Älä kirjoita – LUE

Paljon suomalaisia on viime vuosina osallistunut kirjoittamiskoulutukseen.

Aiheena on käsittääkseni ”miten kirjoittaa kirja”.

Tapana tai välineenä monessa kansalaisopistossa tai vastaavassa on omaelämäkerta. Minä kirjoitan elämäNkerta.

Osallistujat ovat sikäli kuin heitä voin kuulla aika tyytyväisiä.

Tosin tyytyväisyys osalla heistä loppuu, kun käy ilmi, että niin Kalle Päätalon kuin Väinö Linnankin istuimet jo ovat varattuina.

Osaltani tyydytin kirjankirjoitus-viettini 1995 kun kirjoitin kirjan, johon paremman puoliskon kirjoitti parempi puoliskoni ja kuvat teki ammattitaitoinen Pöntsön herra.

Kustannusala on viimeisen vuoden-parin aikana toistanut otsikon toivetta, jos ei sitten käskyä. Lue!

Olen kahdesti osallistunut Helsingin Kirjamessuihin. Molemmilla kerroilla aikaa raitiovaunu seitsemän pysäkillä vierähti pari tuntia.

Miksen enää näe sitä vaivaa, että tämän takia matkustaisin toiseen päähän maata?

Viimeisellä piipahduksella kuuntelin, kuinka Saska Saarikoski haastatteli punainen Trump-lippis päässään (se tosin oli päässä Stillerin ohjelmassa) entistä vaimoaan tai Saskan entinen vaimo haastatteli Saarikoskea.

En koskaan enää halua joutua likellekään tuollaista duettoa.

Vertailukohta on selkeä, kirjallinen. Se on Eino Leinon elämänkerta, jonka on kirjoittanut L. Onerva.

Hyllyssäni, 2 nidettä, Otava 1931.

Siinä maailmassa, missä Leino ja Onerva toimivat, haluaisin olla. En siinä kirjallisessa salongissa, jossa toisiaan haastattelevat Saska ja Sofi O. 1.0 (Anja Kauranen).

*

Ajattelen nykyisin, että paremmin aika ja elämä sujuvat, kun kirjoittaa kahtakin eri blogia.

Toinen on suljetuilla (Fimnet) sivuilla ja siellä päivityksiä on yli 10 000.

Toinen on tämä alusta, jossa päivityksiä on alle puolet Arktista psykiatriaa – blogiin verrattuna.

Kumpaakin päiväKIRJAa olen kirjoittanut parikymmentä vuotta +/-.

Mutta lukemasta en ole lakannut. Valikoiden, mutta en kuunnellen.

Paperin rapina on minun lukemiseni suola. Hyvässä ja huonossa.

Luen lehtiä. Päivälehtiä. Viikkolehtiä. Ammattilehtiä. Tiede-lehtiä. Kulttuurilehtiä.

En juuri kuuntele enkä surffaa niiden lehtien digi-, META– tai sisätiloissa kuin sattumoisin.

Niin, se kirja.

Se on valmis ja kertoo siitä silmittömästä henkisestä, sosiaalisesta ja fyysisestä väkivallasta, jota liittyy everstinä, pappina, lääkärinä, perheenjäsenenä, tutkijana ja seikkailijana toimimiseen.

Rakkaudesta en kirjoita, mutta sitä on tarvittu että kirjaan on tullut useamman sadan vuoden jänne.

Ja minä.

Nykyisin kirjani motiivia kutsutaan dopamiini-humalaksi.

Ehkä Uuden Testamentin ja vastaavien uskonnollisten julistusten avaaminen dopamiini-humalan termein olisi jonkun tehtävä.

Suosittelisin aloittamista ”Josef ja hänen veljensä”-kirjalla (4 osaa), jossa kirjoittaja muuntaa Vanhan Testamentin ensimmäistä Mooseksen kirjaa Robinson Crusoen ja Moby Dickin genreen.

Ainakin kirjoittaja on sellainen, jota kustantaja ei pyydä:

”Lue, älä kirjoita”.

Thomas Mann.

Kuolema Venetsiassa