertaa vastaa. Mukanaolosta minulla on todisteena seinälläni oikein ”punaisen ritarikunnan” mitalikin, jonka muuan puhujista on myöntänyt.

Mutta vakuutan Teille, arvoisat vieraani yli 10 000 julkisessa päivityksessäni, että jos minulta kysyttäisiin, minulla olisi vastaus siihen, mitä Tasavallan presidentti 1955 alkaen on uuden vuoden puheessaan sanonut ja mitä taas tarkoittanut.

Väritelevisiosta, jossa on tarkkapiirto, voi aika paljon päätellä, mitä puhuja tarkoittaa.

Jos itse olisin Tasavallan presidentti, tyytyisin Höyry-Radio Yle 1 – kanavaan.

Siellä sanalla on painoa, ei ilmeillä, silmänluonneilla tai muilla yhdentekevillä havainnoilla siitä, ”missä hapessa” puhuja puhetta nauhoitettaessa kulloinkin on.

Toivotan vierailleni armoisan hyvää vuotta kaksituhatta kaksikymmentä yksi.

Mutta en toivota Teille Jumalan siunausta, koska niin harvalla Teistä on Jumala.

Jumalia toki on, kuten asian ilmaisi Jari Tervon TV-ohjelmassa muuan lahjakas näyttelijä hiljattain.

Vesa Vierikko ja kaupan jumalat.

Resilience and Walking

Hyvin nopealla aikataululla ihmiskunta on laitettu opettelemaan käsitettä muovautuvuus – resilience.

Kyseessä on ominaisuus, joka historian epäluotettavien lähteiden mukaan loppui Aleksanteri Suurelta tilanteessa, jossa hän oli jo voittanut kaiken: maailman.

Resilienssin loppuessa loppui suurelta 32-vuotiaalta johtajaltakin elämä.

Olen tutkinut työssäni jokaisen vastaanotolleni tulleen resilienssia jo yli 20 vuoden aikana. Jos aihetta näyttää olevan, lähetän ihmisen tarkempaan tämän(kin) asian arvioon.

Saman näyttää tekevän Arto ”Tintti” Nyberg suositussa TV-1 – keskusteluohjalmassaan osalle vieraistaan.

Tulos on helppo saada, tutkimus on yksinkertainen ja pidemmällä seurannalla johtopäätös on hyvin luotettava eli ”oikeassa” (sic! falsifikaatio-varaus).

Joudun itse aika ajoin ikäni ja elämäntyöni kuluttamana mittaustilanteisiin.

Äsken sellaisia on ollut kaksi.

Heikentyneellä 74-vuotiaan joustavuudella tulen toimineeksi reaktiota edellyttävissä tilanteissa oikein, mutta ah niin väärin.

Kaikki vihamielisyyden elementit syttyvät hetkessä liekkehin (salamannopea puolustautuminen, hyökkääminen, väistäminen ja hidas toipuminen).

Resilienssi ei siis ole enää parhaimmillaan, mutta iällä on yksi erinomainen puolensa: kokemus ja oma työ tuottaa malttia ja keinoja selviytyä silloin, kun se ei näyttäisi alkuun olevan mahdollista.

TV:ssa näytettiin äskettäin dekkari, jonka tarina kulki Pohjois-Pohjanmaa – Aurinkorannikko – verkoissa.

Dekkarissa 74-vuotias lääkäri joutuu tilanteeseen, jossa hänen resilienssinsä tulee mitattavaksi.

Covid-19-paniikki, globaalina, on viimeistään opettanut monen meistä löytämään ne hiljaiset sillat, jotka vievät yli ongelmallisten virtojen (brige over troubled´nd silent waters).

Olen kiitoksen velkaa sille, että olen uskonut kokeneempia, kovemmissa paikoissa olleita ja ymmärtänyt myös kysyä niiltä, joita sota ei koske (oman elämäni ahtisaarilta, halosilta, lipposilta, mäkisiltä, anderssoneilta, lönnqvisteiltä, huttusilta, storeilta, satuleilta ja haavistoilta, med flera).

Mentoroinniksi sellaista kutsutaan.

Kaikki tiivistyy yhteen Nummelan trubaduudin laulun kertsiin hänen uransa alkutaipaleelta:

Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin…”

Voiko lojaliteettia ostaa

Suomen TV-1 lähettää parhaillaan – 28. – 31. 12. 2020 – kirjailija Jari Tervon neli-osaista haastattelusarjaa, jossa hän tunnin kerrallaan viettää suurissa nojatuoleissa ennestään itselleen tuttujen ihmistensä kanssa.

