Cinclus cinclus

1950-luvulta alkaen olen kymmeniä kertoja viettänyt kaikkina Lapin kahdeksana vuodenaikana palautumis-tuokioitani Koskikaran maassa.

Siellä, Äkäslompolossa, olen tavannut hiihto- ja sauvatonkävely-lenkeilläni otsikko-linnun sukeltelemassa pienissä puroissa, joissa myös tammukka asuu.

Tammukka on sellaisissa vesissä asuva lohikala, joilla ei voi olla yhteyttä mereen laskeviin vesiin, sanoi asiasta vihreä luonnonvartija radiossa jokin aika sitten.

Kun katsoin eilen suositun venäjän-suomalaisen toimittajan kymmenettä Suomi-retkensä jaksoa, joka kuvasi Lappia, minulle tuli tuo koskikara mieleen.

Toimittaja nosti Lapista esiin asioita, joita en täältä ole löytänyt.

Sauvakävelyn ilman suksia, saunomisen itävaltalaisen hiihtohissin gondolissa, revontulien vahtimisen ja ison K-kaupan isännän kolmannessa polvessa.

Minulla on tapana juoda Koljatin limpsaa, pojallani taas ilmassa pysymättömän Boeingin nimistä kolajuomaa.
Koljatti-Kola-pullon kyljessä lukee ZERO.

Pelottaa, kun toisaalta pojan Pepsi Maxi ei pysy ilmassa, toisaalta Lappi yhä enemmän on kuin jääasema Zero.

Pelottaa vanhaa miestä sekin, löytäisikö nykyinen hiihtäjä tai ilman suksia sauvoilla hartianivelensä kierrekapselit pilaava kävelevä ihminen enää Lapista kuukkelia ja sen kaveria, koskikaraa.

Niistä sekä ahmoista, karhuista, ilveksistä ja susista tämä luontomme on rakennettu.

Ei Charles Lindbergin 64 hävittäjän Lapinmajasta, jään paksuuden mittaajista saati lumilinnasta, jossa voi saunoa.

En oikein ihmettele, ettei ilmaa raskaampi sota- tai turisti-ilmalaiva pysy ilmassa.

En sitäkään ihmettele, että ilmaa noiden värkkien hinnoissa on niinkin pulloillaan kuin sitä on.

Eilen päiväkävelyllä tapasin kaksi miestä ja koiran.
Miehillä oli mukanaan porakone.

Kysyin, mitä miehet?
Työtähän me palkkamme eteen tässä. Mittaamme jään paksuutta.

Miksi?
Siksi, että on niin kaunis sää.

Ei tänne jäälle rumalla säällä kukaan viitsi.

Eipä niin.

Aamun kuva: Toimittaja Ville Haapasalon farsinkielinen (qashqai) auto rumassa säässä