Herra K – Suomen K

Ei ole outoa vaan inhimillistä, että ne opit, joita Tshehov, Gogol, Monod, Camus ja Kafka ovat sankalle joukolle sivistyneistöä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan jakaneet, unohtuvat demenssin syventyessä.

Demenssi alkaa syventyä nykyisissa hyvinvointimaissa elintavoista riippuen 30-50 ikävuoden välillä.

Ja unohdus.

Tähän nähden on somaa, että Yhtyneen Kuningaskunnan (United Kingdom) johtajaa 5. syyskuuta julistettaessa vaihtoehtoina näyttävät olevan nainen ja mies, jotka ovat Morsen ja Lewisin (Oxford) kulttuurissa opiskeltuaan päässeet vallan kukkuloille sellaisessa elämänvaiheessa, jossa demenssiä ei ole samassa mitassa kuin sitä on tänään CN:ssa, RU:ssa, US:ssa ja monessa, monessa muussa sivistyneessä maassa.

Ranska ja UK ovat tässä katsannassa tulevaisuudessa luotettavampia ja eettisesti laadukkaampia kuin nuo muut, ”elderly”-väen johtamat valtakunnat.

Poikkeuksena kannattaa muistaa III Valtakunta, jossa johdossa oli mies, joka kuollessaan oman käden kautta oli 56-vuotias.

On syytä muistaa Martti Ahtisaaren – muiden muassa – perustama ”Elderly”-verkko, jossa viisaus ja verkottuminen lienevät hioneet aivojen rapautumisen haittoja.

Eräs vanha afrikkalainen viisaus brysseliläisen museon ulkoseinällä kannattaa jälleen kerran noteerata:

Kaikki menee ohi paitsi menneisyys

***

Suomen Kuvalehti (29/22, Utöyan muistopäivänä ilmestynyt) on koonnut 40-50-vuotiaita hoikkia ihmisiä todistamaan seksistä. Vain yksi heistä on selvästi kukkaniitullaan ylipainoinen.

Viisi spes patriae – henkilöä todistaa, että vain runkkaus on seksiä noille 1970-luvun lapsille.

Luin kirjoittajien tuotoksen tarkasti ja ammatillisesti huolella virittyen.

Lehdessä on HÄN-henkilönä Aurajoen rantaa pitkin työyhteisönsä kanssa juoksenteleva Myanmarin elefanttien asioita suomalaisiin kirkonkirjamummoihin vertaileva.

Lehden päätoimittaja-Matti on lomalla.

Minusta näyttää siltä, että me, jotka vielä kirjoitamme, yritämme tehdä sitä mahdollisimman kyynisen kyllääntyneesti henkinen purskahtelu tekosiamme rytmittäen.

Kaipaan sanomattomasti takaisin sellaista jaksoa elämässäni, jolloin MURSUn nimi oli Kalle ja hän poltti piippua.

Kuka muistaa tuon tanskalaisen 1950-luvun tarinan, tietää, mitä tarkoitan.

Silloin Rasmus oli nalle, ei narsistinen varakas runkku.

(Carla ja Vilhelm Hansen)

Eniten kaipaan noista hahmoista Killeä ja Kaijaa, en kuollutta mursua.