Häpeä ja hämmästys

Elämää ohjaavat kokemus, havainto ja kyky. Sitä kuljettaa käsitys ja tunne. Ohjaus ei näin olisi mahdollista ilman ”kuka minä olen”-tunnetta?

Tunne, siis ilo, mielihyvä, pelko, inho, suru ja viha tiivistyy hämmästykseen.

Hä!?

Ehkä yhdelle kymmemykselle elämästä lankeaa sellainen kohtalo, josta puuttuu häpeän rajaava vaikutus. Yhdeksän kymmenettä osaa ohjaavasta ja liikuttavasta elämästä toimii ”tee muille mitä itsellesi tahtoisit tehtävän”.

Omalla taipaleellani tässä maailmassa (muussakin kuin ihmisen maailmassa) olen viime aikoina järjestellyt voimaa, tilaa ja ohjausvoimaa ”ihan issekseni”.
En pahemmin ole kysellyt saati anellut.

Onhan minulla mentoreita. Sellaisia havaintokykyisempiä, viisaampia ja kokeneempia:

”Annahan kun näytän, kun olen näet ennen ollut”.

Mutta isoissa, itse tehtävissä olevissa päätöksissäni en näinä aikoina isommin heille kilauttele.

Kyselen toki siltä elämältä, joka viellä on vastuullani. Ilmasto, vedet, ruokaa itselleen alkuaineista kasvattava luonto ja potilaideni kärsimys.

Hippokrates säätää, että muiden elämien kipua nyt ainakin lääkärin on yritettävä vähentää.

Viime aikoina havaitsen yhä useamman mainitsevan häpeän suurimpana tunteista.

Nolo koira, punasteleva H1N1-virus?

Mielestäni perustunne, käyttövoima, sittenkin on itsensä tunnistavan ja osaavan elämän toistuvasti tuottama ja sytyttämä hämmästyksen voima.

Ällistynyt bosoni, suu ymmyrkäisenä kuljahteleva kvarkki.

Illalla kuuntelin nautinnolla Rovaniemen Korundi-salissa vahvennetun Lapin Kamariorkesterin julistusta Beethovenin Pastoraalisinfonian nuotinnoksin, armoitetun John Storgårdsin johdolla.

Andante molto – osan aikana oli hetki aikaa urvahtaa, koska en enää kuorsaa.

Herätessä merkittävin tunne ei ollut häpeä vaan hämmästys.
Finaalin Allegretto herätti, mutta ei antanut vastauksia.

”Miks hämmästyitte säikähtäin”

Toivotan niille, jotka aikovat jouluksi tekosijoilleen tai muutoin vain juhla-ajan suomaan rauhaan ja lämpöiseen, turvallista matkaa.

Kuva: ”Vastaus”, ei ”Kysymys” (Etelä-Korea 2018)

Pitäisittekö tunkkinne, bitte sehr!?

Kun kaltaiseni nopeasti omaksuva, tulistuva ja rauhoittuva tiedon- ja kokemuksenrakastaja ja -hakija lyö tossut kantapäät sauhuten kävelyuralleen ”stop”-merkein, on laboratorion paikka.

Muodostan itselleni koetilanteen.

Mitä tapahtuu, kun vuodessa luopuu vaikuttamisesta ja sitten jää katsomaan, mihin vielä tarvitsee sitä tietoa, jota on liki koko elämänsä kerännyt käskystä ja sittemmin itse isolla halulla.
Siis syyskuun alusta 1952 alkaen, jolloin astuin kansakoulun portaita Eva Parosen ohjaamalle ensimmäiselle A – luokalle.

Kun vuosi sitten olin viimeisessä Eurooppa-kokouksessani ja kolme yötä sitten vastaanotin lappilaislähtöiseltä nuorelta Heikki Autolta vastaan Rovaniemi-standaartin, olivat ovet kiinni.

Suljin ne ulkoapäin. Kaupungintalon ovet, maakuntahallinnon ovet, kirkon ovet, äänestäjien minulle avaamat.

