Olen lääkärinä ja itsemurhatutkijana seurannut kuolleiden ja elävien määrää johdonmukaisesti.
Olen halunnut säilyttää eläviin ja kuolleisiin sapiens-lajin edustajiin ”elävän” suhteen.
Projektini on jatkunut 1960-luvun alkupuolelta, JFK:n ja Koivulahden lento-onnettomuuden vainajien ajoista alkaen.
Seurantalukuja, joihin luotan, minulla on käytössäni siitä alkaen kun Napoleon ja Aleksanteri I pitivät ensimmäisen koko maailmaa koskevan kokouksensa Tilsitissä yli 200 vuotta sitten.
Elävien määrä on seuranta-aikana kahdeksankertaistunut (1 000 000 000 > 8 000 000 000).
Kuolleiden määrä on aika tasainen seurantani aikana.
Se vaihtelee viikottain 18 ja 96 välillä.
Kuolleista naisia on alle puolet ja minua nuorempina kuolleita on kokonaiskuolleisuuteen verrattuna tasaisesti 20-30 %.
Itsemurhakuolleisuus on seuranta-aikana 1992 huippuun verraten ollut laskeva eikä se ole suhteessa käytettyihin päihteisiin tai väestön keskipainoon (BMI) juurikaan muuttunut.
Luin äsken erään ”elämäni kirjan”.
Sen nimi on Aurum ja se pohtii kuolemia Kokkolassa, lähinnä Itäisellä Kirkkokadulla, lähellä Antti Chydeniuksen kadun risteystä.
Lämmin lukusuositus.
Miksi?
Kirjailija vertailee työtään kollegoihinsa: Pentti Haanpäå, Paavo Haavikko, Veikko Huovinen, Pentti Linkola, Väinö Linna, Veijo Meri, Paavo Rintala, Olavi Paavolainen, Erno Paasilinna, Matti Pulkkinen, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Juha Seppälä, Antti Tuuri ja Jouko Turkka.
Olen tuon listan lukenut elämässäni läpi, mutta siitä puuttuu kirjailijan tärkein lähde.
Olen korostanut niiden nimet, jotka olen itse tavannut ja lisäksi olen tavannut Timo K Mukan ja Pekka Kejosen.
Aion tavata yhden noista kolmatta kertaa kuolleena ensi perjantaina tai lauantaina.
Hän kuuluu niihin listan tusinaan, jotka jo ovat kuolleet.
Toinen lukusuositus – samasta aiheesta
Tuomas Kyrö, Aleksi Suomesta (2023)
Arktinen puskurikapasiteetti 