Keltaiset – F60.5

Jo takasuoralla, mutta viimeistään vesihaudan kohdalla, aloin huomata ilmiön. Yhä enemmän ja yhä voimakkaammin ihminen tässä itselleen kuvittelemassaan ihmisen maailmassa vaatii.

Ensin hän vaati itseltään, mutta petettyään itsensä hän alkoi vaatia johtajiltaan, tärkeiltä lähimmäisiltään ja nyt myös palvelijoiltaan.

Siivoajilta, hoitajilta, kirjanpitäjiltä ja alusastian tyhjentäjiltä.

Ilmiö kertautuu aika hyvin Pariisissa ja keltaisissa takeissa, joissa on loistenauha pimeän varalle.

Ettei kukaan vahingossa ajaisi päälle.

Nyt päälleajaja tekee sen tahallaan.

Kun oma työni ja polkuni palvelijana alkaa siirtyä etusuoralle ja näen jo maaliviivan ja sitä edeltävät kalkkiviivat, minun on pakko mennä peilin eteen ja kysyä:

”Kuulutko, Antti, joukkoon”.
Ja vastata:

”Kyllä, kyllä minä kuulun! Sekä siihen joukkoon, joka vaatii että erityisesti siihen, jolta vaaditaan – itsekin niin itseltäni vaadin”.

Kaikki minulle nyt heti, minun ehdoillani ja aikataulullani.

Minä en jonota, minä en odota, minä en tyydy, mutta minä vaadin.
Me vaadimme.

Mitä me vaadimme?

Vapautta?

Vapaus johtaa kansaa (Delagroix)

Johtaako?