θαυμάζειν

Näinä päivinä Arktinen puskurikapasiteetti tulee ilmestyneeksi 12 vuoden ajan.

Keskeinen suunta päivityksissäni on hämmästys (θαυμάζειν).

Se on Aristoteleen opetuksen mukaan tunne, joka lähes ainoana kuljettaa ihmistä kohden parempaa.

Viimeisten, lähinnä some-vetoisten kohujen osalta en ole hämmästystä itsessäni löytänyt.

”Mie tämän jo tiesin ja siitä kirjoitin APK:ssa silloin ja silloin”.

Yli 4000 päivityksessä ehtii näet kaikkea hämmästyä.

Etukäteenkin.

Vakavimmat hämmästymiseni ovat olleet luonteeltaan aika tumman sävyisiä.

Niitä on aika lailla ohjannut kolme kirjaa: ”Sapiens, ihmisen lyhyt historia”, ”Factfulness” (Faktojen maailma) ja ”Viiden meren kansa”.

Nyt juuri niiden rinnalle on pyrkimässä muutama äskettäin ensi-iltaan tullut elokuva, joiden ydinviesti on toivo. Pari esimerkkiä. ”Green Book”, ”Aurora”.

Minua tapaamassa kävi äskettäin ihminen, jonka suvun nimissä tuo Toivo toistuu.

On helpotus 35 vuoden poliiittisen ”uran” ja 50 vuoden lukemattomien vaalien ehdokkuuksien jälkeen huomata, ettei itselläni nyt enää ole mitään lupaamista.

Mutta se toivo.
Se on lupaamattakin.

”…miks hämmästytte säikähtäin…”

*

Älkää unohtako tätä:

Matti Mäkelä: ”Näin kävi, minkäs teet”
(Parnasso 1/2019, 36-41)

Mainokset