Mistä tiedosta olen toissapäivän jälkeen ollut kiinnostunut?

Siellä laarin pohjalla on muhimassa loputon määrä tietoa ihmisen käyttäytymisestä, sen perusteista ja mahdollisuudesta vaikuttaa siihen. Kyse on erikoislääkärin 50 vuoden kokemuksesta. Kymmenistä tuhansista tavatuista potilaista, sadoista tuhansista tapaamisista ja gigatavullisista tutkittua tietoa siitä, miksi ja miten. Se tieto on vielä jonkun vuoden – toivon mukaan – täydessä kulutuksessa ja uusiutuen riittävästi.

No, testataanpa tiedon janoa

Tänä aamuna postilaatikossa on kolme lehteä: Lappilainen, Helsigin Sanomat ja Lapin Kansa. TV:ssa on pari sataa kanavaa ja radio vinguttelee ykköskanavalla klassista.

Mihin huomio halulla kiinnittyy.

Hittojako se muille kuuluu.

Pitäkää tunkkinne, fb:nne, APK:nne, twitterinne ja katsokaa aamun kuvaa, jossa rovaniemeläislähtöinen, Berliinissä jo vuosia asunut taiteilija on sekoittanut sopivasti erilaisia aineksia ja maalannut taulun.

Hän myisi sen muutamalla tonnilla, mutta mie en osta.
Popsin aamun lääkkeet ja lähden vastaanotolle. 8-10 potilasta.

Kuva: ”Taivaanpallo” eli ”Traumvision” (Eemeli Karila, 2018; esillä Rovaniemellä Arktikum-keskuksen galleria Valo´ssa)

Sanan, sanomisen, ilmaisun vai ajattelun vapautta

Katselen viime päivien otsikoita ja kelaan some-palstoja.

Minulla on niihin nähden aiempaa hiukan enemmän vapautta.

Minun ei tarvitse ottaa ainakaan aiempaa enempää vastuuta edustamieni tahojen asiasta, edusta tai haitasta. Edustamieni tahojen määrä pienenee.

Aika pian avautuu sittenkin eteen runsaasti otsikoita ja teemoja, joihin en vieläkään voi ottaa koodia.

Mitä enemmän minulla on keinoja ilmaista näkemyksiäni, sen enemmän joudun miettimään, onko ajattelemiseni vapaata.

Ei se ole.

Tänä aamuna ei ole kuvaa.

PS
Sunnuntain päivityksessä – ”Raskaat tiet…” – mainitsemani taipaleet ovat nyt ”lusittuina” ja olo sen takia on toki keventynyt.
Kun tänään tapasin noihin ”odysseijoihin” liittyviä henkilöitä, huomasin heidän olevan niinkuin ennenkin.
Sorry kryptat, jotain pitää todellakin laittaa itseä varten muistiin eikä minulla ole muuta ”muistikapasiteettia” kuin tämä arktinen kapasiteetti.

Horror Vacui

Täytin 22 vuotta sitten 50 vuotta. Silloin kuuntelin Rovaniemen Korundissa ne puheet, joita yleensä pidetään haudalla tai muistojuhlassa. Nyt nuo juhlat kuulema vietetään 40 ikävuoden paalulla.

4 vuotta sitten työnantajani järjesti minulle läksiäiset, edelleen Rovaniemen Korundissa.
Silloin kuuntelin ne puheet, joita yleensä pidetään vainajan oltua kuolleena tasavuosia. Järjestetään hänen ammattialaansa koskeva tieteellinen seminaari.

Eilen lopetin poliittisen toimintani ja kuuntelin sen puheen, joka yleensä pidetään, kun koulu loppuu – ylioppilas- tai rippijuhlissa esimerkiksi.

Nyt edessäni on Horror Vacui, tyhjyyden kauhu.
Sen hoitaminen ei ole minulle ongelma.
Täytän se tyhjyyden.

Mutta nyt ei edessä ole enää ainuttakaan sellaista elämänkiertoon rutiinisti kuuluvaa juhlaa, jossa juhlakalu kuuntelee ja kamut kiittelee.

Jokaisesta tilaisuudesta iso kiitos osallistujille ja kättelijöille.

”Ehkä kaikki mitä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä ja se tunnetaan ilkeyden nimellä, niinkuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuus, jonka se jättää ilmaan vaietessaan. Ehkä ainoastaan pahuus lämmittää paikkaa, missä Jumala joskus oli”
(Terry Eagleton: On evil, suom Riku Korhonen)

kuva: edelläoleva pysähdytettynä eli still

Raskaat taipaleet, kiviset tiet

Päivän teksti on, #sorisiit, aika kryptinen.

Kirjoitan sen tänne jotta muistaisin, kun jossain vaiheessa alan kirjoittaa puhtaaksi ”Everstien tarina(t)”-työnimellä kulkevaa, blogipäivitystä hiukan pidempää tekstiä.

Ei siinä, kyllä Arktisen puskurikapasiteetin 4030 päivityksestäkin Lapin yliopiston rehtori Mauri Ylä-Kotolan mukaan yli 10 000 – sivuinen kirja tulisi, mutta sitä en tule tekemään sati julkaisemaan. Ja kaikki päivityksethän ovat täällä jo valmiina luettavissa.

Minulla on huomenna kaksi raskasta taivalta talsittavana.
Ne eivät ole terveyteeni liittyviä eivätkä myöskään elämän ja kuoleman polkuja.

Mutta raskaita, kovin kivisiä ne ovat.

Niiden yhteinen pituus on alle viisituhatta metriä, askelmittariin kertynee 7000 tallustusta.

Kun pääsen Raakelinpäivän iltaan, on mieli varmuudella kuohuksissa ja arvattavasti aika matalalla.

Mutta aina ei voi olla mukavaa, vaikka joulu tulla jolkottelee.

Ehkä ajelen nuo taipaleet autolla. Jos laiskottaa.

Elämää isompia asioita.
Ja vain itsestäni kiinni.

kryptaus loppuu, jatkossa taas selkokieltä

Kuva: ”Syty nuotio, pala nuotio, valaise ja lämmitä meitä liekeilläsi”

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005934428.html

Mitä kello on?

Ihmisen maailmassa on tutkimusten mukaan yksi kaiken muun yli käyvä yhteinen sisäinen ääni, joka säätää Bostonin yliopiston (Harvard) mukaan yhdeksää ihmistä kymmenestä.

Se sääntö löytyy Jeesuksen vuorisaarnasta (2000-vuotias), englantilaisten Macna Cartasta (800-vuotias) ja äsken 70 vuotta täyttäneestä YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta.

Ihminen tulee toiselle ihmiseksi kykenemällä tasa-arvoisesti asettumaan hänen asemaansa.

Tätä periaatetta on pyritty nyt laajentamaan ihmisen rooliin osana eliökuntaa, biosfääriä: minkä me teemme kaikelle pallomme elämälle, sen elämä tekee meille.

Asiassa on äskettäin käytetty muutama merkityksellinen puheenvuoro, joista itse pidän läheisimpänä Hans Roslingin (uppsalalainen psykiatri) havaintoa siitä, kuinka kaikki nyt on paremmin kuin koskaan.

Toisaalta kykenen ymmärtämään hyvin J. Kasvin (Vihr, Esbo) IPCC:n kantaan pohjautuvaa julistusta siitä, kuinka olemme yhden ihmispolven (25 vuotta) myöhässä elinpiirimme pelastamisessa tuholta.

Kotimaa-lehdessä kerrottiin eilen, kuinka TP-kanslia oli jakanut kirkkomme kahteen viiden johtajan kastiin. Toiset kutsuttiin 6.12. Pohjois-Esplanadin ovesta juhlimaan maamme 101. itsenäisyyspäivää, toiset jätettiin kutsumatta.

Samassa lehdessä kerrottiin, kuinka maassa yli 60 kertaa on noudatettu ihmisoikeus-sopimuksia (vuorisaarna, Magna carta, Ihmisoikeussopimus ja Suomen perustuslaki), mutta vain muutamaan kertaan siitä rangaistu.

Rankaisijoina ovat toimineet ne tuomioistuimet, joiden johdossa nämä kymmenen, joista viisi oli kutsuttuja, toimivat.

Kyse on oikeudesta rakastaa lähimmäistä niinkuin itseään ja Jumalaan(sa) yli kaiken.

Tänä aamuna kello 07:35 olin tulossa lauantai-aamun perinteiseltä Erottajan Esson puuroltani, kun pysähdyin katsomaan, missä ajassa kirkkomme, Rovaniemen sotien jälkeen rakennetun temppelin, tornin kello kertoo elettävän.

Yhteen suuntaan kello on tornissa 10:35 (22:35), toiseen suuntaan 04:25 (16:25). Kolmatta ja neljättä suuntaa en tohtinyt käydä katsomassa.

Jään miettimään, ketä kuuntelisin.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Meidän kotikuusessamme telmii talvisinkin oravia, myös tänään, eilen ja toivottavasti huomenna.

Ei niistä yksikään istu tuomitsemassa eläviä ja kuolleita siitä, että rakkaus on, kaikki on paremmin kuin koskaan tai olemme yhden sukupolven myöhässä elinpiirimme tuhon torjunnassa.

Lappi Seuran seurassa

Olen mukana enää hyvin harvassa sellaisessa seurassa tai köörissä, joka lähettää kutsun pikkujouluunsa.

Yksi niistä kokoontuu tänään, toinen eilen ja kolmas toissapäivänä.

Kokoontumispaikat olivat tiistaina Tornio, keskiviikkona Helsingin yliopisto ja tänään Scandic.

Lauantaiseen pikkujouluun en kutsua edes saanut: olen vapaajäsen, heh.

Työpaikankaan pikkujoulu ei uponnut saati osunut.

Yksi noiden seurojen normi kätkeytyy käsitteen ”chatman house rules” taakse: palaverien tulokset saa kertoa, mutta puheenvuoroista, niiten käyttäjien nimien tai sisältöjen osalta, ei raportoida.

Jokaisen seuran kokontumisten tuloksista voin siis kertoa.

Se onkin helppoa.

Kokouksissa on sen verran pieni ja vasittu osa porukasta, ”me vallattomat”, ettei tuloksia juuri ole, tule tai tilata.

Sitäkin enemmän niistä kannattaa todeta:
Chatman house – sääntöä on helppo noudattaa.

Kuva: Tornio siltä kantilta, jota alkuasukkaatkaan eivät kuvasta tunnista

Hämmästys – Astonishment

Olin illalla Rovaniemen Oodissa (Alvar Aallon piirtämän Rovaniemen kirjaston Lapponia-salilla) kuuntelemassa Veli-Pekka Lehtolan jutustelua Lapin 1915-1939 kirjailijoista.

Esitys on taattua laatua, mutta jonkinlainen hämmennys, jos ei hämmästys, syntyi, kun kytkin keskustelun aikana tuon aikakauden 1800-luvun kansanrunouden tutkija D.E.D. Europaeukseen, koltta-kansaan ja erääseen suomalaiseen Finlandia-kirjailijaan (ei, hän ei ole Everstinnan kirjoittanut Rosa Liksom, Anni Ylävaara, hän on mies).

”He eivät tiedä mitä tekevät”.

Työssäni minulle on pikku hiljaa alkanut tarkentua sellainen ihmisen kuva, jota voin käyttää hädässä olevien ihmisten neuvomiseen. Siinä ihmiskuvassa on kolme toimialuetta, joita pyrin tutkimaan, korjaamaan ja niissä syntyneitä ongelmia lievittämään.
Parantaminenhan on lääkärin työssä harvinainen luonnonvara, mutta kivun ja tuskan lievittäminen on aurinkoni päivässäni, tähdet, revontulet ja kuu yössäni. Puskemisen voima tuulessa, tuiskussa ja rankkasateessa.

