THL puun ja kuoren välissä

Twitter-järjestelmä on muuttunut käsittämättömän rajuksi mediaksi.

Olen ihmetellyt, kuinka tiukan niskaotteen tuo media on ottanut mm maailmanpolitiikassa.

Tarkoitan suurvaltojen ja Suomen johtoa.

Olen pysynyt siitä tappeluksesta irtaallaan, fb-alustaa (META) käytän pilke silmäkulmassa.

Sen sijaan tätä wordpress-alustaa olen tavannut kunnioittaa siinä kuin ”naapurissa” upeasti kirjoittavaa Kemppistä (blogspot).

Kun pahantahtoiset stalkkerit ovat saaneet aikaan se, että THL, joka on viranomaisena STAKESin, Lääkintöhallituksen ja Sosiaalihallituksen perijä ja keskeinen osa väestön hyvinvoinnin valvontaa mukaanlukien itse vähemmän arvosamani FIMEAa, KELAa ja VALVIRAa, olen ottanut onkeeni.

Ja olen loukkaantunut 76-vuotiaaksi aika pysyvällä tavalla siitä, miten itse olen joutunut jo yli vuosikymmenen ajan digi- ja akateemisessa maailmassa vainonnan kohteeksi.

Helmikuussa 2007 aloittaessani tämän Arktisen Puskurikapasiteetin, oli some-maailma aika kilttiä ja pohtivaa.

Kun nyt, 15 vuoden ja liki 5000 päivityksen jälkeen, katson samaa maailmaa – tämä APK ja ammattikuntani keskustelupalsta FIMNET ja siinä käymäni ”Arktinen psykiatria”-kirjoittelu – on koko soppa yhtä ja samaa syvälle vihalle ja piittaamattomuudelle lemuavaa putinismia.

Pahantahtoisia, valehtelevia, tunteitaan rajulla tavalla purkavia AIKUISIA ja SIVISTYNEITÄ ihmisiä.

Luin hyvin mielenkiinnolla Olli Jalosen tuoreimmaan Stalker-kirjan, jossa liikuttiin lähinnä 1970-luvulla ”am Zonengrentze” ja Indonesian rosvovaltion suurlähetystössä.

Mutta samaa se on ollut silloinkin.

Suomessa ilmiötä kutsuttiin taistolaisuudeksi, mutta levisi se aika joutuisasti koko suomalaiseen yliopistomaailmaan äärioikealta keskustan kaussa äärivasempaan. Itsemurhien määrällä ei tahtonut olla rajoja.

Voi pyhän turkintattarit sentään.

Mitään keinoa en ole keksinyt, millä saisin itseäni ympäröivän herhiläis-toimen vaimenemaan.

Takaan: olen yrittänyt.

Poliisia, SUOPOa, Sotilastiedustelua tai mafiaa en kuitenkaan ole valjastanut suojakseni.

Hyvät ystäväni ja vihulais-patrulli.

Yritän vielä kerran jatkaa, mutta en oikein usko, että tämä onnistuu.

Tässä kuoleman lähestyessä en haluaisi itselleni enää yhtään tai ainakaan lisää vaivaa siitä sairaasta tai vaikealla tavalla vammautuneesta maailmasta, josta minuun vainontaa kohdistuu.

Anteeksipyyntöä en tohdi odottaa, mutta ei minullakaan tässä sopassa anteeksi pyydettävää ole.

Paitsi yhdessä suhteessa.

Aivan ilmeisesti olen olettanut, että ”ahkeruus kovankin onnen voittaa”.

Ei se niin mene.

Se menee niinkuin Juha Hurme asian tuoreessa kirjassaan kuvaa.

”Tiu tau tilhi…”

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s