Leone meets Coppola

Suomen tv-kanavilla tuli peräjälkeen kaksi loistavaa elokuvaa.

Maria Antoinette (Coppola) ja Once Upon a Time in America (Leone).

Tarinoilla on yhteinen juoni, jota en erikseen avaa, mutta niillä on myös yhteinen tunne.

Haikeus.

Maailma on kaaosta lähentelevässä toimintatilassa, vaikkei siihen kovin isoa syytä ole.

Meillä ei ole mustarottia paiseruttoa kantavat kirput selässään, meillä ei ole sika-influenssaa kymmeniä miljoonia tappamassa eikä meillä ole Antoniuksen Silkkitietä pitkin tulevaa katastrofia, joka tappoi lähes puolet roomalaisista.

Historian tuntemukseni tai elämänkokemukseni eivät saa ammatillista osaamistani taipumaan sellaiseen analyysiin, jolla nyt menisin minkään maan tai maailmanlaajuisen hallinnon eteisiin luvaten kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuinka vakavassa tilassa biosfääri ja sen sapiens ovat.

Palaan Maria Antoinetten kohtaloon. Hänen viimeiset sanansa olivat ”Anteeksi, en tarkoittanut satuttaa” (vapaasti historiaa siteeraten).

Hän sanoi nuo sanat mestaajalleen astuessaa vahingossa hänen varpailleen giljotiinilavalle noustessaan.

Eräällä keskustelussivulla biosfäärin tilasta valtavasti huolestunut vanhempi valtiomies suositteli kesämökin vaivaksi kasvaneiden hiirien tappamiseen guillotine-nimistä lossaa.

”Pää poikki vaan”.

Hiiri ei taida osata pyytää anteeksi sitä, että hän astuu mestaajansa varpaille.

Mutta jotenkin Robert de Niro tuossa oman uskonnollisen kulttuurinsa mafiaa kuvaavassa elokuvan tarinassa koko sen kaksituntisen keston ajan pyytää anteeksi sitä kaikkea, mitä hän ja hänen kulttuurinsa ovat Trumpin USA:n johtamalle maailmalle aiheuttaneet.

Elokuvan musiikki syventää de Niron näyttelemän viestin haikeutta.

Toivotan vierailleni tämänkin, elämäni 75. vuoden sävyisää kulkua, kun se, MMXXI, nyt on jo liikkeessä.