Tippaleivän aikakausi

Poikkesin korjauttamassa autoani ja ostin samalla kaupasta kaksi tippaleipää.
Kotiin tultuani aloin lukea eilistä Helsingin Sanomien sunnuntainumeroa.

Sieltä katse poimi Veli-Pekka Leppäsen julman arvion Matti Klingen viimeisimmästä muistelma-kaksikosta.

Samaan aikaan taustalla soi keittiön pakelliittiradiosta John Coltranen kvartetin konserttitaltiointi vuodelta 1962, jonka aikanaan nautin elävänä Helsingin Kulttuuritalon Alvar Aallon ainoassa akustiikaltaan onnistuneessa konserttisalissa.

Kun tuollaiset asiat osuvat päällekkäin, alkaa epäillä itseään.

Onko tällaisten asioiden tarkastelu tai kokeminen samassa paketissa oikeastaan kertomisen arvoista ja onko siinä mitään mieltä.

Kulttuuritalon konserttiin matkasimme junalla ja koska meillä ei ollut rahaa edestakaisiin junalippuihin, menomatkalla kiipesimme aina konduktöörin nähdessämme junanvaunun katolle.

Kylmäähän se oli, koska konsertti oli marraskuussa. Junamatka kesti kolme ja puoli tuntia ja pakoon piti kiivetä sinä aikana viisi kertaa.

Paluumatkan liput meillä oli.

Klinge on minua 10 vuotta vanhempi, mutta henkisesti luen hänet kyllä aikalaisekseni. Hänen muistelmansa, 20 nidettä, vastaavat tekstimäärältään Arktisen puskurikapasiteetin kokonais-tekstimäärää (yli 10 000 kirjansivullista).

Tapasin Klingen pariin kolmeen otteeseen, mutta en montaa sanaa jo tuolloin keikarin oloisen professorin kanssa vaihtanut.

Viihdyin paljon paremmin Arvon, Niilon, Matin, Kallen ja Haraldin seurassa. Antti oli kuitenkin noina aikoina ehdoton suosikkini. Kaikki kuusi olivat Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professoreita.
Ja kaikki ymmärsivät musiikin huumoria.

Niin, se tippaleipä.

Vasta aivan viime vuosina leipomot ovat oppineet uudelleen tekemään sellaisia tippaleipiä, joita 1950-60-luvun vappuina oli kaupan.

Se oli tippaleipien ja kotitekoisen siman aikakausi.

Alan pikku hiljaa lopetella Arktisen puskurikapasiteetin kirjoittelua. Tulihan tänä vuonna on tusina vuosia täyteen.

Kirjallisesti nämä reilut 4000 päivitystä eivät ole mallikkaita.

Niiden sisältö on kuitekin käsittänyt huomattavan pitkän ajanjakson.

Varhaisin merkittävä käsittelemäni tapahtuma on vuosi 392 eaa (BC), kun suosikkieverstini Brennus valloitti Rooman, mutta pilasi voittonsa ahneudellaan.

Joskus alkuakoina kävin läpi omaa lapsuuttani ”Tintin tarinat”-päivityksinä.

Nyt etsiskelen sellaista punaista lankaa, jolla saisin kytkettyä koko tämän reilut pari tuhatta vuotta samaan pakettiin.

Sen ”tippaleivän” kun olen selvittänyt, sitten on aika lopettaa.
Jos ei kirjoittaja sitä ennen itse lopu.

Päivän kuvassa on kaksi tippaleipää, jotka ostin tänään, 4 päivää ennen maaliskuun idusta.

Sehän oli päivä, jona Brutus puukotti Caesaria, joka oli hankkiutunut keisariksi sen raivon kantoaallolla, joka syntyi yli 300 vuotta ennen tuota murhaa.

Siitä raivosta on jäänyt yksi sanonta, joka kuukauden kuluttua on monella puolueella ja politiikolla ajatuksissa.

Vae Victis, Woe to the Vanquished.

Voi voitettuja.