Ailo – Ajatuspaikan vasa

Tarinassani on viisi poroa.

Yksi on valkoinen ja nauraa. Sen on valokuvannut lähes naapurissani asuva galleristi.
Kaksi muuta ovat vastasyntyneitä vasoja, joiden jalat eivät alkuun oikein kanna.

Neljäs on suurikokoinen ajoporo, joka tuhosi punaisen, yli 30 000 €:n hintaisen, Strasbourgissa valmistetun autoni lunastuskuntoon joulun alla vajaa kymmenkunta vuotta sitten.

Alkuperäiskansan (koltat – olen heille DNA:n puolesta sukua) porokarjaan ei valkoinen poro kuulu, koska se houkuttelee kesäaikaan sudet, ahmat, ilvekset, karhut ja maakotkat paikalle erottuessaan vihreästä luonnosta.

”Tuolla on ruokaa”.

Naurava valkoinen poro kuitenkin leviää kuvana paraikaa ympäri maailman viestinään hyväntuulinen arktikum.

Arto Nybergin TV-ohjelmassa oli Ainon päivän illalla sukeltaja, josta on tullut ajan saatossa elokuvien tuottaja.

Hänen elokuvansa Ailo-nimisestä porosta saa ensi-iltansa tänä jouluna, talvipäivänseisauksen aattona.

Ailolla on luonnossa vihollisia. Niistä mainittakoon napakettu ja kätkä.

Eilen, siis Annan-päivänä, poikkesin Wiljami-nimisen näyttämön katsomossa nauttimassa tunnin verran tarinaa toisesta vasasta, joka sai jalkansa alleen ruotsalaisessa, meän maan kartano-poro-katraassa vasta, kun se oli yön ollut omistajansa sängyssä, hänen kehonsa lämpimässä.

Kolttien maassa talon kartanolla paimennettu valkea poro, tarinani viides, lähetettiin minulle Kuopioon Matkahuollon kyydillä verisenä vuotana yli 40 vuotta sitten jouluna.

Maksutta, mutta ei ilmaiseksi.

Viisi tarinaa viidestä porosta.

Kuva: erään vahvasti ahdistuneen ihmisen pojan pyynnöstäni piirtämät kuvat toimivasta porosta, polkupyörästä ja Paliskuntien sytyttäjästä