Memories – Näin syntyy muistoja

Vanhetessani arkeeni syntyy uusia rutiineja.

Pakkoajatuksia ja -toimintoja.

Psykiatrina arvelen osaavani erottaa dopamiini- ja perimä-lähtöiset obsessiot ja kompulsiot tavanomaisesta elämänhallinan helpottamisesta, arjen kompasseista.

2000-luvun puolella olen alkanut kuunnella radion aamu- ja ilta-hartauksia.

Viime aikoina keskiviikkoisin kukonpieremässä on joku vähän tunnetumpi kirkon edushenkilö muistellut elämänsä solmukohtia:

”Miksi minusta tuli uskova?”.

Nuorin lapseni synnytti hiljattain esikoisensa.

Hän antoi vaimolleni ja minulle omat kirjat, joihin voimme täyttää keskiviikon aamuhartautemme.
Mukana tietenkin on nimiä ja nimien takana olevia tarinoita.

Täytin omaa ”Isoisän kirjaani” viikolla tyttärentyttären tarpeisiin.

”Tintin tarina” tai ”Everstien tarinoita”.

Molemmat ovat tekeillä olevia proosaviritelmiäni, itse asiassa ”Tintit” ovat tämä Arktinen puskurikapasiteetti (4138-osainen, yli 13 vuoden tekele jo).

Aika ällistynyt olen, kun huomaan, ettei tiedossani olevassa tarinassani ole juurikaan sellaista, jolla haluaisin juuri syntyneen likan elämää alkaa ohjata.

Olen ollut aika ärtynyt radion keskiviikkoaamuista, koska olen pitänyt elämäntarinan esittämistä sellaisena itsetehostuksena, joka on enemmänkin loukannut kuulijaa ja hivellyt kertojaa.

Tämä esimerkki, ”Isoisän kirja”, taitaa osoittaa, että loukkaantumiseni on minulle sopiva piirre.

Kirjamarkkinoille on Suomessa(kin) tullut valtavasti tarinoita, joissa kirjoittaja syyttää äitiään, isäänsä, sukuansa tai lapsuuden muita kauhuntekijöitä omasta pahasta olostaan.
Oman elämänsä donnereita ja kjellwestöita, anjakaurasia.

En ole noista tarinoista pitänyt.

Mieluummin soisin, että kirjoittajat tekisivät omia ”pahoja tekojaan” kuin kertoisivat isiensä patologisesti valehtelusta, äitiensä vieraissa juoksemisesta tai sisarustensa muista luonteenkieroutumista.

Minkälaisesta tarinasta välittäisin?

”Taru sormusten herrasta”, ”Robinson Crusoe”, ”Kaikki elämäni aamut”, ”Jobin kirja”.
”Joosefin tarina” (Thomas Mannin Genesis).

Sinuhe egyptiläinen, se olisi jokaisen hyvä itsestään löytää. Vanhoilla päivillään.

Ei ennen.

Jos elää yli 70-vuotiaaksi, on saanut olla juhlissa niin kauan, että on ehtinyt syödä koko illallisen. ”Olen jo päässyt kahviin ja konjakkiin. Nautin niistä, mutta nyt on kyse siitä, miten pitkään saan istua niiden äärellä
(Mazzarellan äiti kun sai tietää kuolevansa syöpään kohdakkoin, HS 28.6. 2020)