Kaamoksen syliin

Paluu kahden viikon pistäytymiseltä Kauko-Idän pintakerroksissa oli niinkuin kotiinpaluut ovat.
Jotain on muuttunut, mutta mikään ei ole sortunut.
Pari kirjainta kotikaupungin nimestä on kadonnut (kts kuva).

Matkailu toki avartaa, mutta liika matkailu voi tehdä ahneeksi kokemuksille.

Näin ei tällä(kään) kertaa kuitenkaan käynyt.
Uusien reissujen suunnittelu ei siis alkanut.

Kaamoksen syli on lempeä, mutta se on myös raju.
Palvelujärjestelmät eivät aina löydä apua tarvitsevia, tragediat monistuvat.

Työpäivä on edessä, samoin sen pohtiminen, miten pitäisin lupaustani.
Seuraava päivitys voisi olla rajapyykki tai maalinauha, koska se on 4000. Arktisen puskurikapasiteetin ”numero”.

11 vuotta 8 kuukautta.

Jään miettimään vaihtoehtojani, mutta en pyydä teiltä, arvoisat vieraani, apua tuohon.

Jos voin luvata itselleni ylimielisyydestä ja vihasta vapaata kirjoittamista, ehkä siinä olisi?
Toisaalta, muutakin kirjoitettavaa olisi.
Everstien tarina.

Illalla kuulin lentoaseman jonossa, että Rovaniemen teatteri ei tuo palkeilleen mielenkiintoista ja tunteitani kovasti koskettanutta Rosa Liksomin Everstinna – tarinaa.

Ehkä tällaisetkin tiedonmuruset ohjaavat minua?

Maailmaan mölyä mahtuu, mutta mahtuuko siihen sävyllistä asiaa.

Matkalukemisena Japanin ja Filippiinien merillä minulla oli yksi jyväskyläläinen kertomus ja kaksi rovaniemeläis-lähtöisten mestarien tarinaa.
”Rose on poissa” (Katja Heikkinen/Kettu)
”Aamen” (Jari Tervo).
Hienoja kokemuksia, joskin minulle jäi epäselväksi, kuka tarinoissa kulloinkin oli kertoja.

Kolmanteen mukana kulkeneeseen kirjaan palaan, kunhan olen sen lukenut – ja oivaltanut – kokonaan.
”Muisti ja uni kirjallisuudessa” (Katriina Kajannes)

Tässä Arktisessa Puskurikapasiteetissa kulloisestakin kertojasta ei pitäisi tulla epäselvyyttä.

Jos kertoja on joku muu kuin minä, käytän sitaatteja.

Peace, Bro & Sister