Hetki ennen kuolemaa

Suomen valtalehti pohtii 7.6. iskelmää. Kirjoittaja arvelee CIA:n rakentaneen sen jättimenestykseksi Neuvosto- ja Varsovanliittojen raunioille.

Muistelen tuota vuotta (1990), kun Liikanen ja Holkeri laittoivat Suomen kuplataloudessa hösseliksi Koiviston tuella, itse en enää ollut kihloissa saati naimisissa ja asuin rivitalossa joen rannassa.

Mentorini sanoi ehtimiseen: ”Paras on hyvän vaarallisin vihollinen”.

En minä siinä mitään erityistä huomannut. Enkä tuota iskelmääkään kuunnellut, joskin nyt kuunneltuna tunnen sen: pitkä tukka ja piiitkäät kertosäkeet.

Ei muuta.

Ei Art Blakey´ta, ei Erick Dolphya, ei Laila Kinnusta, ei Esa Pethmania, ei Eeroa ja Jussia, ei Beatlesia, ei Elvistä, ei Pekka Järvistä, ei (onneksi) Abbaakaan.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen vain Liikanen on syyllisistä elossa, vain Koneen Ruhtinaan jälkeläiset (”Kallis Prinssi”) kelpaavat pelastamaan Itämerta ja painamaan työväenliikettä suohon, Lassilaa ja Kouria en löydä kuin Rovaniemen III hautausmaan kiviin hakattuina.

Mitä kaipaan tuosta vapaasta ajastani, joka kesti 1985 – 1992?

Työtä. Sitä minä kaipaan.

Koirat olivat kuolleet, äiti ja isä olivat kuolleet, avioliitto oli kuollut, harrastukset olivat vasta viriämässä (mieskvartettilaulu ja Carl Michael Bellman) ja politiikassakin vallitsi hiljainen vaihe. Ei parhaan etsintä.

Ei rakkautta, ei tulevaisuutta eikä menneisyyskään vaivannut ja tuo iskelmä ei kuulunut listalleni.

Nyt on listalla Koneen Ruhtinaan perillisten sijasta ruotsalainen, jo 2018 kuollut kollegani, joka kirjoitti ja saarnasi faktoista (Factfulness) ja logoterapian 1946 luonut Viktor Frankl.

Frankl saarnasi:

”Etsitään syy selviytyä oman elämämme ja sukumme tarinan menneistä ja isoista, pysyvistä arvoista”.

Niin teen.

Ne löytyvät runosta ”Kulkuri”.

Kirjoitan siitä 1915 riimitellystä rajusta tarinasta joskus – olen jo pari kertaa kirjoittanutkin.

”Everstien tarina”

Scorpions – Wind Of Change