Rappiolla ja/vai tappiolla

Ammattiurani on takanani. Edessä on eläminen carpe diem ja sen tarkastelu, opinko mitään, minkä kertomisesta on taikaa eikä kovin paljoa vahinkoa.

Lääkärin ammatti on hoitaa kipua tekemättä virheitä. Primum est non nocere.

Psykiatrian erikoislääkärin ammatin olisi hyvä etupäässä olla rappiolla ja tappiolla olevien auttaminen käyvän tiedon varassa, ei sattumoisin.

Päälle on liimattu erittäin runsaasti asioita, joiden jako kahteen on koska tahansa mahdollista, jos sen haluaa tehdä: ”rahat tai henki” vastaan ”hintaan mihin hyvänsä”.

Psykiatrian erikoisalalla asia Suomessa kristalloitui eri tavoin kuin muualla siihen, että puutteellinen tai piittamaton valvonta salli Vastaamo-katastrofin.

Psykiatrian erikoisalan herkin osa, vain hiukan yli 100 vuoden kokemuksella tarjolla ollut psykoterapia, menetti merkittävän osan luotettavuuttaan herramme heikoimpien keskuudessa.

Psykiatrian historia ennen Freudia oli eristämisen, vangitsemisen ja kuohitsemisen historiaa.

Niinkin myöhään kuin Freudin oman kulttuurin jo loistaessa, Humboldtin yliopiston (Berliini 10.5. 1933) lähellä poltettiin niin Freudin kirjoja kuin hänen potilaitaankin. Miljoonia ja taas miljoonia.

Tutkimuksessa ”291 World Famuos Men” (BJP, 1994) todistettiin, että kaikkien merkittäviempien ihmiskunnalle valon näyttäjien joukossa on poikkeuksellisen paljon mielisairaita.

Säveltäjiä, kirjailijoita, filosofeja, valtiomiehiä, huipputiedemiehiä, taiteilijoita.

Puolet heistä, ”Nobel- ja Lincoln-tasoisista”, on elämässään ollut mielisairaita. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja eri tasoiset muut mielisairaudet. Skitsofrenia sisaruksineen.

Kuitenkin nuo mielisairaat (insane) ovat vieneet ihmiskuntaa kulloiseenkin suuntaansa hyvin tehokkaasti ja mieleenpainuvasti. Hilter, Aleksanteri Suuri, Nero, joukko paaveja ja yliopistojen johtajia. Hemingway, Sibelius, Napoleon, Albert Einsteinin poika, Van Gogh, Vivien Leigh, John Nash (Kaunis mieli)…

Erikoista noissa ”listoissa” on, että joukossa on niin vähän naisia.

Miksi?

Uskon, että mielisairaudet ovat niin tiukasti kiellettyjä ja eristettyjä, että naisten sijoittaminen maapallomme Seilin saarille tai Aurajoen rannan rovioille on ollut tavallista.

Suuri osa niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat psykiatrian erikoislääkäreiden apua, ei sitä saa.

Aiemmin, kun erikoislääkäreitä oli paljon, paljon vähemmän, mutta mielisairaaloita paljon, paljon enemmän (yli kymmenkertainen määrä), asia oli toisin.

Mutta silloinkin, ennen tehokkaiden psykoosihoitojen löytymistä, Aapelin, Simo Puupponen, kuvaus mielisairaudesta ja mielisairaan kohtalosta oli järisyttävän totta.

Turha ehkä mainitakaan, että tehokas, syyhyn perustuva hoito on edelleen löytämättä.

Kun ei syytäkään tiedetä.

Käsittelen tässä edelleen skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiötä, jotka johtivat 1930-luvulla maailman sivistyksellisesti edistyneimmän valtakunnan ottamaan käyttöön eutanasian psykoosipotilaiden ja kehitysvammaisten hoidossa.

Sen kohteeksi joutui yhtä moni saksalainen kuin suomalaisa miehiä kuoli sotatoimissa 1939-1945. Saksalaisten apuna tai itsenäisesti.

Tärkein tehtäväni 1.6. 1968, jolloin kohtasin psykiatriassa ensimmäiset potilaani, oli hoitaa psykoottiset, siis skitsofreeniset ja bipolaariset ihmiset, terveeksi tai edes kunnolla, lege artis (taiteen sääntöjen mukaan).

Siihen en kyennyt, mutta iso on niiden ihmisten joukko, jotka nyt kadulla ja kujilla vastaan tulevina tervehtivät iloisesti.

Psykoosistaan usein toipumattomina, mutta inhimillisen kohtelun saaneina.

Vielä suurempi on niiden ihmisten joukko, jotka ovat jo ”elämänsä Seilin saarilla”.

Psykoosisairauksia potevien ikävakioitu kuolleisuus on aika julma luku. Ei psykoosi- vaan kokonaiskuolleisuus.

En tiedä, miten ratkaistaan psykiatrisen erikoislääketieteen suurin ongelma läntisessä, sivistyneessä ja moniarvoisessa yhteiskunnassa.

En todella tiedä.

Mutta sen tiedän, että ihan tai läheskään oikein sitä nyt juuri ei olla ratkaisemassa.

Ainakaan jos seuraamme vuosikausia Sontasiionin (Helsingin Sanomat) nyttemmin torstai-lehteen ahdettuja hyvinvointi-oppaita. Tai liitupaperille painettuja tai netistä saatavia käänteentekeviä ”keinoja” (keino = polku, tie).

Onneksi maassamme on ainakin yksi henkilö, jonka varmuudella tiedän elämäntyönsä tehneen sellaisten psykiatrisesti kärsivien ihmisten (”Prinsessa”) parissa, joiden kohdalla eniten pitäisikin tässä ammatissa toimia.

Tuo henkilö on Ilkka Taipale, psykiatrian erikoislääkäri.

Wikipediahaku kertoo hänen olevan ammatiltaan poliitikko. Paremminkin tuo W-verkko voisi ihmisen elämäntyötä painottaa. Tiedän, koska olen sekä psykiatrian erikoislääkäri että poliitikko ollut.

Kiitos, Ilkka, 79 v ensi marraskuun** lopussa.

Kanssasi on ollut mukava tehdä yhtä ja toista.

Mutta yhtä emme tehneet. Emme ole laulaneet yhdessä – ainakaan samassa kuorossa.

**”Marraskuun liike” (1968 -)