Ylimielisyys

Suuri osa lukijoista Arktisessa puskurikapasiteetissa tuntee käsialani ja purkaa vaivatta kunkin aamun kryptat.

He myös tietävät, että ensi keskiviikosta alkaen olen luopunut 1968 alkaneesta poliittisesta vaikuttamisestani ”äänestäjieni piikkiin”.

Se tarkoittaa juuri sitä, mitä kirjoitan.

Olen jo jonkun vuoden kieltäytynyt kaikista taloudellisista ”hyvistä”, joita päättäjille on tarjolla (kokous-, vuosi- jne palkkiot), nyt kieltäydyn myös vaikutusvallasta.

Kaikki politiikassa mukana olleet eivät luovu vaikuttamisestaan eivätkä taloudellisista saamisistaan, joita asema suo, vaikka siitä laillani luopuisivatkin.

Heidän valtaansa voi seurata politiikassa mukana oleva havaitsemalla, että sitä on.

Usein se on arroganttia, ylimielistä.
Usein sitä pitää näyttää nimellä ja pahalla tarkoituksella. Ikäänkuin sen voisi taltalla hakata hautakiveen.
Vielä useammin sitä ei pidä näyttää.

Yritän tuota välttää, koska tiedän, että sellainen on mahdollista ja se voisi antaa tyydytystä.

Ei rahaa, mutta sitä valtaa.

”Mie sen tein”.

Lukiessani Pekka Seppäsen kirjoittamaa kirjaa ”Nyman” (Otava 2018) asia taas nousi esiin.
Lukiessani Hannun päivän suomalaista ja lappilaista printtimediaa, asia taas nousee esiin.

Osa meistä ei halua luopua vallastaan.
On se niin makeaa.

Ja pahansuopaa, kipeää tekevää, ylimielistä.

Suurin osa siitä vallasta, jota itselläni on kahden sukupolven aikana ollut, on kohdistunut toimintatilan raivaamiseen muille.

Nyt se ei enää ole mahdollista.

Laitan sukat aamulla jalkaan itse.

Aamun kuvassa on eräs porukka, jota voin auttaa käyttämättä valtaa.
Kiitos hyvistä peleistä.
Jälleen kerran.

You´ll never walk alone