Tuhannen ja yhden auringonkiertämän tarinat

Varhaisimmat muistamani tarinat ovat 1940-50-lukujen taitteesta. Yksi näistä tarinoista on valokuvassa vuodelta 1949.

Olen kesähuvilamme laiturilla Valkealan Lappalan järven etelärannalla Simo-vaarin sylissä.
Kuvassa on myös isoveljeni, naapurin huvilan isäntä sekä hänen poikansa ja tyttärensä.

On juhannus, josta sukeaa aika vaikeiden tapahtumien tragedia.

Loput tarinat, liki 30 000 auringonkiertoa, ovat havaitsemani perusteella muistini sisältä noudettavissa olevia.

Niiden tarinoiden valokeioista viimeisimmät ovat Akseli Heikkilän ”Veteen syntyneet”, Robert Musilin ”Mies vailla ominaisuuksia”, Hannu Väisäsen ”Märkä turbaani” ja Hannu Mäkelän ”Rakkaudella Alma”.

Yritän selventää kokonaisuutta itselleni muun muassa kirjoittamalla näitä blogeja, joita on pian 4200 kappaletta alkaen helmikuulta 2007.

Lyhyitä, viitteellisiä, kryptisiä, mutta kunkin päivänkierron totuuksia.

Siinä vaiheessa, kun huomasin, että kuluneet vuoden 2020 kuukaudet ovat muuttaneet minun arkeani, huomasin myös, että siinä kaksi eri asiaa kävi taistelua minussa.

Toinen on ”En tiedä”, toinen on ”Pelko”.

Yksi sivupolku ehkä avaa tilannettani tänään, heinäkuussa 2020, ennenkuin Jaakko on heittänyt kylmän kiven veteen.

Jos minulla olisi ollut koira – juhannuksena 1949 oli, samoin 1970-80-luvuilla – en olisi selvinnyt niin hyvin alkuvuodesta 2020 kuin tähän mennessä tunnen selvinneeni.

Koira olisi määrännyt päivieni velvollisuuksista niin ison osan, etten ehkä olisi kantanut tämän tarinan taakkaa niin menestyksellä kuin nyt lie tapahtunut.

On aivan eri asia kävellä 10 kilometriä päivässä omasta aloittesta kuin koiran tarpeista käsin.

Mitä tällä on merkitystä?

Se, että ihminen ainutkertaisena inhimillisenä asiana tarvitsee sisäisestä maailmastaan kyvyn ja voiman hoitaa itseään että jaksaisi auttaa ja hoitaa muita.

Ihmisiä.

Hyvä on, hyvä on: olen syntymäaikani perusteella kiinalaisessa horoskoopissa koira, mutta pelko on, että en tiedä sitä.