Olemme aika liki ettei vihan ytimissä.
Näin hiljattain selfien, jossa kolme paljon tietoverkon valtaa omaavaa ihmistä oli Äidinrakkaus-käsitteen äärellä iloisina.
Niinkuin iloisten veikkojen kurssilla 108 kuuluukin olla.
Lähellä tuota paikkaa, Metsätalo, on pian juhlittavan suomalaisen merkkimiehen jalustassa useita krnaatinsirpaleiden lohkomia haavoja, Suomen pankki.
Siinä on jotain suurta.
Euroopan Unionin tärkein paikka on pitkään ollut metropoli, jonka keskustassa viiden yön kuluttua MCMXXXIII näinä samoina tunnelmina ja vuodenaikana juhlittiin hampaat vahvasti näkyvissä kokkojen loiseessa. Ensin poltettiin kirjat (Boblplaz 10.5.-33), sitten niiden kirjoittajat.
Enää tuo paikka ei ole EU:n ytimissä, koska se pace/peace-maker-rooli on kuihtunut kestettyään parin vuosikymmenen ajan.
Nyt ei ole tarvetta tahdinlyöjille eikä rauhantekijöille.
***
Viikon kuluttua suomalaiskodeissa aletaan vispata kermaa kakun päälle.
Kakku leivotaan samojen äitien kunniaksi, joita suomalaisissa kirkoissa kiitetään GCE Mannerheimin heille jakaman mitalin asetustekstein.
Tuo patsas, Äidinrakkaus, on paljon todistanut pahaa, paljon hyvää.
Siinä kuvataan Emil Cedergreutzin käsitystä (1928) siitä, mistä GCE Mannerheim on sanonut:
”Kuka tahansa pystyy veistämään minut, mutta vain EC pystyy veistämään hevosen alleni”.
Tuon toisen, Metsätalon äidinrakkauspatsasta lähellä olevan patsaan esittämän valtiomiehen sukuvaakunassa, joka on esillä toisella lähes toisella puolen katua, lukee
”Ne ipse maculato, alii non poterunt”.
(älä itse likaa vaakunaasi, muut eivätä sitä tee)
Sen patsaan juurella puhuttiin vappuna oikeistopopulistisella nuotilla kovia sanoja, jotka kuuluivat Ritarikadulle asti.
Nuoruuden kuohuntojen ajoistani – JFK, Tzarbomba – alkaen olen allekirjoittanut merkintöjäni niin päiväkirjoissani, blogeissani, kirjeissäni kuin muissa tietoverkoissani ”alii”.
Pentti Saarikosken, Snellmaneja hänkin, haudalla tapaan pistäytyä tilaisuuden tullen .
Tänä vuonna, tässä kuussa, olen jälleen tuon tutun mäen laidalla ja kuuntelen sen juurella aaltoilevan järven kaikuna vahventamaa arktisen luonnon kevätlintujen konserttia.
Teemana tuon hautakukkulan juurella olevassa salissa on, isoenoni perustaman yhteisön kokoontumisessa
MURROKSEN VOIMA
***
Kun näen nimen Virkkunen, katson onko hattu päässäni.
Elonheimoja kohdatessani teen samoin.
***
(Kirjoittaja toimii suomalaisen sukuseuran hallinnossa)
Arktinen puskurikapasiteetti 