Pahaa tahtovat tuholaiset

Pienenä olin usein torstaisin tunnin ajan neljän everstin pullakerhon erityisjäsenenä.

Kouluni loppui sellaiseen aikaan, että kotimatkalla saatoin poiketa esikuntaan, jossa everstit pitivät iltapäivisin tuota pullakerhoaan.

Sotilaspalvelija, jolla oli erityinen suhde erääseen eversteistä ja joka oli myös esikunnan pysyvä tampuurimajuri, toi torstaiksi myös minulle räkä/voisilmä-pullan ja Papulan Sittisootaa.

Eversteistä kolme oli etappisikoja eli he olivat pääosin huollossa jatkosodan rykmenteissään ja divisioonissaan. Kaikki kuitenkin haavoittuivat, jokainen aika vaikeasti.

Lääkintä-, eläinlääkintä- ja intendentti-everstit.
Rykmentin hämeenlinnalainen komentaja-eversti oli hänkin haavoittunut.
Hänen tarinaansa liittyy sotilaspalvelijan kohtalo.
Palaan siihen joskus myöhemmin.

Everstit joivat kahvia, polttivat Signora-sikareita ja kertoivat tarinoita ”pojallekin opiksi” (olin 8-10-vuotias).

Kerran eversteillä oli siviiliasuun pukeutunut vieras.
Hän puhui eri tavoin kun nämä neljä ”kummiani”.

Hän puhui koko tunnin ajan siitä, kuinka tuhoisia, suorastaan tappavia, ovat ne ihmiset, jotka ovat pyrkineet korkealle, mutta jääneet aivan lähelle onnistumista.
Nämä lähes huipulta romahtaneet tekivät siitä katastrofistaan alkaen kaikkensa, että ”Mannerheim ja me muut” epäonnistuisivat.

Mies tiesi asiansa ja oli valpas.
Hän kuoli vasta kun olin jo itse ylilääkäri (1985). Nuo neljä everstiä kuolivat aiemmin, viimeisin 1984.

Joka kerta, kun kotini, kuntani, työyhteisöni, maakuntani, maani, unionini tai ihmiskuntani on ollut kriisissä ja joku on huutanut ”tuli on irti” ja kaikki ovat paniikki kintereissään juoksemassa silmittömästi pakoon, nämä ”lähes kenraaleiksi kohonneet luuserit” avaavat suunsa ja teroittavat kynänsä.

En halua heitä nimetä, mutta kaikki heidät tuntevat.

Wannabe-stalineja, churchilleja, clausewitzeja, kekkosia, pulizerpalkittuja, päätoimittajia ja arkkipiispoja/paaveja.

Heidät pitäisi varmaankin tunnistaa ajoissa.

Toisaalta everstieni siviilipukuinen vieras kertoi, ettei se auttanut mitään, että heidät tunnisti.

Pitää vain itse tehdä paremmin”, hän todisti.

Onnea ja menestystä, Sanna Marin ja hänen puolijoukkueensa.

Niinkuin puolijoukkueen johtaja, joka söi rautaa ja paskansi kettinkiä, sen opetti:

Noin. Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Kiiru on pidettävä ajallansa, mutta hätäillen tekemällä ei tule muuta kuin kusipäitä mukuloita, niinkuin sitä sanotaan”.