Valtakunnan hovinarrit

Kautta sapiens-lajimme historian on vallan vaiheilla aina ollut se Xantippa, Ξανθίππη, joka on terävästi osoittanut, missä oksalla se piru istuu.

Jostain syystä Suomessa tästä joukosta ovat jääneet jäljelle tehollisina Axel Oxenstiernoina vain vanhat miehet.

Heitä katsellessa ja kuunnellessa huomaa nopeasti parhaat.

Se huippulaatu tulee esiin pienistä murusista, ei suurista linjoista.

Linjoista me Tannerin jälkeen eläneet olemme olleet samaa mieltä. Sen takaa meidän koulutusjärjestelmämme.

Sillä koululla on nimi, mutta se ei kuulu tähän yhteyteen.

Viimeksi tuollainen kultajyvänen osui korviini eilen, kun muuan suomalaisen musiikin grand old man totesi, että kenraali Heinrichs edellytti nimensä lausunmista e- , ei a-kirjaimella.

Tunnen ihan lähietäisyydeltä tämän päivän ”Hyvää, sanoi Mustapartainen mies, päivää”-ihmisistä monta. Osaan arvostaa heitä siksi, että en kunnioita heitä eivätkä he halveksi minua. Suhde vallan hovinarriin on sellainen.

Se suhde pitää meidän tyhjänpäiväisten narsistien kyetä luomaan itse.

Ei lukien tai tv-uutisia katsoen.

Minua ihmetyttää tuo sukupuolikysymys, koska tiedän, että parastakin hovinarria ohjaa keittiön pöydän ääressä hänen itseään parempi puoliskonsa.

Ketä nämä nykyisen Suomen vallan vahtikoirat sitten ovat?

Ei nimillä ole väliä vaan sillä, miten heidän sanansa kuuluu ja erityisesti miten se vaikuttaa.

Mutta Kafkasta, Camus´sta ja arvosaloista heidät erottaa yksi asia.

He elävät edelleen keskuudestamme ja he nauttivat edelleen kahdesta korvaamattomasta asiasta.

Heitä ei kukaan erota (1)

Heitä ne kunnioittavat, joiden pitääkin se tehdä (2)

Vaikka tähän siunattuun loppuun kirjoittamaani latinankielistä lausetta ehkä koskaan ei lausuttu, se elää.

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur