Leikin loppu vai mahdollisen alku

74 vuodestani lienen viimeiset reilut 60 olen ollut jotenkin kärryillä.

Vähitellen uusi oppi on sulautunut entiseen ja kokemus on silannut ”hela hoidon”.

Nyt alkaa vähän mietityttämään.

Järjestelmällä on kakai ”päätilaa”: negentropia ja entropia. Luontaista on, että kuljetaan kohden entropiaa eli sekaista työpöytää, josta vain riittävän kokenut löytää etsimänsä. Muilla on kaikki hukassa koko ajan.

Yhä useammin kohtaan lähiympäristössä, kunnassa, alueella, maassa, maanosassa ja maailmassa tilanteita, joissa voimat loppuvat kun välillä pitäisi mennä kohden negentropiaa (järjestystä). Liikennevalojen säätämänä.

Negentropia – kaikki tip top – vaatii obsessioita ja kompulsioita eli pakko-ajatuksia ja -toimia. Ne taas tekevät yksilön ja häntä tarvitsevien läheisten olemisen ajoittain aika helvetilliseksi.

Kyse on ”tiskikoneen lastaamisen ja täyttämisen” prosessista, apsista.

Siksi on psykiatria, joka lääkkeillä, magneetilla, sienillä, lysergideillä, anesteeteilla, aivoleikkauksilla ja erittäin hankalalla aivopesulla (so ratkaisukeskeinen psykoterapia ja EMDR) helpottaa pakko-oireita, lisää toimintavapautta, mutta samalla saa kaiken menemään tillin tallin, hyrskyn myrskyn ja hölökyn kölökyn.

Onko tilanne mahdoton ja odottaako katastrofi. Endgütige Lösung.

No ei, mutta yhä ymmärrettävämpää on, että algoritmit siirtyvät tietokoneisiimme, läppäreihimme, älykännyköihimme ja me alamme kaivata takaisin luontoon.

Vaeltamaan ilman kompassia ja karttaa, seikkailugeenimme ajamana (DRD4-7R)

Siellä ensimmäiseksi pitää oppia tekemään tulet ja keittämään sumpit.

Vasta sitten alkaa juttu taas nuotiolla luistaa.

Tarinoiden maailma, tarinoiva ihminen.

”Arktinen Puskurikapasiteetti”, osa 4179 odottaa ilmestymistään.

Sen suloisessa odotuksessa.