Kello lyö

Olin tiistaina Rovaniemen Arktisen keskuksen Polarium-salissa, BuSP-projektin loppukongressissa, puhumassa itselleni rakkaasta asiasta: Arktinen rauha, Pax Arcticum.

Kokouksesta palatessani kuuntelin radion keskustelua Unkarista, jossa on meneillään sama kehitys kuin Romaniassa, Bulgariassa, Puolassa ja Baltiassa. Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Ruotsissa.
Tanskassa, Isobritanniassa ja Pohjois-Irlannissa.
Espanjassa ja Balkanilla.
”Halla-aholaisuus”.

Kun olin lapsi, ensimmäinen saamani kello oli vanhempieni Saksan-matkaltaan tuoma Kinzle.
Ruskeapohjainen, kullatut viisarit.

Mukana tuli myös kertomus siitä, mitä 1933 vaiheilla tapahtui Unkarissa ja Saksassa. Ja kehoitus valita oppikoulussa pitkä saksa: tottelin!

Kävin tuon kertomuksen vielä erikseen useaan otteeseen kertaamassa siellä, missä sitä oikeassa elämässä on eletty.
Nuo tarinan maat, joissa poikkesin, on edellä lueteltu.

Eilistä esitelmää valmistellessani törmäsin kahdesti nimeen Michael Gorbatshov.
Hänen kuvansa on aamun tekstin kansikuvan yhdessä kelloista.

Sekä Akrtisen Keskuksen Markku Heikkilä (Lapin Kansa 12.2.) että suurlähettiläs Jari Vilén (Helsingin Sanomat 23.1.) mainitsevat Gorbatshovin esimerkkinä valtiomiehestä, jonka tavoite oli rajaton kulttuurin, luonnon ja rauhan Arktikum.

Tuon tavoitteen Neuvostoliiton tuolloinen johtaja lausui vahvasti ”kenkäänsä pulpettiin lyöden ja Nokia-puhelin kädesään” vuonna 1987.

Ennen Beriinin muurin sortumista.

Aamun kuvassa on pajon aineksia sotaan, ihmiskunnan haaksirikkoon, mutta on siinä kellojakin.

Gorbatshovin kello.

Uuden maailman kadulla.

Puoli viiden paikkeilla.