Minne ne oikein vievät meitä – ne Kymmenen

Suomen kielen opettajani, äkäinen ja IKL-isänmaallinen ihminen Kangasalta, tapasi muistuttaa meitä Kouvolan lyseon poikia venäläisistä kirjailijoista ja heidän roolistaan itänaapurin vallankumouksissa ja tsaarien salamurhissa.

Yhtenä sivujuosteena hän käsitteli vapaamuurariutta ja luetteli tietämänsä suomalaiset vapaamuurarit samassa litaniassa kuin yhdeksännentoista vuosisadan venäläiset vaikuttajat.

Listat jäivät mieleeni ja kertasin niitä tavatessani suomalaisia ”rappareita” elämän polun varrella.

Kyllä he kertoivat. Aivan vastoin ”on sovittu”-vaikenemislupaustaan.

Nyt käynnissä oleva Turkin-Balkanin-Lähi-Idän-Venäjän sota, johon on ulkopuolisiksi vaikuttajiksi ilmoittautumassa aika paljon asevoima-koulutuksen saamattomia, sai minut kirjoittamaan aamun Helsingin Sanomien printtini eräälle sivulle niitä nimiä, joiden näen olevan 1800-luvun perinteen mukaisia tolstoilaisia Suomessa, Ruotsissa ja parissa muussa EU:n jäsenmaassa.

Nimilista oli, kuinkas sattuikaan, kymmenen ihmisen pituinen.

Olen aiemmin täällä kertonut, kuinka mieskvartettimme ohjelmistossa on ollut upea ajankuva: ”Minne ne oikein vievät meitä, ne kymmenen”.

Muodollisesti kyseessä on rallatus, jossa pohditaan nuorten suosimaa kevyen musiikin muinoista yleisradion ohjelmaa ”Kymmenen kärjessä”.

Asiallisesti kuitenkin teksti miettii sitä, ketkä ja miksi toimivat eri sivilisaatioissa lyhdynkantajina.

Goethe, Zweig, Sokrates, Platon, Wittgenstein, Rosa Luxemburg, Miina Sillanpää, Notre Dame, Jeesus, Pietari, Pius XII (muistanette Mussolinin kohtalon Milanon torilla).

Tällaista tänään, kärjessä mielessäni Axel Schulman.

Nimi liittyy elokuvaan, jonka äsken katsoin sekä kirjaan, jonka juuri olen lukenut.

***

Hyvät ystävät, jatkan Henrik Tikkasen loisteliaan 1970-luvun trilogian lukemista.

Ties kuinka monennen kerran.

Sain näet eilen lopetetuksi kolmen kuukauden ajan isolla vaivalla muiden kirjojen ohessa lukemani ruotsalais-dekkarin.

Ainoa hyvä asia, joka pakotti lukemaan tuon sepustuksen loppuun, oli kirjan lukiolaisten kirjallisuuspiiri, joka käsitteli sellaisia teoksia, joita itse 1960-luvun alussa luin äidinkielenopettajani innostamana.

Liza Marklund: ”Napapiiri”, Otava 2021.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s