Linnunradan neljäkymmentäkaksi

14 vuotta blogi-isäntänä ei paljoa opeta, mutta jos malttaa poiketa muiden yhtä paljon kirjoittavien palstoilla, johan alkaa tieto ja ymmärrys itää.

En tiedä, onko asiaa tutkittu enkä siitä aio googlettaa, mutta arvelen, että eniten blogistaniassa eetteriä täyttävät vähiten käyvät katsomassa, mitä kaveri kirjoittaa.

Tein asiasta kirjoittaakseni hiukan töitä ja tavoitin muutaman blogaajan ideaa.

n = 30.

Jaoin retkeni tulokset kahteen osaan: pitkästi tai lyhyesti kirjoittaviin.

Huomasin pitäväni enemmän lyhyesti kirjoittavista, vaikka tekstin kryptisyys sen lyhetessä lisääntyikin. ”Discuss” ei selvästi minua ihastuta.

Pitkästi kirjoittavien vika on toisto: samassa pläjäyksessä samaa asiaa, vaikkapa Päivi Räsäsen synti- ja laki-syyllisyyttä, tulee katsotuksi yhtäältä, toisaalta, kolmaalta ja neljäältä vaikka viesti lopulta ei ole edes yhtäältä.

Kaikissa 30 tapauksessa tulee esiin kirjoittajien loputon itsekeskeisyys: minä, minä, minä.

Yksi noista 30:sta on tietenkin tämä Arktinen puskurikapasiteetti.

Olen viime aikoina lukenut kaksi kirjaa, jotka sisältävät novelleja. Kirjoja mittaan Annna Gavaldan ”Kunpa joku odottaisi minua jossakin” vertaamalla ja mukava on huomata, että nais-novellistit ovat hyviä, ah!

Ljudmila Ulitskaja ehkä on noista kolmesta paras, mutta vain rinnan mitalla.

Näistä kolmestakymmenestä suomalaisesta blogistista Kemppinen on aivan ylivoimainen.

Itseni sijoitan viiden viimeisen joukkoon.

En aio toistaa tässä kuvaamaani selvitystä.

Keskityn tähän omaan APK:ni enkä tee samaa kuin Kemppinen: hän lesottaa kävijöiden ja käyntien määrällä.

Minulla ei ole siihen perusteita. Lesottamiseen.

Taitaa tulla kesä.