Väärässä olemisen taito

Riittävän paljon julkisesti julistettuaan on oltava valmis olemaan väärässä. Sopiva väärässä olemisen määrä voisi olla neljä kertaa sadasta. Kirurgilla se voi tarkoittaa neljää uhria. Osa kuolee.

Väärässä oleminen julkiselle julistajalle on myös kohteille joskus raskasta. Jos osaan vakuuttaa totuuteni ja se ei olekaan oikein, voi tulla uhreja niinkuin kirurgin potilaissa. Tai psykiatrin. Tai päättäjän.

Vaikeinta väärässä olemisessa on huomata erheensä tai virheensä ja korjata se. Tai edes myöntää.

Ihmisten kuoltua heidän muistokirjoituksissaan kovin harvoin mainitaan

paljon tinasit, paljon pilasit, viimein kolvis kylmeni”.

Myöhäistä se olisikin. Väärässä olijan kannalta.

Yksi tuntomerkki väärästä profeetasta kannattaa pitää mielessä.

Mitä vakuuttavammin julistan totuutta, sen todennäköisemmin olen väärässä.

Pitää oppia ja noudattaa Pulttibois-viisautta:

Yhtäältä, toisaalta, kolmaalta, neljäältä.

So simple, dear Watson

Yksi oppi on kannattanut omaksua ”nuukaan”:

Kriisi ei tarkoita todellisuudessa katastrofia saati romahdusta. Se tarkoittaa käännettä. Sen kun uskoo, välttää monta ”oikeassa olemisen virhettä” ja siinä sitten työ tekijäänsä kiittää.

Luin viikolla Benedict Wells´n kirjan Yksinäisyyden jälkeen (Aula & Co, 2021, alkuteos 2016).

Kirjasta löysin Jack Nicholsonin kolme elokuvaa (Elämä on ihanaa, 1997, Kuningas Lear 2018, Fathrer 2021).

Kirja on myynyt Euroopassa vajaa 2 miljoonaa kappaletta ja sen luettuani minulla on hetken aikaa varsin voipunut olo.

Samalla lailla kuin eilen, kun Lapin Kamariorkesterin vajaa kaksituntinen Mahlerin kolmas sinfonia oli päättynyt.

Ehkä kaikki, mitä jumalista on jäljellä, on käänteinen jälki heistä ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niinkuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä jumalat joskus olivat

(Terry Eagleton, ”On evil”, suomentanut Riku Korhonen – alkuperäisessä tekstissä ”Jumala”, korvasin sen tähän päivitykseen ”jumalat”)