Mitä kello on?

Ihmisen maailmassa on tutkimusten mukaan yksi kaiken muun yli käyvä yhteinen sisäinen ääni, joka säätää Bostonin yliopiston (Harvard) mukaan yhdeksää ihmistä kymmenestä.

Se sääntö löytyy Jeesuksen vuorisaarnasta (2000-vuotias), englantilaisten Macna Cartasta (800-vuotias) ja äsken 70 vuotta täyttäneestä YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta.

Ihminen tulee toiselle ihmiseksi kykenemällä tasa-arvoisesti asettumaan hänen asemaansa.

Tätä periaatetta on pyritty nyt laajentamaan ihmisen rooliin osana eliökuntaa, biosfääriä: minkä me teemme kaikelle pallomme elämälle, sen elämä tekee meille.

Asiassa on äskettäin käytetty muutama merkityksellinen puheenvuoro, joista itse pidän läheisimpänä Hans Roslingin (uppsalalainen psykiatri) havaintoa siitä, kuinka kaikki nyt on paremmin kuin koskaan.

Toisaalta kykenen ymmärtämään hyvin J. Kasvin (Vihr, Esbo) IPCC:n kantaan pohjautuvaa julistusta siitä, kuinka olemme yhden ihmispolven (25 vuotta) myöhässä elinpiirimme pelastamisessa tuholta.

Kotimaa-lehdessä kerrottiin eilen, kuinka TP-kanslia oli jakanut kirkkomme kahteen viiden johtajan kastiin. Toiset kutsuttiin 6.12. Pohjois-Esplanadin ovesta juhlimaan maamme 101. itsenäisyyspäivää, toiset jätettiin kutsumatta.

Samassa lehdessä kerrottiin, kuinka maassa yli 60 kertaa on noudatettu ihmisoikeus-sopimuksia (vuorisaarna, Magna carta, Ihmisoikeussopimus ja Suomen perustuslaki), mutta vain muutamaan kertaan siitä rangaistu.

Rankaisijoina ovat toimineet ne tuomioistuimet, joiden johdossa nämä kymmenen, joista viisi oli kutsuttuja, toimivat.

Kyse on oikeudesta rakastaa lähimmäistä niinkuin itseään ja Jumalaan(sa) yli kaiken.

Tänä aamuna kello 07:35 olin tulossa lauantai-aamun perinteiseltä Erottajan Esson puuroltani, kun pysähdyin katsomaan, missä ajassa kirkkomme, Rovaniemen sotien jälkeen rakennetun temppelin, tornin kello kertoo elettävän.

Yhteen suuntaan kello on tornissa 10:35 (22:35), toiseen suuntaan 04:25 (16:25). Kolmatta ja neljättä suuntaa en tohtinyt käydä katsomassa.

Jään miettimään, ketä kuuntelisin.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Meidän kotikuusessamme telmii talvisinkin oravia, myös tänään, eilen ja toivottavasti huomenna.

Ei niistä yksikään istu tuomitsemassa eläviä ja kuolleita siitä, että rakkaus on, kaikki on paremmin kuin koskaan tai olemme yhden sukupolven myöhässä elinpiirimme tuhon torjunnassa.