Ohjelma on ikäänkuin saletissa, jos keskustelut on vuosikymmenten varrella jo käyty?

Vesa Vierikko, Anni Ylävaara, Soile Yli-Mäyry ja Tapio Bergholm.

Vesa Vierikko tuo esiin mielenkiintoisen asian.

Kun hän näyttelijänä joutuu Salingerin roolissa kieltämään Jumalan(sa), hän ostaa itselleen uuden siksi aikaa, kun yleisö, Salinger ja Vierikko ovat kolmion kärkinä. Hän nimeää tämän asian ”kaupallisuuden jumala”-käsitteellä.

Olen siinä elämänvaiheessa, jossa jo pääsen lopullisesti mittaamaan, onko tuollainen mahdollista.

54 vuoden kokemus elämänurista liki vaativimmassa – psykiatri Viktor Frankl´n jalanjäljillä – ja 75. vuodessa meneillään oleva kokemus elämänkaarista ylivoimaisesti haastavimmassa eivät voi hedelmöittää final decision – pistettä.

Mutta roolit kahden isän poikana, kahden veljen perässäkulkijana, yhden äidin lapsena, kahden äidin raskauttajana ja viiden lapsen kasvattajana edellyttävät tarkastelua.

Pääsen otsikkoon:

Voiko lojaliteettia ostaa.

Ja jos voi, mikä on kauppaväline, jonka sekä kaupallisuuden jumala että Vierikon Jumala hyväksyvät.

Koska helppoja vastauksia ei ole ja tutut ikiviisaiden lausahdukset täällä on jo yli 4200 blogauksessa 14 vuoden aikana lueteltu, tästä tulee aika torso päivitys.

Kaikki menee ohi paitsi menneisyys

Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa.

Totuus- ja sovintokomissiota tai sellaisen jäsenyyttä en enää yritä.

Ehkä tämä kelpaisi:

Deo volente

Minkä kerran menettää, läheisyyden lojaliteetin, sitä ei ole ostettavissa, minkään valtakunnan kauppalopoilta.

”Tässä ihmisen maailmassa”

Tabu

Koska nettikeskutelujen käyttäjistä merkittävä osa on ”vapaamatkustajia” eli emme maksa yhteisöjemme jäsenmaksua enää koskaan, mutta nautimme kaikista vanhan liiton SoTe – eduista, en pidä outona, että niin moni juoste täyttyy kannanotoista, jotka juontavat modernin ajan Sigmund Freudin impakteista, jotka hän on johtanut ihmiskunnan tiedossa olevasta historiasta antiikin tarinoita painottaen.

Suomessa eräs vähiten suosituista Freudin näkemyksistä on 1913 ilmestynyt ”[i]Toteemi ja tabu[/i]”.

Freudin väite on, että perheessä (suvussa, kansassa, kulttuurissa…) pojat liittoutuvat isäänsä vastaan tappaen hänet.
Merkittävin motiivi on ratkaisematon rakkaus-draama ja tragedia omaan äitiin.

Ihmiskunta elää aikaa, jona suuri osa merkittävistä ”johdatuksista” syntyy sellaisten isien ohjauksessa ja sallimuksesta, joiden monen nuoren soturin mielestä kuuluisi olla jo kuolleita.

Norjan, Ruotsin, Tanskan, UK:n, Venäjän, Kiinan, Saksan, Vatikaanin ja USA:n pääMIEHET (Elisabeth II, Margareeta II ja Die Mutti ovat joukon naiset) ovat edustavia esimerkkejä.

Viime vuosina yhä useampi tuntemani tarinaansa kertova kärsii tästä asiain tilasta, mutta ei saa ”kaiken maailman Vastaamoista” apua tai ymmärrystä asiassaan tai tuskassaan.

Juha Hurme, Kjell Westö, Tommi Kinnunen….

Psykoteapiasta, KELAn sadalla miljoonalla vuosittain tuetusta, on tullut ”ratkaisukeskeistä” ja sen oleellisimmat elementit voimme lukea viikottain naistenlehdistä tai Helsingin Sanomien torstain ja lauantain numeroiden ”terveys ja perhe”-sivuilta.

