Mitä olemme kadottaneet

Joulukuun lopusta alkaen Lapissa on pelätty.
Maailmalla pelko alkoi maaliskuussa ja tuntuu lisääntyvän.

Kaksi ihmistä ei tunnu pelkäävän. Toinen on eläkkeellä oleva infektio-professori ja kuoronjohtaja Peltola.
Toinen olen minä.

Muista en niin tiedä.

Reetta Huttunen kirjoittaa asiasta tuoreessa Suomen lääkärilehdessä (s 1088) ja arvelee että pelkomme on sukua sille pelolle, jota kontio, otso, kouvo ja mesikämmen tuntee nähdessään ihmisen.

”Tappaakohan se minun lapseni
”?

Jokainen OKBoomer taitaa olla tuttu sen syyllisyyden kanssa, joka saa muun yhteiskunnan ”varjelemaan” meitä kuolemalta.
Se on karmean kaksois-sitova tunne (double bind).
Toisaalta meidän pitäisi nopeasti kuolla pois, toisaalta meidän kuolemattomuuttamme taatakseen globaali business kaatuu kolisten kaikkien aikojen kaaokseen ja lamaan.

Jään odottamaan lisäohjeita – mitä juuri minun pitäisi tehdä, jotta ymmärtäisin paremmin luonnon mekanismeja? Koska olemme unohtanet olevamme osa villiä luontoa, myös koronapandemia on tuntunut liian käsittämättämältä uskoa

Näin siis Reetta Huttunen, infektiolääkäri Mäntästä (48v).

Puskurikapasitoija, Antti: olen 73v.