Nolattiinpa ennenkin, vaik´ ojan takan´oltiin

Juha Hurme on Kalevala-friikki. Olen istunut tunnin luennon, jossa hän todisti asiassa.

Hän on kirjoittanut Kalevalan eräästä kerääjästä näytelmän, johon olen mieltynyt siksi, että sen päähenkilö on ennestään kovasti tuttu Jakob Europaeuksen jälkeläinen. Äyräpäitä.

Daniel.

Yli 50-vuotinen ahkerointini psykiatriassa on yhden kalevalaisen riitin tuonut esille ja arvelenpa, että sillä on melkoinen merkitys ”Koskela-gate”- ja ”nuori Werther” – ilmiöissä: miksi pohjoisen mies kiroopi kuin Kullervo ja joutuu äitinsä suremaksi ja uudelleen koottavaksi Tuonelan virran rannassa?

Yksi ”tapausten kulku” on hyvin keskeinen havaintoni, josta puhui aikanaan myös opettajani Gustav avittaessani häntä väitöskirjan materiaalin käsittelyssä.

Tuossa tieteellisessä työssä tuli ilmi, että kokenut kätilö tai äitiysneuvola-terveyssisar kykeni jo muutaman lapsen ensimmäisen elinviikon aikana päättelemään, kenestä tulee paha, sieluton tai piittaamaton psykopaatti.

Havainto kehittyi vastasyntyneen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutusta seuraamalla sinä aikakautena, jolloin se vielä oli mahdollista. Sellainen aika oli Suomessa 1950-60-luvuilla.

Jos vastasyntyneen ympäristössä vallitsi nolaava, vauvaa väheksyvä ilmapiiri, oli peli isolta osalta menetetty. Erityisesti näin, jos kyseessä on wannabe – soturi, ”warrior”, siis poika tai tuleva amatsooni.

Amatsoonit olivat aika isossa roolissa kalevalaisena aikana, mikäli Risto Isomäki kirjassaan Viiden meren tarina todistaa oikein.

Pohjoisen rankka ja säälimätön, kahdeksan vuodenajan luonto, joka edellyttää äärimmäistä resilienssiä, kykyä sopeutua ja muovautua, tarvitsee soturinsa ja hylkää surmanrotkoihin heitettäväksi heikoksi havaitut tai epäillyt.

Olen lukemattomat kerrat seurannut tätä nolaamisen moodia poikien kasvatuksessa. Se onnistuu niin vahvalta Pohjan Akalta, Louhelta kuin Seppä Ilmariseltakin ja sen uhri on jo murrosiässä kaverinsa hengettömäksi kiusaava sankari-uroksen taimi tai testosteronia tihkuva uljas viikinki-prinsessa, myöhemmin kuningatar.

En tiedä, onko muilla kuin ääripohjoisilla, arktisen luonnon kulttuureilla tällainen arvoituksia käyttävä kasvatustapa. Tsuktseissa sellaista on ainakin mietitty (”Kun valaat syntyvät, Juri Rytheu”).

Kun kersa tai amatsoonin alku ei osaa tulkita oikeaan osuvasti sitä, että naapurista ei saa nuottiavainta ja lähtee G-avainta turhaan haettuaan uudelle retkelle basso-avain ostoslistassaan, alkaa homma olla paketissa.

”Eikö se edes tuota osannut…”

lisää asiasta:

”Suomen kansan arvoituksia” (Elias Lönnrot)

***

Lääkärin työssä on vuosituhanten myötä muutamia ratkaisemattomia ihmisen vaivoja – kuoleman lisäksi.

Yksi on rutto, toinen on insanity (pazzo dalegare, lunatic).

Niillä on tahkottu varallisuutta ja mahtia niille, jotka näitä hoitavat.

Kun tuberkuloosi ja isorokko saatiin ratkaistua sillä, että syy löydetiin ja ehkäistiin tai hoidettiin pois kuleksimasta, jäivät vielä tuo hulluus ja RNA-virukset sekä pelko.

Niillä edelleen tahkotaan rahaa ja valtaa kaikilla mantereilla. Niiden oheen on ilmestynyt pari muuta mahtia antavaa vaivaa. Ylipaino ja onnellisuuden tunteen määrä.

Mitä paremmin voimme, sen enemmän pelkäämme.

Mitä pelkäämme?

Ehkä sitä, että Europaeus ja Lönnrot ovat jo pari sataa vuotta sitten löytäneet oleellisen.

Sen saman, jonka voi lukea Qumranista löytyneistä Kuolleen meren kääröistä.

Yksi näistä luettavista on ollut radiossamme kuultavana arki-iltaisin jo usean vuoden aikana. En tiedä, kuinka moni on malttanut kuunnella.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Luenta loppuu vajaan kuukauden päästä.

Unohditko kuunnella: Marcel Proust (1913, 4215s)

Sama määrä, mutta valtavasti hienompaa tekstiä kuin Arktisessa puskurikapasiteetissa.

Määrällisesti vähemmän kuin tuomari Kemppisen blogeissa.