Jättiläisten harteilla

Olen syntynyt lokakuussa 1946. Elämäni myötä olen matkustanut paljon.

Matkoista yksi jakso tapahtui ollessani Eurooopan unionissa päättäjänä.

Kuljin kahden taidehistorioitsijan kanssa useana kesänä maanosassamme autolla.

Matkat tapahtuivat toimielimeni kesäkokouksen jälkeisinä viikkoina ja niitä kuvasivat edellisenä talvena yhdessä kehittämämme teemat. Sellaiset kuin Tonava, Magna carta, Hannibal, 30-vuotinen sota ja Keltit.

Emme laatineet matkoista raporttia, joskin osa tätä Arktista puskurikapasiteettia on toiminut näiden jeremiaadien päiväkirjoina.

Yksi osa liki 70 vuotta jatkuneiden matkojen sielua on ollut osaltani etsiminen.

Se alkoi jo nuoruudessa, kun minut saatettiin tapaamaan ihmisiä, jotka valaisivat minulle viime vuosisataa sen alusta aina aasialaiseen pandemiaan (1957) asti.

Noiden keskustelujenn jäljiltä minulle toimitettiin joku vuosi sitten Espoosta 1915 kirjoitettu 160-sivuinen runokirja.

Kirja on muistikirjan kokoinen, punakantinen ja aivan ilmeisesti mustetäytekynällä kirjoitettu.

Kirjaa kuvaa hyvin eräs sen runo.

Kulkuri.

Tuo runo loppuu säkeeseen:

”Kun kylän viimein saavutti / hän mielipuoli olikin / tuo kurja kulkuri.

Runojen kirjoittaja oli ne laatiessaan 15-vuotias ja hän oli kuollessaan 57-vuotias.

Nuo matkat, joita olen 1950-luvun alun ja 2000-luvun toisen vuosikymmenen lopun välillä tehnyt, ovat olleet mieleen jääneitä. Maailma on tullut tutuksi. Pieneltä osin.

Kaikki 24 aikavyöhykettä.

Nyt on tullut aika katsoa – matkojen osalta – koko vaeltamista kokonaisuutena.

Aleksis Kivi runoili asiaa näillä sanoilla alkavalla mietteellä:

Elettiinpä ennenkin, vaikk´ ojan takan´ oltiin

Ihmisen jäljiltä on tavattoman paljon muistiinmerkittyä. Minulla ei ole enää juurikaan tarvetta – tätä blogia ehkäpä lukuunottamatta – lisätä matkojen tai elämäntapahtumien osalta tuon tiedon määrää.

Iän ja kokemuksen hiipuessa nautin niiden kertomuksista, joilla on runon ja raportin teon taito.

Se, mitä ihmisenä, päättäjänä ja lääkärinä olen kohdannut, ei isommin eroa siitä, mitä muut ovat kertoneet.

Noiden kertomusten varassa ja niiden viestiä opetellessa tai nauttiessa uskon ajan kuluvan somasti.

Jos joskus sattuu olemaan aikaa ja voimia, voin toki hautumassa olevan ”Everstien tarinan” laatia valmiiksi.

Mutta ei sillä ole kiirettä, ei ehkä oikein tarvettakaan.

Kulkurin melskaamisella.