Meitä ohjaa arjessa ja valveilla alue, jolla kykenemme näkemään sen, mitä kulloinkin tarvitaan niin ympäristön havaitsemiseen kuin toimintamme ohjaamiseen sen havaitsemisen mukaiseksi.

Meitä pitää tässä ”ihmisen perbetuum mobile – helvetissä” liikkeellä syviä, aika tuntemattomia ”konehuoneen” voimia: kun propelli pyörii, paatti kulkee ja on ohjattavissa.

Ehkä tärkein on se toimintojen joukko, joka yhdistää komentosillan ja konehuoneen yhdeksi kokonaisuudeksi. Se onkin usein niin huomioni kuin toimintaehdotustenikin kohde. Synergiaa, integraatiota, kokonaisuuden hallintayrityksiä.

Liikkeellä pitävät voimat jaan kaksiin: ydintietoisuus (”kuka minä olen”) ja tunteet.
Tunteet taas olen mielessäni supistanut yhteen, jota kutsun kaikkien tunteiden isäksi, äidiksi, lapseksi ja lähimmäiseksi.
Se on ”hämmästys”, astonishment.

Vaimollani on ollut koko yhteisen taipaleemme ja sitä edeltäneen oman polkunsa varrella tapana dokumentoida tapahtumia valokuva-albumeihin. Onhan hän museonjohtaja.

Noita, aamun kuvassakin Eino Leinon koottujen teosten alla esillä olevia albumeita katsellessa tulee toistuvasti mieleen tuo ”hämmästys”.

Siinä on samaa kun katselen lempielokuvini tai kertaan elämäni kirjoja.

”Ai, tätäkö täällä onkin”.

Antiikin tarujen eräs minua järkyttävimmistä on kertomus Pandoran lippaasta.

Sen jos avaa, sieltä tulee valo.

Valon jälkeen lippaasta pääsee irti kaikenmoisia vitsauksia.

Kun rasia on olevinaan tyhjä, siellä kuitenkin odottaa tulevaisuus.

Sillä on nimi.

Toivo

Hämmästyksekseni

Ailo – Ajatuspaikan vasa

Tarinassani on viisi poroa.

Yksi on valkoinen ja nauraa. Sen on valokuvannut lähes naapurissani asuva galleristi.
Kaksi muuta ovat vastasyntyneitä vasoja, joiden jalat eivät alkuun oikein kanna.

Neljäs on suurikokoinen ajoporo, joka tuhosi punaisen, yli 30 000 €:n hintaisen, Strasbourgissa valmistetun autoni lunastuskuntoon joulun alla vajaa kymmenkunta vuotta sitten.

Alkuperäiskansan (koltat – olen heille DNA:n puolesta sukua) porokarjaan ei valkoinen poro kuulu, koska se houkuttelee kesäaikaan sudet, ahmat, ilvekset, karhut ja maakotkat paikalle erottuessaan vihreästä luonnosta.

”Tuolla on ruokaa”.

Naurava valkoinen poro kuitenkin leviää kuvana paraikaa ympäri maailman viestinään hyväntuulinen arktikum.

Arto Nybergin TV-ohjelmassa oli Ainon päivän illalla sukeltaja, josta on tullut ajan saatossa elokuvien tuottaja.

Hänen elokuvansa Ailo-nimisestä porosta saa ensi-iltansa tänä jouluna, talvipäivänseisauksen aattona.

Ailolla on luonnossa vihollisia. Niistä mainittakoon napakettu ja kätkä.

Eilen, siis Annan-päivänä, poikkesin Wiljami-nimisen näyttämön katsomossa nauttimassa tunnin verran tarinaa toisesta vasasta, joka sai jalkansa alleen ruotsalaisessa, meän maan kartano-poro-katraassa vasta, kun se oli yön ollut omistajansa sängyssä, hänen kehonsa lämpimässä.

