Opin lukemaan lehtiä pakinoitsijoiden avulla.
Heistä tärkein oli Olli:
”Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää”
Kotikylän ”piskin” pakoinoitsijoita muistan hyvällä.
Yksi kirjoitti kuolemastaan, toinen evakko-kokemuksistaan.
Myöhemmin tuli ryppypepun kuski (Xantippa) ja Aimo Kairamo.
Ukkola lie joukon viho-viimeinen mohikaani, pian kait Otavan, Kalevan jne maksamaa eläkettä nauttiva.
Eevan näyttelijäkolumnisti kirjoittaa ihan muuta kuin pakinoita, mutta hyvin sittenkin.
Pakinoitsijoiden tilalle on tullut sellainen ammattikunta, jota en suin surminkaan seuraa.
Niillä on sellaisia ammattinimityksiä, joita en edes käännä suomeksi. Esimerkkinä podcast (menikö oikein?).
Kun puhelinnumeroni oli Jokela 6 (kammesta pyöräytettävä) tai 3150, aika vielä mateli ja kun lopulta omistin HPY:n osakkeen (573341), oli elämä kukassaan.
Joka syyskuussa panttasin osakkeen ja lunastin helmikuussa.
Tai panttasin huhtikuussa ja lunastin elokuun lopussa.
En kaipaa vanhoja aikoja takaisin, koska silloin kuoli liikenteessä nuoria ihmisiä tuhannen verran joka vuosi.
En kaipaa tuleviakaan aikoja etukäteen, koska Helsingin Sanomien viikonlopun grafiikan mukaan minulla on jäljellä niitä 11.3 vuotta.
Toisen liittomme helmi-häitä vietimme viikonloppuna.
11.3 vuotta sitten oli vuodenvaihe 2011-12.
Sehän oli juuri äsken.
Kuolema?
Kotikaupungissamme on uusi, täällä syntynyt ja alle viisikymppinen kaupunginjohtaja.
Kävin häntä puoli vuotta sitten jututtamaan koulun pihalla jossain kaava-asiassa.
Hän kuunteli kiltisti, toivotimme hyvää jatkoa ja kuulin, kuinka hän sanoi puolisolleen:
”Mistä noita mielensäpahoittajia oikein sikiääkään”.
Lopuksi:
Koen blogin kirjoittamisen pakinoinniksi.
Pakinoita olen kirjoittanut printtilehtiin jokusen sata, kaikki arkistoituina komerossani.
Ne ovat jokainen kolme kertaa pidempiä kuin tällainen yksi APK:n blogaus.
Hyvää naisten päivää!
Arktinen puskurikapasiteetti 