Posti ja Pokka-Jussa

Suurin suomalaista miestä koetteleva muutos on, jos hänen isänsä kuolee ennen häntä itseään.

Miksi näin on, ei ole psykiatriassa, psykologiassa tai psykoanalyysissa luotettavalla tavalla selvinnyt.

Ilmiö on kuitenkin korostuneesti suomalainen.

Pojan kuolemaa suree (Lemminkäisen) äiti. Isä siinä vaikenee. Ehkä vähän vanhenee.

Yleisemmin suomalainen mies suree menneisyyden kuolemaa.

Pohdimme asiaa tänään Rovaniemen Erottajan Esson tupakkahuoneella kun ensin olimme ratkoneet Postin ja Pokka-Jussan tarinoiden yksityiskohdat.

Eihän siinä itketty eikä murrettu edes suuta, mutta mietittiin kovasti.

Parhaiten asiaa kuvasi yhden keskustelijan kertoma esimerkki.

Oulun piirin (entivanhanen mielisairaala, jossa Ulvova Mylläri aika ajoin pakosta oli) pihassa on lipputanko. Sellainen kuin nyt on Haminassa. Pitkä, mutta ei lippua.

Eräänä päivänä sairaalan ylilääkäri Konrad von Bagh, filmi-Baghin – sit tibi terra levis – isä, katseli, kun potilas toisensa jälkeen kiipesi lipputankoon ja alas tultuaan kertoi jotain, joka sai seuraavan potilaan kiipeämään.

”Mitä siellä oikein on?”, kysyi Konrad, sodassakin kovia kokenut ”shrink” luottopotilaaltaan, eräältä uupuneelta perukan kunnanjohtajalta.

”Siellä on lappu, jossa lukee, että tämä lipputanko loppuu tähän”.

Kun poistun aamun keskustelusta, en mainitse Hans Roslingin nimeä.
Tämä viime vuonna kuollut ikätoverini, uppsalalainen psykiatri, on kirjoittanut kirjan ”Factfulness”, jossa hän todistaa pitävän oloisesti, ettei maailmassa koskaan ole ollut niin hyvin kuin tänään on.

Aamun kuvassa on kaksi postilaatikkoa, yksi roskis (etualalla tai taustalla, valitse itse)

Kotimatkalla autoradiossa Juice Leskinen todistaa vähän samaa laulamassaan ja kirjoittamassaan runossa.