Kolttien maassa talon kartanolla paimennettu valkea poro, tarinani viides, lähetettiin minulle Kuopioon Matkahuollon kyydillä verisenä vuotana yli 40 vuotta sitten jouluna.

Maksutta, mutta ei ilmaiseksi.

Viisi tarinaa viidestä porosta.

Kuva: erään vahvasti ahdistuneen ihmisen pojan pyynnöstäni piirtämät kuvat toimivasta porosta, polkupyörästä ja Paliskuntien sytyttäjästä

Hailla hampaat, julmat suuret

Suomen Televisio, se, jossa neljä joutsenta menee ristikkäin ruudun laidoille tai tulee sieltä, on hiljattain lähettänyt kahta mielenkiintoista saksalaisohjelmaa.

Valitettavasti Teija Sopanen ei ole niitä kuuluttanut vuorollaan alkaviksi.

Kumpikin sarja kertoo, miksi Berliinissä Die Mutti (64v) vaihtui eilen AKK:ksi (56v).

Ensimmäinen ohjelma, jota me suomalaisetkin olemme olleet suoraan tilaamassa ja maksamassa, kertoo Saksasta ja maailmasta ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä.

Toinenkin dekkari, jonka tuotanto on maksanut saman verran kuin Pelkosenniemen 10 vuoden talousarvio, sijoittuu samaan ajanjaksoon. Sitä emme tuottaneet (YLE).

Ohjelmien yhteinen tunnus on raha.

Vae Victis.

Ne, joille valta Telluksemme ihmisen todellisuudessa kuuluu ovat niitä, jotka mittaavat omien miekkojensa punnuksilla kultaa itselleen.

Metallia, jota turhempaa voi olla vaikea keksiä.

Kullalla on yksi hyötykäyttö: sitä ihmiseen ruiskuttamalla voidaan hänen reumatisminsa oireita ehkä hiukan helpottaa, joskin elimistössä seilaavalla kullalla on haittavaikutuksensa.

Erilaisissa sähkövempaimissakin Au-metallia tarvittaan, koska se on halvempaa kuin tehokkaammat ja harvinaisemmat metallit, joita pienet kätöset Kongossa kaivavat maan uumenista.

Kun Saksan kristillisdemokraatit eli sikäläinen ”Kansallinen Kokoomus” valitsi itselleen eilen johtajaa ja vaihtoi naisensa kahdeksan vuotta nuorempaan, oli ja on valinnalla väliä.

Mutta vielä enemmän on väliä sillä, mitä aseita tässä ihmisen maailmassa taotaan auroista, joista kuitenkin olisi isompi tarve siellä, missä ihmisillä vielä on nälkä. Siis siellä Kongossa.

Olisikin toisin päin: Miekoista auroja.

Asterixin ja Obelixin esi-isä, nimeltään Brennon, oli voittaa maailman herruuden reilut 2400 vuotta sitten.
Mutta hän valitsi toisin.

Huudahtaen ”vae victis” (voi voitettuja) hän heitti miekkansa punnukseksi vaakaan, jolla hänelle mitattiin kultaa.
Tuota turhaa ja käyttökelvotonta pehmeätä metallia.

Suosittelen tuon 10 kertaa Pelkosenniemen vuosimenon hintaisen saksalaisen televisiotuotannon seuraamista.

Siinäkin kulta on painoansa merkityksellisempi.
Berliinin Babelissa.
Pian koko maailmassa.

Tuon sotien välisen ajan teatteria kirjoittanut Bertol Brecht kirjoitti ”Kolmen pennin oopperassa” asian lyhyesti:

”Hailla hampaat, julmat suuret, niitä piiloon ei se saa, mutta Mackie julman puukon kyllä saattaa piilottaa”.

Suomeksi tuon lauloivat aikoinaan Olavi Virta ja Brita Koivunen.
Suomalaiset, sodasta hengissä selvinneet ja heidän synnyttämänsä (me) ”suuret ikäluokat” sitä sitten kuuntelivat.
Opikseen?

Aamuun kuva: miekka, tieto & tuli