Sekä tabu että toteemi ovat ainakin suomalaisessa tai ”valkkareiden” kulttuurissa aivan ilmeisesti vaiettavia – niinkuin Freud asian kirjoituksissaan ennustikin.

”[i]Koska huomaan olevani vanha[/i]” ja [i]”Papan eläkepäivät ja -yöt”[/i] olkoot niiden muutaman nettiavaruuden Homma-, Vauva- ja Suomi24-sivuille kirjoittavan metusalemin julistamina kalpea näyttöni siitä, että näin voisi olla.

Neuvo?

Ei ole minulla tähän neuvoa.

Omien neuvojieni muistoksi vein Rovaniemen hautuumaan ”vieraskivelle” eilen lasteni ja lastenlasteni kanssa muutaman kynttilän.

Siellä niistä tulee osa maailman valtamerten mikromuovin ja CO2-peräisen ilmastonmuutoksen perhosensiiven iskuja,

Vuoden vähin valo

Oi haavehikas, haikee hämyvalo

Sun rauhallista raukeuttas lemmin

Ain haihtuu silloin rinnan raivopalo

Ain syän sykkii silloin rauhaisemmin

Ain sielu silloin unelmihin vaipuu

Rakentuu maasta onnensaaren silta

Katoaa kauas kaikki kaiho, kaipuu

Oi, hetken onnen hieno hämyilta

(jouluna 1915, talven selän seisahtuessa, IER)

Nyt mua vierähän linnasta linnaan

Reilu puoli vuosisataa shrinkkien maailmassa on purkurikapasitoija-minälläni takana päin ja menossa on elämäni ensimmäinen viikon vuosiloma vailla virka-aseman tuomia etuja tai haittoja.

Ensi viikon torstaina taas jatkan työtäni, kuitenkin myös loman aikana valmiina siihen, että jompi kumpi älykapuloista 24/7 kilahtaa tai ainoa jäljellä oleva sähköposti pönkii ruudulle.

Surullisinta tai raskainta, upeintakin työssä on se, että ihmisen kanssa on oltava niin moneksi.

Joku älypää laski, että pelkästään Suomessa 400 eri oppisuuntaa pyrkii julkisuuden avulla niin suosituksi, että Vastaamo-tyypin mieli-tiimit saavat rahansa.

Potilas maksaa, ostaja-organisaatio (kunta, kuntayhtymä jne) maksaa, vakuutuskonserni maksaa, mutta kaiken edellytyksenä on hyväksyttävyys.

Hyväksyttävyyden taas voittaa, jos pääsee Helsingin Sanomien, Eevan, Hyvä Terveys-lehden, Me Naisten, Suomen Kuvalehden, Imagen tai YLE:n jne pehmeille sivuille.

Mikä tahansa media toki kelpaa, digi ehkä nopeimpana valloitusreittinä, ”terapeutin” puurokuppien äärelle.

Huhu katukuppiloissa ja huoltisten kahvioissa voi olla timmein?

Tekijän on Hesarissa siis päästävä joko sunnuntai-, kuukausiliite-, torstai- tai lauantai-painosten ”hömpälle”, YLE:ssa taas johonkin viikon lukuisista tähtitoimittajien vetämistä 30-55 minuutin keskusteluohjelmista, joista epätasaisin ja usein raivostuttavin ei ole Journalisti Johanna vaan Kulttuuriykkönen.

Radio Yle1:n ohjelmista kaksi kelpaa hengennostattajiksi minulle: Kalle Haatanen ja saksalainen besser-wisser Roman Schatz.

TV-laatikoista yksikään ei ole voittanut luottamustani, ei edes Mirja Pyykkö, mutta jos kaikki olisivat niinkuin Hannu Karpo tai Seija Wallius olivat, mikäs siinä sitten.

Kun aloitin psykiatriassa 1966-67, oli kouluni Valkealan B-sairaala ja Irma Korpio, mutta myös Wienissä opiskeleva hammaslääketieteen kandidaatti, joka oli kiinnostunut Sigmund Freudin oppituolin tuolloisesta haltijasta, Viktor Frankl´sta.

Kärjekkäin ja kauhein hömpän muurinmurtaja on ollut Ryhmäterapia ry. Samaan aikaan oli markkinoilla myös liike, jonka oppikirja kertoi:

”Minulla menee hyvin, entä Sinulla”.

