Nerot joukkojemme edessä

Neron tuntee yleensä jälkikäteen, kun hän on kuollut.

Useat parhaista neroista kuolevat niin varhain, että ovat lähes lapsia.

Mozart, Aleksanteri Suuri, JFK. Hitler ei koskaan 60-vuotispäiviään viettänyt.

Jos nero elää vanhaksi – MAO, Breznev, Kim, Einstein ja Sibelius – hän ei loppuvuosikymmeninään enää ole nero.

Oikein hyvä nero on sellainen, joka tapetaan.
Caesar, Jeesus, Janis Joplin, Johannes Kastaja.
Hänen päänsä tulee tärkeämmäksi kuin hänen elämänsä.

Mihin me tarvitsemme neroja, näitä ihmismuurahaisten kuningatar-mehiläisiä?

En osaa vastata, mutta jos kysyttäisiin Mengelen, Aarnion tai Clint Eastwoodin tarvetta, olisi minulla hyviä selityksiä. Al Capone ja Kummisetä ovat oikeita sankareita.

Vaikeina aikoina me tarvitsemme johtoomme ihmisiä, jotka kykenevät ja haluavat yksinäisyyteen.
Nerot eivät ole laumassa vaan laumalle, he eivät toimi ryhmissä vaan ryhmien sokaisemisessa.

Vaikeimmat nerot ovat oppeja ja opinkappaleita, uskontoja ja filosofioita, eivät ihmisiä kulkemassa palavien pensaiden jäljissä.
Vähän niinkuin Klonkku ja Hobitti, Sam ja Frodo.

Satuja ja tarinoita, joita me rakennamme kun joudumme karanteeniin.
Karanteenihan tulee italiankielisestä sanasta ”neljäkymmentä päivää”
(guaranta giorni) (Jouni Kantola, HS 22.3.-20)

Sellaisessa tilassa me kerromme pienellä porukalla toisillemme Decameronen.
Tuhannen ja yhden yön tarinat.
Gilgameshin.

Nerokkaita ovat karanteeniemme Kalevalat.
Grimmin veljesten hirmutyöt ja -tekijät.

Kts myös ”Kultainen talo”

The Golden House; Salman Rushdie
(WSOY 2020; Nero Goldenin tapaus, 528 s)

Niin – ja siitä corona-neroudesta:

Click to access Article_2-1584647583070.pdf