Hoidossa

Kahdeksan vuodenajan ihmisenä olen jokaiselle vuodenkierron jaksolle löytänyt tähän ikään mennessä jonkinlaiset perinteelliset, elämää turvalliseksi tekevät rutiinit.

Yksi turvallisuustekijä on, että asiat ovat hoidossa.

Siis ruoka, varastot, läheisyys, perhe ja tieto.

HBO-tuotantoyhtiö tuotti takavuosina työtäni hyvin läheisesti sivuavan ”Terapiassa”-sarjan, jossa kerrottiin, minkälaisia osatekijöitä ”hoidossa” on.

Sarja on hyvin kuvaava ja todellinen ja sen keskeisimmät sisällöt vastaavat oman psykiatrinurani aikana yli 50 vuoden aikana havaitsemaani ja kokemaani.

Erityisen ihastunut olen päähenkilön työnohjaajan roolisuoritukseen.
Sellaisia me lääketieteessä tarvitsisimme, mutta emme saa.

Kymmenet tuhannet ihmiset, sadat tuhannet heidän tapaamisensa ja valtava määrä tietoa takaavat minulle itselleni sen, että tiedän, mitä puhun kun käsittelen hoitoa, terapiaa.
Olipa kyse siitä, että oma elämä on ”homma hoidossa”-järjestyksessä tai siitä, että läheisten tai potilaiden ongelmat ovat asianmukaisesti mietinnässä.

Viime aikoina yhä useampi ihminen saa lehdissä ja sähköisillä kavavilla tilaa oman ”terapiassa”-kokemuksensa kertomiseen.
Miten elämä on sujunut, mikä on mennyt pieleen ja miten asia on hoidolla, siis terapialla, tullut oivalletuksi ja sielu säilynyt tai palannut kaaoksesta järjestykseen.

Me käytämme länsimaisessa, kehittyneessä yhteiskunnassa valtavan määrän tietoa, aikaa ja rahaa siihen, että hankimme tai annamme ongelmiin hoitoa.
Busines on varmaankin kymmenien miljardien arvoista joka vuosi ja summa on nousussa.

Muistan omalta uraltani yhden kerran, kun hoitoturva psykiatriassa, henkisen tuskan hoidossa, kaatui liki kokonaan.
Vuosi oli 1988.
Käytimme Suomessa ihmisen henkisen hädän helpottamiseen 100 yksikköä ”rahaa”, mutta sitten kävi kova käsi ja parin vuoden kuluttua vuosipotissa oli jäljellä 40 yksikköä.

Se 60 yksikköä siirrettiin ”ruumiillisten” vaivojen hoitoon.

Sydän-, suoli-, veri-, keuhko-, silmä-, vamma- ja korvataudit (ynnä muuta) tarvitsivat enemmän ja kun potti oli laman tultua pienempi, se ”lainattiin” sielun hoitajilta ja räytyneiltä laman uhreilta.

Viimeiset kaksi kesää olen ollut kahdestaan esikoiseni koiran kanssa ”Armonlaaksossa” syöttäen koiraa, kävelyttäen sitä ympäri Luonnonmaata ja käyden sen kanssa toreilla ja turuilla ihmettelemässä, josko jostain vielä saisi vanhan hyvän ajan lihapiirakoita.

Ei saa.
Kolme poikkeusta toki on: Iisalmelaiset lihapasteijat, Eromangan lihis (Eira) ja Pernontie 2:n Nurmi & Sulosen leipomo.

Koira nukkuu samassa sängyssä kuin minä. Minä olen koiran ”katsossa” eli hoidossa ja muu perhe veuhtoo ympäri maailmaa omissa kiireissään, mutta myös koira saa hoitoa.

Perusturvallisuus on ”plakkarissa”.

Usein aamuyöstä uninen sieluni miettii, mikä koiraa vaivaa.

Olen huomannut antavani sille erilaisia suvussani ja potilasjoukossani oppimiani diagnooseja, jotka katoavat aamun valjettua koiran saadessa tilaisuuden lorottaa aamupissansa Linnanvuoren metsikössä.

Siinä Kultarannan tietämissä, Lennun tuoksuissa.

Hoidossa?

Mikä ettei.