Chopin

Elämässäni on osunut isojen muutosten aikaan liki aina korviin jokin erityinen musiikki.

Pat Boone, Tommy Steele, John Coltrane, Jean Sibelius.

Nyt ei ole ison muutoksen aika.

Brahms: Pianokonsertto n:o 1 d-molli (Clifford Curzon ja Amsterdamin Concertgebouw-ork./Eduard van Beinum).

Rimski-Korsakov: Sarja orkesterille oopp. Pihkovan tyttö (Lontoon SO/Anatole Fistoulari).

Mendelssohn: Alttoviulusonaatti c-molli (Michael Gieler, alttoviulu, ja Lauretta Bloomer, piano)

Mikä saa minun niin hullusti kirjoittamaan, ettei ole ison muutoksen aika?
Se saa näin väittämään, että niin moni siitä varottaa ja se, että jokainen varoitus kestää niin lyhyen ajan kuihtuakseen sitten pois.

Olen seurannut HS/TV-4-kanavalla suomalaista kevyen musiikin kilpailua, jossa yksi keskeisimmistä toimijoista on kuollut, mutta hallitsee ohjelman kuvakulmia lähes ylivoimaisesti.

Jokainen katsoja tietää tuon ihmisen olevan kuollut.

Lehti otti eilen kantaa siihen, miten me olemme kuolleet.
Miten taas emme ole.
Otsikkokuvassa se kerrotaan.

Chopin on muuten se, joka useimmiten on soinut, kun minun elämässäni on jotain suurta ja mullistavaa tapahtunut.

Hänen pianokonserttonsa.
Muutos on siis pakotettu elämässäni aina samaan kaavaan.