”Meissä kaikissa asuu vanhempi, aikuinen ja lapsi”

Omassa jeremiaadissani sandwich-teoria – das Id, super-ego, ego ja life stress – väistyi nykyisen identieettini tieltä jo aikapäiviä.

Psykoneuroendokrinologista immunologiaa sosiaalisvakuutusfarmakologisessa yksilövastuisen hoitotyön palautteellisessa vuorovaikutusverkostossa psykodraaman keinoin

IQ, EQ, Resilience

Jokin tähti taivaalla tai palava pensas on oltava, että elämäntyönsä syövereistä yli 30 000 ihmisen, yli 300 000 käynnin, yli 3 000 000 kilometrin ja yli 2000 päivystysvuorokauden kautta on päässyt elämänsä ensimmäiselle viikon mittaiselle virattomalle vuosilomalle.

Stefan Zweig (1930-40-luku) on minulle yksi joku

Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa

Kirkkoisä Augustinus Hippoossa 400-luvulla myös heitti ”kovan luun”

Ajat ovat niinkuin me olemme. Me olemme ajat

Matti O Huttunen

On paremmpi ohjata suuntaan target kuin suuntaan victim

Michael Balint

Kuusi minuuttia kertaa kymmenen voi olla paljon armollisempaa kuin kuusikymmentä minuuttia kertaa yksi

*

Seuraava potilas, olkaa hyvä

Kelpaako maski

US, länsirannikon älymystö

Päivityksen ei tarvitse olla pidempi kuin se ansaitsee.

Washingtonin yliopistosta (Seattle) diplomaatin kertomaa:

Kissinger sanoi aikoinaan, että väittely akateemisten ihmisten kesken voi välillä nousta hämmästyttävän korkeille kierroksille, mutta vain siitä syystä että panokset ovat niin pieniä!

Paavalin vaali

Rovaniemellä valittiin Paavali, joka sanoo ”Raamatun ulkopuolella” kantansa abortista, homoliitoista ja muista asiaan kuuluvista Paavalin ohjeista.

Turussa sama valinta tehdään joulukuun kolmantena kuluvaa vuotta.

Silloin ei nainen enää vaiennukaan seurakunnassa, vaikka hänellä on suvussaan yhtä vahvoja voimia kuin Bergrotheilla, Pentikäisillä ja Europaeuksilla.

Paavi, yhdessä englantilaisen päänsä menettäneen Thomas Moren kanssa (Utopia, toinen kirjoittaja Erasmus) asetti rajat, joista vieläkään ei uskalleta tinkiä, vaikka Kustaa II Adolf ja Porilaisten marssi toisin valehtelevat.

Hän ajaa vaatimattomaan majaansa Ford Focuksella.

Utopia ei kelpaa kenellekään.

Olisipa toisin.

Mutta kun ei ole.

Watergate 2.0

Eräs USA:n presidentti menetti kunniansa ja virkansa, mutta muistetaan laatuisasta elämäntyöstään ja laaduttomasta elämä(n)kerrasta.

Ongelma oli pyrkiminen ja siihen liittyvä tietojen vuotaminen ja vuodattaminen asiassa, jossa monen ihmisen sielu oli rikki ja sitä koetettiin parsia.

Tuon Watergate 1.0 jälkeen on monta gatea avattu ja suljettu.

Suomellakin omansa, Vastaamogate 1.0 (Watergate 2.0).

Sitä ei säätele sama etos kuin USA:ssa, Amerikan suomalaisimmassa demokratiassa, Goldwater-rule.

Kun muuan vuotaja, vuodattaja, hakkeri ja tiedonpaljastaja vietti Equadorin suurlähetystössä kuukauden toisensa jälkeen, oli syy klassinen:

Kahden maailman vanhimman ammatin solmu.

Nyt Suomessa esillä olevassa asiassa pitää itseään kunnioittavan, yli 50 vuotta ammatissani (shrink, poliitikko) ahkeroineen ihmiseni vastata se, mitä jokaisen ministeriön, yliopistosairaalan, th-viranomaisen ja skribentinkin pitäisi osata sanoa:

”Me emme tiedä – me todellakaan emme tiedä”

Mutta että, niinkuin nuorena nukkunut Aleksis Stenval (Kivi) sen kirjoittaa:

Elettiinpä ennenkin, vaikk´ojan takan oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast´ oltta juotiin