Itämeri: Ohutta yläpilveä, näkyvyys vain menneeseen, tuuli hermostunutta

Radion suosikkiohjelmani on ehdottomasti Tiedotuksia merenkulkijoille (digiajan versio: Merisää).

Paras aika sille on ollut hetki ennen STT:n iltaseitsemän uutisia, mutta niitähän ei enää ole.

Nyt kello on jotain vaille yksi iltapäivällä kun Radio Suomesta näitä voi kuunnella.

Gotska Sandön on paras, koska sen ohi olen 1957 alkaen purjehtinut aika monta kertaa. Mutta kyllä kaikki ovat hyviä, jovain.

Siitä radiolähetyksestä tietää, missä vielä mitataan niinkuin ennen.

Näyttää siltä, että Suomessa ja Euroopassa, joita siis tunnen 75 vuoden elämäni tietoiselta ajalta, on nyt hyvä aika katsoa, mitä on.

Ja miten on ennen ollut, miesmuistiin.

Samalla tavalla nyt on hermostuneisuutta kuin on ollut jonkun kerran miesmuistissani.

1952, 1956, 1958, 1961, 1968, 1971, 1981, 1991, 2008 ja siis nyt, 2020 alkaen.

Aika usein siis sittenkin.

Olen käynyt näitä hermostuneisuuksia kokemassa 1952 alkaen eri maissa. Ensimmäinen ulkomaankokemus oli Örnsköldsvik ja autohissi Sundsvallin hotellissa, Mo i Rana ja Kittilän puukirkko.

Italiaan asti jouduin 1957, joskaan en suostunut tulemaan ulos autosta ennenkuin tulimme takaisin Itävaltaan ja Etelä-Saksaan.

Hermostuneisuus, siis ohut yläpilvi, hyvä näkyvyys taaksepäin ja tuuli, on aina samanlaista ollut.

Sitä ei voi lukea mistään erityisestä merkistä ja katsoa tunnistaakseen. Sen voi vain aistia.

Tätä tunnelmaa, joka nyt on ollut koko ajan päällä 15.1. 2020 klo 14:35 alkaen niin että itse sen tunnen, ei ole kuvattavissa.

Siitä voi vain kertoa.

Outoa on, että sen paremmin koetut parisuhdekriisit kuin omaisten kuolematkaan eivät tuollaista tunnetta ole aiheuttaneet. Eivät etu- eikä takakäteen.

Ilmeisesti oma pieni saareni on aina ollut sellainen, ettei se ole tuulia haistelemalla miksikään muuttuva.