Sairaus

Haaveillessani poikasena Mauri Sariolan ja saksalaisen salaneuvos Sauerbruchin yllyttämänä lääkärin ammatista haaveilin erityisesti siitä, että oppisin parantamaan sairauksia sekä niihin liittyviä kipuja ja kärsimyksiä.

”Primum est non nocere”, tärkeintä on auttaa vahingoittamatta.

Kun olen 50 vuotta alalla ollut, olen surukseni huomannut, että nyt parannetaan terveyttä.

HyTe (hyvinvointiterveys) on eräs tekeillä olevan SoTe- ja maakuntauudistuksen kärkihankkeita.

Jonkin sairauden ehkäisy on halpaa ja tehokasta, jos sen syy on selvillä.
Voi kun olisikin, tiedossa.

Mutta terveyden vaaliminen ei ole se minun juttuni. Paitsi tietenkin raskausaikana: silloin en tupakoinut.

Ne opit, joita olen suorastaan janoisesti itseeni kerännyt, liittyvät siis sairauksien ja niihin liittyvien kärsimyksien parantamiseen tai edes helpottamiseen.

Se puskailu, jolla suuri osa sairaiden hoitoon tarvittavia varoja nyt käytetään, ei minua innosta.

Jatkan, nyt jo aika ajoin aika terhakkaasti sairastaen, vielä matkaani ammattilaisena, ihmisen sairauden ja sen parantamisen parissa.

Ehkäistä ei erikoisalallani juuri voi. Koska me emme todella tiedä, mistä psykiatrian suuret ongelmat eli sairaudet syntyvät (mielisairaudet ja tietyt ei-mielisairaat kärsimykset).

Toki jotain jo osataan tehdä ihmisen sielun sairauden parantamiseksi ja siihen liittyvän tuskan lievittämiseksi, mutta siinäkin osaamisessa on jatkuva pelko siitä, että nämä ”ehkäisijät ennallistetuissa puvuissaan” hyökkäävät selän takaa pikkuveitsiä käyttäen todistaen ”väärin sammutettu”-luuloillaan, että parantaminen ei aina viralliselle verkostolle ole se juttu.

Arktinen puskurikapasiteetti lähtee nyt etsimään uusia parantamisen muotoja ja katselemaan niihin liittyviä kulttuureja sisältä käsin. Viimeksi se tapahtui 1985. Vieläkin ihastelen tuon oppikoulun anteja.

Palaan puskurointi-paikalle, kun en enää tupakoi ja marraskuu on käsillä – kuoleman kuukausi.

Tänään viimeksi oli soitettava 112, jotta sairaus ei tappaisi.

Ei siksi, että terveys ei riittänytkään.

Yksi kommentti artikkeliin ”Sairaus

  1. Ontologiaa pidän itselleni tosi tärkeänä nykypäivänä; pyrin puheessa, ja kirjoituksessakin korostamaan, että kyseessä on mielipide, eikä asia mitä pidän absoluuttisena. Olen sellaset koukerot käyny läpi, minkä päätteksi olen tullut tulokseen, että perimmäisiä totuuksia ei ihminen välttämättä koskaan tule tietämään, mutta ymmärtää voi yrittää. Ihmisen mieli, ja sen sairaudet on minusta maailmankaikkeuden rakenteesen rinnastettavissa olevia asioita ymmärtämättömyydessä; ihmismieliä on se >7,7 mrd., joista kaikki on vähän erilaisia, ja maailmankaikkeuksia yks, tai äärettömästi, tai rajallisesti enemmän tai vähemmän erilaisia tai samanlaisia.

    Eletään kuitenki mailmassa, missä minun mielestä elää ajatus, että filosofialla ei ole jalansijaa tieteessä, mikä taasen mahollistaa vääristyneen maailmankuvan; kun paradigmaa pidetään perimmäisenä totuutena, paikkansa pitävänä tietona – siihen loppuu ajatuksen ja ymmärryksen kehittämisen tarve.

    Omasta mielestä suurimpia mielensairaudenaiheuttajia on liiallisesti poikkeavat moraalilinjaukset, ja niiden mukaan käyttäytyminen. Omasta mielestä eletään sellasta ääripäisyyksien aikaa, missä on liian paljon pahaa suurella määrällä ihmisiä, liian paljon hyvää pienellä määrällä ihmisiä, ja harva osaa olla onnellinen. Ite mie oon hiljattain pistäny kans blogin pystyyn, missä ei vielä toistaseksi ole mitään muuta kuin intro. Mutta työnalla on aihetta käsittelevät ”Paha edellytyksenä hyvälle – kurjuus onnellisuudelle” ja ”Tilanneraportti: instituutioitunut eläimellisten egojen ja riippuvuuksien ryhmäpaineistettu peilihallihelvetti”. Aivosairaudet ei oo minun osaamisaluetta oikein pätkääkään.

    Minusta on hienoa, että yritetään parhaamme, vaikka ei aina osata tai onnistuta – syystä tai toisesta

    Tykkää

Kommentointi on suljettu.