Hämmästys – Astonishment

Olin illalla Rovaniemen Oodissa (Alvar Aallon piirtämän Rovaniemen kirjaston Lapponia-salilla) kuuntelemassa Veli-Pekka Lehtolan jutustelua Lapin 1915-1939 kirjailijoista.

Esitys on taattua laatua, mutta jonkinlainen hämmennys, jos ei hämmästys, syntyi, kun kytkin keskustelun aikana tuon aikakauden 1800-luvun kansanrunouden tutkija D.E.D. Europaeukseen, koltta-kansaan ja erääseen suomalaiseen Finlandia-kirjailijaan (ei, hän ei ole Everstinnan kirjoittanut Rosa Liksom, Anni Ylävaara, hän on mies).

”He eivät tiedä mitä tekevät”.

Työssäni minulle on pikku hiljaa alkanut tarkentua sellainen ihmisen kuva, jota voin käyttää hädässä olevien ihmisten neuvomiseen. Siinä ihmiskuvassa on kolme toimialuetta, joita pyrin tutkimaan, korjaamaan ja niissä syntyneitä ongelmia lievittämään.
Parantaminenhan on lääkärin työssä harvinainen luonnonvara, mutta kivun ja tuskan lievittäminen on aurinkoni päivässäni, tähdet, revontulet ja kuu yössäni. Puskemisen voima tuulessa, tuiskussa ja rankkasateessa.

Meitä ohjaa arjessa ja valveilla alue, jolla kykenemme näkemään sen, mitä kulloinkin tarvitaan niin ympäristön havaitsemiseen kuin toimintamme ohjaamiseen sen havaitsemisen mukaiseksi.

Meitä pitää tässä ”ihmisen perbetuum mobile – helvetissä” liikkeellä syviä, aika tuntemattomia ”konehuoneen” voimia: kun propelli pyörii, paatti kulkee ja on ohjattavissa.

Ehkä tärkein on se toimintojen joukko, joka yhdistää komentosillan ja konehuoneen yhdeksi kokonaisuudeksi. Se onkin usein niin huomioni kuin toimintaehdotustenikin kohde. Synergiaa, integraatiota, kokonaisuuden hallintayrityksiä.

Liikkeellä pitävät voimat jaan kaksiin: ydintietoisuus (”kuka minä olen”) ja tunteet.
Tunteet taas olen mielessäni supistanut yhteen, jota kutsun kaikkien tunteiden isäksi, äidiksi, lapseksi ja lähimmäiseksi.
Se on ”hämmästys”, astonishment.

Vaimollani on ollut koko yhteisen taipaleemme ja sitä edeltäneen oman polkunsa varrella tapana dokumentoida tapahtumia valokuva-albumeihin. Onhan hän museonjohtaja.

Noita, aamun kuvassakin Eino Leinon koottujen teosten alla esillä olevia albumeita katsellessa tulee toistuvasti mieleen tuo ”hämmästys”.

Siinä on samaa kun katselen lempielokuvini tai kertaan elämäni kirjoja.

”Ai, tätäkö täällä onkin”.

Antiikin tarujen eräs minua järkyttävimmistä on kertomus Pandoran lippaasta.

Sen jos avaa, sieltä tulee valo.

Valon jälkeen lippaasta pääsee irti kaikenmoisia vitsauksia.

Kun rasia on olevinaan tyhjä, siellä kuitenkin odottaa tulevaisuus.

Sillä on nimi.

Toivo

Hämmästyksekseni