Ahasveruksen Heimweh

Kuulun ikäpolveen, joka on ihmiskunnan suhteessa suurin koskaan. 1945-1952 syntyneet suomalaiset.

Meistä joka neljännellä on seikkailugeeni.

DRD4-7R

Se tarkoittaa vaeltamista valkeille elämän ja maailman alueille siitä välittämättä, mitä noille alueille ja niiden elokehälle siitä seuraa. Tai vaeltajalle. Ihmissyöjien parissa Tyynellä Valtamerellä.

Yksi meidän sukupolvikokemuksistamme on paluu tekopitäjiimme ja -selkosille.

Sitä voimistaa Heimweh-ajuri. Käsite on lähellä ”koti-ikävää”, mutta on toki moni-ilmeisempi.

Niinkuin seikkailijaa luonnehtiva geeni on suppeampi kuin Ahasverus, Jerusalemin Suutari.

Kotiinpaluu on elämässäni tuntunut sitä paremmalta, mitä varhaisemmasta kokemuksesta on ollut kyse.

Paluu Paasikiven ajan Norjan- tai Lapin-matkoilta vanhempien kera kotikauppalan vuokratalon pihaan, jota peittävät voikukat, ratamot, heinät ja timoteit on ollut ainutkertaisen upealla tavalla itkettävä kokemus.

Jossain vaiheessa Heimweh alkaa ohentua ja lopulta sen huomaaminen ei enää oikein ole mahdollistakaan.

Olen asunut ja tehnyt työtä kolmen eri perheen kanssa nykyisellä kotiseudullani 50 vuotta eli 2/3 elämästäni.

Vasta nyt, kun yhteiskunta ilmoittaa monella eri tavoin, etten enää ole kunniallinen tai tarpeellinen sen jäsen, huomaan, että tunne kotiinpaluusta tai ainakin sen Heimweh-osa ei ole tunnettavissa, ainakaan spontaanisti.

Sellaisena, kuin kotikylän nimen näkeminen tien ohessa tai piharatamoiden kosketus jalkapohjissa ennen on ollut.

Se on outo tunne, vaikka se onkin ymmärrettävissä ja looginen.

Ahasverus vaeltaa ikuisesti, seikkailun motivoimana ja väärien valintojensa taakoittamana huohottaen, mutta ilman mahdollisuutta Odysseuksen paluuseen omiensa pariin.

Eikä häntä enää innosta edes Ikaroksen rooli, koska kuningas on kadonnut.

Toivoisin osaavani kirjoittaa tähän jonkin opettavaisen eläin- tai ihmissadun.

H.C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö?

Jokin lukuisista Aiskhyloksen tarinoista.

Poika ja susi?